torstai 8. joulukuuta 2016

Hoito

Kaksi ahavoitunutta, parrakasta miestä astuu sisälle kauneus­hoitolaan. He pyyhkivät kumi­terä­saappaansa ovi­mattoon, pysähtyvät ja katselevat ympärilleen. Toinen kopsauttaa toista kyynär­päällä kylkeen ja toinen vastaa tönäisemällä ja ärähtämällä. Kosmetologit katselevat ukkoja, jotka ovat ensi­tulkitsemalla varmasti erehtyneet ovesta.

Jenna nousee, kävelee miesten luo ja hymyilee.

– Huomenta, vai olisiko jo päiv–

– Onko nua sun tissit oikiat? toinen miehistä kysyy, saa heti toisen kyynär­päästä ja kiroaa. – Eläkä sä siinä töni, mukula.

– Mukula oot itte, toinen tokaisee ja katsoo Jennaa. – Anteeks neiti, ku tua kersa ei tiärä miten ollaa.

– Ei se mitään, Jenna toteaa. – Lahja­korttiako te?

– Kuka ny apteekkii lahaja­korttia haluais? kersaksi nimitelty pärskähtää. – Aspiriinia ja viakraa täs tarvitaa. Se aspiriini tulee mulle.

– Paskan­marjat! Mää sitä aspiriinia tarviin. Tua nulikka ottaa hermon päälle.

– Tuota. Tämä on kauneus­hoitola, eikä apteekki, Jenna sanoo ja kätkee hymynsä käteensä.

– Se on tua ukko niin dementti, ettei se enää osaa enää lukea. Sitä paitsi se luulee olevasa mun pojan­poika.

– Tuata se hokee, itte se on dementti eikä muista, että mää oon faari eikä se.

Jenna ja muut kosmetologit tirskahtelevat.

– Aspiriinia meillä ei ole tarjolla eikä sitä toistakaan, Jenna toteaa. – Kävisikö nuorennus­käsittely?

– Joo. Mää maksan ton ukon viis­toista­kesäseksi. Siihen sen järki saattaa justihinsa piisata.

– Nulikka! Mää maksan sut neljä­toistiaaksi. Sittepä näet.

Kosmetologit vetävät verhot syrjään ja johdattavat ukot hoito­tiloihin. Pian kauneus­hoitolassa kaikuu naisten heleä nauru ja miehiset urahdukset, joissa kuuluu alkava äänen­murros.

torstai 1. joulukuuta 2016

Käsittämätön

Kun heräsin aamulla, oikea ranteeni oli kipeä. Hieroin sitä ja sormeni lupsahti ranteen ulko­reunaan syntyneeseen koloon. Se oli uusi, en ainakaan muistanut sitä olleen olemassa vielä edellisenä iltana.

Rassasin koloa ja kurkistelin sen sisään. Kipu ei tullut siitä, vaan syvemmältä, ranteen keskeltä. Kolo ei edes näyttänyt kipeältä, vaan aivan normaalilta, sileältä, puhtaan ihon peittämältä. Se oli oikeastaan aika hieno.

Yhtäkkiä koko käsi putosi. Tai ei oikeastaan niin yhtäkkiä. Minä leikin kololla ja nipistelin sillä itseäni, kun ranteeni pehmeni, ja käsi valahti pöydälle. Nahka kuroutui kiinni, ja käsivarren tynkä jäi suipoksi.

Ehkä minä vähän säikähdin, eihän käteni ollut koskaan ennen irronnut. Nyt se makasi pöydällä sormet oikoisenaan. Tökkäsin kättä. Ajattelin, että sille pitäisi tehdä jotain. Tökkäsin uudelleen ja tunsin tökkäisyn aivan kuin käsi olisi edelleen kiinni käsi­varressani.

Pudonnut käsi oli edelleen osa minua. Se teki, mitä halusin, se tunsi kuten ennenkin. Käänsin sen kämmen pöydän pintaa vasten ja opettelin kävelyttämään sitä. Sormet väsyivät, mutta en antanut periksi. Muutaman tunnin harjoittelun jälkeen olin jo varsin taitava. Minua hymyilytti. Tämä taisikin olla hyvä juttu. Ulottuvuuteni oli kasvanut monin­kertaiseksi.

Illalla eukko istui sohvalla ja katseli telkkaria. Minä kävelytin käteni sohvan selkä­nojaa pitkin hänen olka­päälleen ja edelleen aamu­takin kauluksesta sisään. Eukko ei reagoinut, ennen kuin huomasi minut keittiössä. Silloin hän kiljaisi, riipi aamu­takin yltään ja paiskasi käteni perimmäiseen nurkkaan. Se sattui, ja silti minä vain nauroin ääneen eukon järkytykselle ja seisoville silmille.

Eukko pakkasi saman tien laukkunsa. Ovi kolahti, ja hän oli mennyt. Pistin käden taskuuni. Aioin lähteä baariin, mutta paitaa vaihtaessani huomasin, että käsi- ja olka­varteni olivat lonkeroituneet, ja lonkeron sisä­pintaan oli ilmaantunut imu­kuppi­rivi. Kokeilin ja sain uudella ulottimellani varsin tiukan ja tukevan otteen lähes mistä tahansa, hylkäsin ajatuksen baarista ja päätin lähteä tanssi­ravintolaan.

torstai 24. marraskuuta 2016

Larissa

Olin kirjoittanut tekstiäni jo kauan ja olin jumissa sen kanssa. Tarina ei edennyt yhtään. Olin jo monesti hävittänyt kirjoittamaani tekstiä ja hävitin taas. Ei siitä mitään tullut. Huomenna tekstin kuitenkin pitäisi olla valmis, olin sen luvannut. Pakkohan minun on kirjoittaa vaikka sitten silkkaa ajatuksen­virtaa.

 

"Larissa oli jo riisuuntunut ja juuri käymässä nukkumaan, kun ovi­kello soi…"

 

Pim pom. Ring, kuului ovelta. Minä hätkähdin. Villi mieli­kuvitus tekee joskus temppuja. Vilkaisin taakseni, ei mitään. Käännyin tekstin puoleen, ja ovi­kello soi uudelleen. Pim Pom. Ring.

Mitä perhanaa, ajattelin ja nousin. Avasin oven, ja siellä oli etäisesti tutun oloinen tyyppi, joka katsoi minua uteliaasti, mittaili päästä jalkoihin ja tuli sisään.

Ehkä se oli joku tuttu, mietin, mutta olkoon. En jaksaisi nyt yhtään seurustella, kun sain jo kirjoitettua yhden melkein kelvollisen lauseenkin. Vieras istukoon minne lystää ja passatkoon itseään miten mielii. Minä istuin takaisin koneeni ääreen ja jatkoin kirjoittamista.

 

"Larissa kirosi. Tähän aikaan. Se oli varmasti Jacko. Kukaan muu ei rohkenisi tulla näin myöhään. Lasissa ei viitsinyt pukeutua, Jacko tahtoisi kuitenkin heti sänkyyn. Nainen hymyili ja astui eteiseen, jossa Jacko jo odotti.

– Miten pääsit sisälle? Larissa kysyi.

– Tuo tyyppi avasi, Jacko osoitti koneen ääressä istuvaa honteloa miestä."

 

Minusta rupesi tuntumaan omituiselta ja katsoin taakseni. Ihan kuin olisin nähnyt eteisessä vilahdukselta miehen ja naisen. Nääh, ei siellä mitään ollut. Mukavaa, kun teksti kulkee taas.

 

"Makuu­huoneessa Jacko tuijotti Larissaa. Hän oli kyllästynyt tähän ja sanoi tulleensa jättämään hyvästit. Hän oli tavannut elämänsä naisen edellis­iltana baarissa ja muuttaisi tämän luokse. Larissa pärjäisi varmasti paremmin ilman häntä.

Larissan ilme kiristyi. Hän tönäisi Jackon sängylle istumaan ja ryntäsi ulos huoneesta."

 

Makuuhuoneen ovi kolahti, ja paljaat jalat läpsähtelivät vasten lattiaa. Larissa veti minut pois koneen äärestä ja potkaisi tuolini nurin. Minä satutin kyynärpääni. Larissa tuijotti tekstiäni, pyyhki osan pois ja kirjoitti viimeksi kirjoittamani kappaleen uudelleen.

 

"Makuuhuoneessa Jacko tuijotti Larissaa. Upea nainen ja sängyssä aivan pitelemätön. Kunpa se ei milloinkaan kyllästyisi häneen, sitä hän ei kestäisi. Jacko suuteli Larissaa, ja irrottamatta huuliaan tämän huulista, riisui vaatteensa. Larissa laskeutui sängylle, ojensi kätensä, avasi sylinsä ja odotti."

 

– Jatka siitä, Larissa kivahti, ja hänen silmänsä iskivät mustia kipinöitä. – Kunnolla.

Minä katsoin luomani naisen perään ja halusin itse olla Jacko. Musta­sukkaisuus väänsi vatsaani ja teki solmuja mieleeni. Jacko, se petturi, saisi tuon naisen taas kerran. Se ei ollut oikein, eikä edes reilua.

 

"Jacko oli edellisenä iltana urakoidessaan baaria lävitse saanut tartunnan kolmesta ikävästä taudista. Taudit näkyivät hänen habituksessaan ja Larissa tuli miehen suhteen toisiin ajatuksiin. Tuohon mieheen hän ei enää koskisi pitkällä kepilläkään.

– Häivy, hän sanoi ja heitti Jackon vaatteet porras­käytävään, tönäisi miehen niiden perään ja nykäisi oven kiinni.

Eteisessä Larissa katseli koneen äärellä istuvaa miestä, naurahti, käveli tämän taakse, laski kätensä miehen olalle ja sanoi:"

 

– Lähdetäänkö?

– Kuka sitten kirjoittaa? kysyin.

– Me, Larissa totesi. – Me, mutta vasta jälkeenpäin. Tule. Mennään. Aloitetaan uusi tarina.


PEIKKOMAINOS: Peikon pieni susi, karhu- ja peikko­tarinoita on Naavakuusen takaa -e-kirjoissa. Niitä saa Elisa Kirjasta.


PEIKKOMAINOS: Sikafarmari-kirja on kudottu peikon sanoista. Saa valita haluaako kirjan painettuna vai sähköisenä.


PEIKKOMAINOS: Todensanat-kirja on vielä olemassa. Painettu kirja on halvennettu, sähköinen on herättänyt vahvoja tuntoja.