torstai 2. helmikuuta 2017

Lohikäärme

Lohikäärme seisoi parvekkeen kaiteella ja karjui verta­hyytävästi. Tosin katselijat vain jatkoivat seisomistaan, joten kenenkään veri ei hyytynyt oikeasti, vaikka lohi­käärme karjui kuinka. Se luikautti välillä pitkiä tulen­lieskoja sieraimistaan ja karjui entistä hurjemmin. Se lienee luonnollista, sillä pakkohan sen oli polttaa nenä­karvansa siinä touhussa.

Kaikki tuijottivat, paitsi eräs puna­paitainen äijän­köriläs, joka veti puukon saapas­varrestaan, katkaisi näreestä kuivan ala­oksan ja vuoli sen jouseksi, jänteenä hän käytti mustiin pukeutuneen punkkarin kengän­nauhaa, jonka hän sai omakseen ihan vain pyytämällä. Vielä harjan­varsi nuoleksi ja puukko nuolen päähän teräksi, niin hän oli valmis.

Lohi­käärme hyppi parvekkeen kaiteella, pari iäkästä papparaista oli jo saanut infarktin, vaikka heidän verensä ei ollutkaan hyytynyt lohi­käärmeen karjunnan takia. Kuusi­toista mummoa mäiski äijiä poskille ja komensi heitä heti nousemaan. Nuoriso vielä luulee, että äijärahjukset makaavat massa känni­päiten.

Eivät maanneet. Kuolleita olivat.

Kun puna­paitainen äijä kohotti harjan­varsi­nuolen kohti lohi­käärmettä, se puhalsi tulta, levitti siipensä ja leyhytti tulen­pyörteitä kohti katsojia. Neljän iso­tukkaisen nuoren hiukset katosivat savuna taivaalle.

– Ammu, yleisö huusi. – Tapa se!

Puna­paitainen nuolaisi huuliaan ja paransi otettaan jousesta. Ennen kuin hän ehti tähdätä, saati laukaista, lohi­käärme irrotti kyntensä parvekkeen kaiteesta, heittäytyi siivilleen ja putosi suoraan alas.

Mäts.

– No mitä se nyt? kysyivät lähimmät katsojat, jotka olivat saaneet päälleen lohi­käärmeen roiskeita. – Tahallaanko se nyt noin?

Puna­paitainen mies kiiruhti lohi­käärmeen luo ja tökkäsi sitä varmuuden vuoksi kahdeksan kertaa puukko­nuolellaan.

– Ei pihise enää, hän totesi katsojille, jotka tuijottivat suu auki ja taputtivat samalla käsiään vakaaseen, hillittyyn tahtiin. – Taidanpa nylkeä mokoman. Metsästys­majan seinälle ei ole vielä kukaan naulannut lohi­käärmeen nahkaa. Muiden elukoiden nahkoja on vaikka kuinka. Karhun nahkojakin melkein puoli­metrinen kerros.

Mies työnsi puukkonsa lohi­käärmeen vatsaan ja leikkasi ruhon auki kaulaan saakka. Kaksi­kymmentä­seitsemän nuorta naista pyörtyi.

Mies veti lohi­käärmeen sisälmykset ulos ja kansa kohahti. Sisälmysten sijasta lohi­käärmeen sisältä pullahti kaunis, alaston ja kuollut nuori nainen. Kahdeksaa­toista mummoa kävi ahdistamaan ja otti niin pahasti. Sata­viisi­kymmentä nuorta miestä kurotti kaulaansa nähdäkseen paremmin, tai edes pienen vilauksen.

– Naapurin tyttöjä tämä, puna­­paitainen totesi. – On hyvä, ettei ammuttu sitä. Olisi voinut tulla sanomista.

– Nyky­nuoriso. Sillä ei ole mitään häpyä. Tuolla lailla kekkaloi tuokin tuossa, ja kuolleena vielä.

– Joo hukkaan meni. Mulle olis kelvannu.

Tuhannet "ja mulle" -huudot kaikuivat kerros­talojen välissä. Lohi­käärmeen sisältä löytynyt nainen hyppäsi pystyyn, kapsahti juoksuun ja huusi mennessään:

– Aprillii ilman sillii!

Päästyään nurkan taakse, hän otti siellä odottavan luutansa, polkaisi sen käyntiin, lensi pilven taa, eikä enää koskaan palannut.

torstai 26. tammikuuta 2017

Mummostelua

Hilma joi kahvia, vaihtoi ajatuksia ja päivitteli maailman menoa yhdessä Sylvin ja Klaaran kanssa.

– Nämä tatuoinnit, kauhea villitys tuhrata väriä nuoren ja sileän nahan alle, Sylvi-mummo totesi ja kertoi, että ennen vaan vangit ja meri­miehet värjäsivät nahkaansa.

– Niin ja miten nuoret pukeutuvat, Klaara-muori säesti huulet tiukkana. – Me sentään pukeuduimme siveästi ja käytännöllisesti.

Hilma-muori kuunteli kavereidensa jollotusta aikansa ja totesi:

– Mutta on nuorilla kuulkaas fiksujakin juttuja.

– Miten voit tuolla lailla sanoa? Kyllä nuoriso on aivan mahdotonta.

– Niin on, eikä sitä mikään mieli­pide muuksi muuta, ei edes sinun, Hilma.

Hilma virnisti ja totesi, ettei kysymys ole mieli­piteestä, vaan kokemuksesta. Hän tiesi asian varmaksi omasta itsestään.

– Ja mikä se asia on? Sylvi tiukkasi.

– Kehon­muokkaus, Hilma totesi. Tiedättehän, että ihmiset laitattavat sarvia päähänsä tai venyttävät korviaan. Sormiakin leikkautetaan irti.

– Ai kauhea sentään. Ja sinä kehut sellaista fiksuksi.

– Varjelkoon! Oletko mennyt leikkauttamaan sormiasi?

Hilma purskahti nauruun.

– En tietenkään. Kyllä minä omat sormeni pidän visusti tallella.

– No mitä sitten?

– Kielen, Hilma sanoi ja työnsi kielen ulos suustaan. Kieli oli halkaistu koko pituudeltaan, ja puoliskot longersivat miten mielivät.

– Hyi, minkä näköinen!

– Inhottava!

– Mutta siitä on kuulkaas hyötyä. En itsekään uskonut ensin. Mutta hyvin toimii.

– Mikä?

Hilma hymyili ja tillitti kavereitaan. Sitten hän selitti koko jutun heille: koska hänen kielensä oli halkaistu kahtia, hän pystyi puhumaan kahta kieltä yhtä aikaa. Ruotsia ja suomea tai vaikka englantia ja espanjaa.

– Minä sain hyvä­palkkaisen homman lähetystöstä. Simultaani­tulkkaan kahteen suuntaan, eikä haittaa, vaikka tulkattavat puhuisivat toistensa päälle.

– Valehtelet, pakana, Sylvi totesi.

– Varmasti valehtelet, Klaara jatkoi. – Sinulla on suolattuja sian­kieliä suu pullollaan ja esittelet niitä.

– Venir y ver, Hilma kuittasi samalla, kun kysyi suomeksi ottaako kukaan lisää kahvia.

torstai 19. tammikuuta 2017

Metsäretki

Mies kävelee metsässä pienen valkean koiran kanssa. Koira on väsynyt, mutta se haistaa kaikki koirapaikat, kolot ja puut. Niin kuin joka kerta.

– Minä haistoin nämä jo monta kertaa tänään, koira toteaa.

– Kävely on mukavaa, ainakin näin hienossa metsässä, mies sanoo ja patistaa koiraa eteenpäin.

– Minun jalat ihan kuluvat, koira kertoo ja nostaa toista etukäpäläänsä.

– Pienten koirien jalkojen pitääkin vähän kulua. Muuten ne voivat kasvaa liian pitkiksi ja sitten on vaikea kävellä.

Koira kulkee hetken ajatuksissaan ja jättää muutaman kolon haistamatta. Se selvästi miettii, kiusataanko sitä, mutta päättää sitten palata alkuperäiseen aiheeseen.

– En saa pois tätä kuumaa turkkia, se sanoo.

– Siitä on varmaan vaan vetoketju juuttunut, mies tuumii. – Käydään joku päivä hakemassa sinulle kesäturkki, niin jaksat kävellä pidempään.

– Tykkään kyllä tästä turkista. Voin maata varjossa.

– Mutta mitäs jos kasvat maahan kiinni? Niin voi käydä, jos makaa liian kauan, mies nauraa.

Pieni valkea koira möksähtää miehen höpötyksistä ja sanoo, ettei aina saa narrata. Koira kyllä ymmärtää, miten asiat oikeasti ovat. Mies tunnustaa niin olevan ja rapsuttaa koiran. Koira sanoo, että pitää rapsuttaa lisää eikä nauraa toiselle.


Peikko unohti mielikuvitella uuden tarinan, joten se laittoi vanhan ja muutti sitä vähän.