torstai 20. heinäkuuta 2017

Ranskikset

Kerttu ja Aira pistäytyvät mäkkärissä ja hakevat evästä. Molemmilla on kolme suurta paperi­pussillista hamppareita ja ranskiksia ja ketsuppia ja sen sellaista. Yhden pussin kulmasta tipahtelee sulanutta jäätelöä. Kertulla on pussien lisäksi vielä pahvi­telineellinen muovi­kantisia pahvi­mukeja rollaattorinsa kuljetus­telineellä.

– Tuolla on nätti paikka, mennään sinne, Kerttu ehdottaa.

– Mennään vaan, Aira suostuu ja vaihtaa köpityksensä suuntaa.

Vajaa kymmenen minuuttia, niin naiset istahtavat puiston penkille ja huohottavat hengästymistään.

– Alkaa kunto olla jo aika kohdillaan, Aira kehuu. – Sinä et pysynyt yhtään perässä.

– Ei tämä mikään kilpailu ollut. Sitä paitsi sinä otit varas­lähdön.

– En varmasti ottanut. Huolitko ranskiksia?

– Minulla on omia, laho­pää. Ja aloitan tästä hampparista.

Kerttu ottaa yhdestä pussistaan kuusin­kertaisen hampparin, jonka joka välistä tursuaa majoneesia ja suola­kurkun viipaleita. Hän venyttää suutaan auki, haukkaa ja hymyilee onnellisena naama ja suu täynnä hampurilaista.

– Hyvää.

– Siltä näyttää. Aira tuhahtaa. – Otatko limua?

– Anna tänne. Ketsuppia kanssa.

Aika kuluu ja pussit tyhjenevät. Naiset heittävät roskat maahan ja potkivat niitä yhä leveämmälle.

– Tämä tuntuu kyllä pahalta, Aira toteaa. – Tämmöinen roskaaminen. Minä olen kyllä aina…

– Älä nyt ala mamistella, tehdään niin kuin sovittiin.

– Mutta…, Aira yrittää vielä, katsoo Kerttua silmiin ja myttää taas yhden lautas­liinan palloksi ja heittää sen maahan.

– On me tähän ikään jo siivottu tarpeeksi muiden jälkiä, siivotkoon muut nyt meidän. Ja haistakoot vaikka kukkasen.

– Tuolla niitä olisi.

– Mitä?

– Kukkasia.

– Ne me katkotaan, kun saadaan nämä levitettyä, Kerttu tokaisee ja viittaa pariin täysinäiseen pussiin.

– Minulla on jo maha täynnä.

– Niin minullakin. Napakin rutajaa. Taitaa olla pakko heittää loput ruuat pitkin.

Kerttu huitaisee täysinäisellä ranskis­pussukalla laajassa kaaressa. Peruna­suikaleet ryhmittyvät maahan puoli­kuuksi. Aira peittää silmänsä ja vingahtaa.

– Kerttu! Se on ruokaa!

– Mitä välii! Kaada nyt loput ketsupit siihen penkille, niin päästään lähtemään.

torstai 13. heinäkuuta 2017

Savuiset toroidit

Jänikset istuvat ympyrässä vuoren laella. Jokaisella niistä on paksu sikari hampaissa ja konjakki­lasi käpälän ulottuvilla.

– Ai papana, pupu kiljahtaa. Se oli unohtanut ottaa sikarin suustaan ennen kuin oli hörpännyt konjakkia. – Nyt tämä käärö ei enää savua.

– Ota tuosta, nestori­jänis sanoo ja nakkaa tikku­rasian luokan nuorimmalle.

Pupu ravistaa tikku­askia ja muistelee, miten sitä käytettiinkään. Se oli näyttänyt niin helpolta, kun nestori oli sytyttänyt tikun, ja heidän piti vain imaista siitä tuli sikarin nokkaan. Nestori katselee pupun touhuamista, mutta jättää tämän sitten selviämään omin avuin. Siinähän oppisi.

– Ensin imaistaan ja sitten puhalletaan, nestori sanoo ja näyttää mallia. Sen kummastakin suu­pielestä pöllähtää kaunis toroidin muotoinen savu­rengas. – Tehkääpäs perässä.

Koko luokka imaisee sikareistaan ja puhaltaa savua. Joitain yskittää. Savu­pilvet näyttävät pelkästään pilviltä, eivät toroideilta. Pupu pelkää jäävänsä muista jälkeen ja hätiköi tuli­tikku­laatikkonsa kanssa niin, että kaataa konjakki­lasin päälleen.

– Hupsis, se toteaa ja virnistää halkinaisesti.

– Uudelleen, nestori neuvoo, imaisee sikariaan ja puhaltaa savusta jäniksen naaman ja sille pitkät korvat.

Luokka yrittää tehdä perässä, mutta ei siitä mitään tule. Itkun­tyrskähdyksiä kuuluu sieltä täältä.

– Savu pitää ajatella sellaiseksi kuin haluaa sen olevan, nestori neuvoo. – Se menee sitten itsekseen oikeaan muotoon. Ajatelkaapas vaikka kettua.

Luokan korvat hörähtävät pystyyn, ja jokainen juo kaiken konjakkinsa. Kettu on niin pelottava, ettei sitä oikein uskalla ajatellakaan. Nestori­jänis polkaisee jalkaa, joten ei auta kuin totella. Jokainen puristaa silmänsä umpeen ja ajattelee kettua. Kun luokka sitten imaisee savua ja puhaltaa sen ulos, savu­pilvet yhtyvät ja näyttävät aivan ketulta, joka seisoo jänisten keskellä suu ammollaan ja häntä pitkänä.

– Ähäs. Sainpas, pupu kiljahtaa, heiluttaa palavaa tuli­tikkua ja säikähtää savu­kettua. Tuli­tikku tipahtaa ja pupun konjakin kastelema turkki syttyy palamaan. Pupu kiljuu ja juoksee ympäriinsä, muistaa saamansa opin ja heittäytyy pitkäksi maahan. Siinä se huutaa henkensä hädässä, kierii ympäriinsä ja sytyttää alus­kasvillisuutta ja edellis­vuotista kariketta tuleen.

Luokka katselee pupun kierimistä. Nestori­pupu selittää niille, miten tuli polttaa pupua ja leviää metsään, joka palaisi pian kokonaan, jollei kesä olisi ollut niin kovin sateinen. Pian tuli tukahtuu omaan mahdottomuuteensa ja sammuu itsestään.

Pupukin nousee vielä ylös. Suurin osa sen turkista on poissa ja nahka täynnä palorakkuloita. Sen naamalla läikkyy ylpeä, nokinen hymy.

– Ajoin ketun pois, pupu toteaa ja polkaisee jalkaansa.

– Se on totta, nestori myöntää. – Se kettu katosi taivaan tuuliin.

torstai 6. heinäkuuta 2017

Avainasiakas

Kun palasin kotiin oltuani ulkomailla reilut kolme­kymmentä vuotta, iloitsin kaikkialla vallitsevasta järjestyksestä. Täällä sentään tiedettiin, miten asioiden kuuluu olla, ja joutava huit­hapeli­maisuus oli kokonaan poissa.

Koti­apulaiseni, tai oikeastaan hän oli naapurin rouvan perä­kammari­poika, oli täyttänyt jää­kaapin ja hedelmä­korit, joten saatoin vain istuksia ja sopeutua entiseen kotiini. Siinä istuskellessani mieleeni tuli ajatus pannu­kakusta. Pitkän komennukseni aikana en ollut saanut kertaakaan pannu­kakkua, joten päätin leipoa sellaisen. Luulin osaavani.

Kaapeissa ei kuitenkaan ollut vehnä­jauhoja, tai mitään muitakaan jauhoja, joten päätin lähteä käymään kaupassa. Katsoisin samalla, miten kauppa oli muuttunut näiden vuosien kuluessa. Muisti­kuvani siitä olivat ajalta, kun olin lapsena hakenut isälle tupakkia ja äidille varsi­selleriä. Itselleni olin saanut valita tikku­mellin.

Kauppa oli hieno, kokonaan robotisoitu. Robotit hyllyttivät tavaroita, seisoivat palvelu­tiskin takana ja hymyilivät sähköisesti. Niitä piti oikein erikseen katsoa, jotta ne ymmärsi roboteiksi. Kehitys kehittyy, vaikka olinhan nähnyt robotti­puoteja aiemminkin. Niissä oli toisaalta mukava asioida, sillä robotit kohtelivat asiakkaita neutraalin ystävällisesti.

Kun en heti löytänyt vehnä­jauhoja, kysyin asiaa alttiin näköiseltä robotilta. Se tiedusteli käyttö­tarkoitusta ja kuultuaan pannu­kakuista se juoksutti minulle valmiin jauho­sekoituksen. Pyysin sitä kuitenkin tuomaan vehnä­jauhoja, jolloin se pudisti päätään ja sanoi, että pannu­kakut tehdään sen tuomasta seoksesta ja että siinä on mukana kaikki, mitä tarvitaan: jauho, muna­pulveri, kuiva­maito ja joitain hyvää tekeviä lisä­aineita.

Minä nöyrryin ja kuljin kassalle pakettini kanssa. Kassa­neiti oli robotti, ja laitettu kauniiksi vallitsevien standardien mukaan. Toisella kassalla istui vastaavalla tavalla laitettu kassa­nuorukainen ja kolmannella seisova robotti oli suoraan vanhoista tieteis­elo­kuvista.

– Avain­asiakas­korttinne, olkaa hyvä, robotti­neiti sanoi.

– Mikä?

– Avain­asiakas­korttinne, olkaa hyvä.

– Ei minulla ole sellaista.

– Tunnistautukaa passillanne tai henkilö­kortillanne, niin teen Teistä avain­asiakkaamme ja annan Teille avain­asiakas­kortin sen merkiksi.

– Ei tarvitse, kiitos. Otan vain tämän jauho­paketin.

Kassan ylle syttyi punainen vilkku­valo, ja samalla kuului räikeä hälytys­kellojen ääni. Turva­miehet, jotka eivät olleet robotteja, vaikka niin ensin luulin, ryntäsivät paikalle ja tarttuivat käsi­varsiini.

– Tämä asiakas kieltäytyi avain­asiakkuudesta, robotti­neiti ilmoitti. – Asiakas­neuvojat on kutsuttu.

Turva­miehet vilkaisivat toisiinsa ja nuorempi heistä nielaisi kuuluvasti. Lähes saman tien asiakas­neuvojat saapuivat. Heitä oli kaksi ja molemmilla pitkä, maata viistävä takki. He tiedustelivat kohteliaasti, olenko oikea­kätinen, ja kun myönsin, he löivät terä­snaulan vasemman kämmeneni läpi kassa­pöytään. Vartijat siirtyivät kiireesti asiakas­neuvojien taakse. Minä tuijotin lumoutuneena kämmenestäni valuvaa veri­noroa.

– Ymmärrättehän, että avain­asiakkuus on Teidän omaksi eduksenne? toinen asiakas­neuvojista kysyi.

– Haluan vain vähän jauhoa. Teen pannu­kakkua.

Hiljaisuus. Oli kuin kaupassa ei olisi ollut yhtään elävää ihmistä. Kukaan ei ollut tullut kassalle seuraamaan tapahtumia. Pikemminkin kaikki olivat joko poistuneet tai siirtyneet mahdollisimman kauas kassalta.

– Kieltäydyttekö edelleen avain­asiakkuudesta? asiakas­neuvoja kysyi ja otti takin liepeen alta leveä­suisen haulikon.

Toinen asiakas­neuvoja seurasi esi­merkkiä. Aseet raksautettiin vireeseen ja suunnattiin minuun. Kassa­robotti peitti työ­pisteensä ja sen ympäristön pressulla.

– En taida uskaltaa, sanoin ja ääneni värähti.

– Tunnistautukaa passillanne tai henkilö­kortillanne, niin teen Teistä avain­asiakkaamme ja annan Teille avain­asiakas­kortin sen merkiksi.

Se oli kassa­robotti, joka palasi aiempaan rooliinsa.

– Minulla ei ole mukana kumpaakaan. Tulin vain hakemaan jauhoja.

Asiakas­neuvoja ampui vasemman jalkani varpaat tohjoksi. Kipu ei tuntunut heti, mutta arvelin kohta koskevan oikein kunnolla. Hengitin kiivaasti ja katselin, miten veri virtasi jalastani.

– Käytte hakemassa, asiakas­neuvoja sanoi ja viittasi robotti­kassalle. Se tarttui kämmeneni läpi lyötyyn naulaan ja kiskaisi sen irti. Minä kiljaisin.

– Ostoksenne jäävät todisteeksi, asiakas­neuvoja sanoi, osoitti haulikolla vatsaani ja viittasi yhä laajenevaan veri­lammikkoon. – Meillä on täällä myös DNA:tanne.

Minua alkoi pelottaa.

– Saanko mennä taksilla? kysyin. Kipu sykki jo jalassani, enkä halunnut astua sillä yhtään askelta.

– Taksi tilattu, kassa­robotti ilmoitti. – Se on ovella.

Nilkutin ulos. En voinut enää hillitä nyyhkäisyjäni. Kapusin taksiin ja sanoin osoitteen. Auto lähti liikkeelle ja pysähtyi melkein välittömästi koti­oveni eteen. Minä huokasin helpotuksesta. Sitoisin jalan ja palaisin vasta sitten kauppaan hakemaan jauhoni. Päätin ottaa lisäksi mansikka­hilloa.

– Avain­asiakas­korttinne, olkaa hyvä, auto sanoi.

– Mitä?

– Avain­asiakas­korttinne, olkaa hyvä.

– Ei minulla ole.

Ovet loksahtivat taka­lukkoon ja taksin katolla vilkkuva punainen valo heijastui koti­ovestani. Minä nojauduin taakse. Tiesin jo, mitä seuraavaksi tapahtuisi.