torstai 16. marraskuuta 2017

Sudenkuoppa

– Se putosi! pieni susi ulvoo ja ravaa kohti karhun kartanoa. – Kuoppa otti sen.

– Minkä? Karhu oli jo käymässä talvi­levolle, mutta könyää sohvan reunalle istumaan. – Ja mikä kuoppa?

– Susi näyttää.

Pieni susi on hätää täynnä ja se tönii karhuun vauhtia. Karhu hieraisee unen silmistään ja laittaa sen hyllylle odottamaan.

– Mennään sitten, karhu murahtaa ja ottaa uunin nurkasta pitkä­vartisen leipä­lapion mukaansa.

Susi ryntää ulos ja karhu perään. Metsä rytisee, susi juoksee oiko­tietä puiden ja pensaiden lomitse, mutta karhu ei kunnolla sovi samasta kolosta.

Keskellä polkua on kuoppa. Susi pysähtyy sen lähelle.

– Tuolla alhaalla, se sanoo ja varoo kuopan reunaa. Karhu kurkistaa kuoppaan. Sen pohjalla istuu hopea­kettu.

– Saako jo tulla pois? se kysyy. – Tämä kuoppa yrittää syödä minut.

– Tule nyt sitten, karhu lupaa ja kaivaa hopea­ketun kuopasta leipälapiolla. – Äläkä enää tipu.

– Minun ruoka, kuoppa äkämystyy ja kapuaa maan­pinnalle. – Mitä minä nyt syön?

– Syö sammalia, karhu sanoo ja toteaa, ettei suden­kuoppien edes kuulu syödä kettuja.

Kuoppa ei tahdo sammalia, vaan sanoo, että sillä on kova nälkä, kun kukaan susi ei enää putoa kuoppaan. Sille kelpaisi kunnon ruoka, yksi kettu vaikka.

– Ei kettua, hopea­kettu sanoo ja perääntyy. – Syö karhu.

Karhu tuhahtaa, nappaa ketun ja ravistaa sitä pörheäksi juuri, kun toinen, puna­kultainen kettu tulee paikalle.

– Älä sitä, se on kasvanut tarhassa, eikä tiedä asioita. Minä lupasin opettaa sen leipomaan omena­hyvää.

Pienen suden suu tulee heti ihan märäksi ja sekin haluaa leipoa. Kettu sanoo, että ensin he näyttävät suden­kuopalle, missä on tie ja levähdys­paikka. Siellä kuoppa voi olla olevinaan roska­kuilu. Autoilijat heittävät sellaiseen aina kaiken­laista hyvää, luita ja makkaran­palasia, joskus kesä­kissoja tai liian isoiksi kasvaneita pupuja. Saattaapa joku viinalla marinoitu lomalainenkin horjahtaa kuoppaan.

Suden­kuoppa epäröi ensin, mutta kun se näkee kaikki herkut, joita on heitelty pitkin levähdys­paikkaa, se ryhtyy heti kaivautumaan maahan.

– Tämä oli hyvä idea, se sanoo. – Täällä voi pyytää ihmisiäkin.

Pieni susi haluaa jo mennä leipomaan omena­herkkuja. Karhu haukottelee ja ketut puhuvat kettumaisuuksia. Pian tulee ilta ja tähdet sykkivät taivaalla, omena­hyvät on syöty ja karhu nukahtanut sohvalle. Kaukaa levähdys­paikalta kuuluu vaimenevaa kiroilua.

torstai 9. marraskuuta 2017

Ikäkysymys

– Saanko kysyä, miten vanha olet?

– Mää olen 33.

– Enhän minä sitä kysynyt.

– Kysyithää, juuri äsken.

– En kysynyt, mutta mukava, että kerroit.

– Mitäs se sitte oli?

– Halusin tietää, saako sellaista kysyä vai suututko.

– Pöhkö.

– Totta. Olen aina ollut. Enkä vieläkään tiedä.

– Mitä?

– Saako kysyä.

– Mikset kysy?

– Kysyin jo.

– Mitä?

– Saako kysyä, miten vanha olet.

– Etkö muka tiedä?

– En.

– Varmana tiijät, mikset tietäisi?

– En ole uskaltanut kysyä.

– Kysy nyt.

– Miten vanha olet?

– 26.

– Okei. Kiitti.

– Mitä sää ny sillä tiedolla teet?

– Leivon siitä piirakan. Voidaan syödä se jänisten kanssa.

– Piirakkako?

– Niin. Se on hyvää.

– Pöhkö.

torstai 2. marraskuuta 2017

Pikkumusta

– Minua jännittää, Malla sanoo. – En ole ennen muokannut kehoani.

– Ei se ole sen kummempaa kuin rintojen tai pakaroiden suurennus, ja nehän on jo teille tehty, operaattori toteaa. – Turha tässä on mitään jännitellä.

– Mutta ne ovat kauneuden­hoitoa eikä kehon­muokkausta.

– Miten vain haluatte. Olkaa hyvä ja käykää operaatio­alustalle.

– Pitääkö riisuutua?

– Ei tarvitse. Kone huolehtii kaikesta.

Malla asettuu alustalle. Kone imaisee hänet siihen liikkumattomaksi ja ruiskuttaa veren­kiertoon tuntemuksia turruttavia aineita. Operaattori nostaa peukkuaan, Malla hymyilee.

Koneen pihdit kiskovat kynnen ja kynsi­marron Mallan oikeasta peukalosta, jäljelle jää hetken punaisena hohtava kynsi­peti, jonka ylle kone venyttää kynttä reunustanutta ihoa ja liimaa saman tien kiinni.

Malla katselee operaatiota kattoon kiinnitetystä peilistä ja hätkähtää joka kerran, kun kone vetäisee uuden kynnen irti. Hän sulkee silmänsä kerran toisensa jälkeen, mutta ei malta kauaa olla katsomatta. Sormista tulee hienot. Ehkä tämä kannattaa.

Operaattori tarkkailee koneen mani­pulaattoreiden toimintaa ja liikkeitä.

– Nyt se alkaa, hän sanoo. Malla nyökkää.

Kone painaa työ­kaluja Mallan ranteesta tämän kämmenen sisälle ja vetää luita ulos. Se asettelee ne somasti oikeaan muotoon viereiselle pöydälle. Jokaisen luista tyhjennetyn sormen sisälle kone asettaa joustavan, kärkeä kohti suippenevan töttörön ja kiinnittää Mallan luista irrottamansa jänteet sen kylkeen. Kämmen- ja ranne­luiden tilalle tulee soma pussukka.

Kone piippaa, ruiskauttaa kemikaaleja Mallan suoneen ja vetäytyy pois. Malla nousee, katselee ja koettelee uusia lonkeroitaan.

– Jännät.

– Eikö vain? Ne taipuvat joka suuntaan, kun luut eivät enää rajoita liike­ratoja. Opitte hallitsemaan niitä varsin pian, huomenna ette enää muistakaan entisiä käsiänne.

– Nämä ovat kyllä kivat, Malla tunnustaa, vemputtaa lonkeroitaan ja heilauttaa päätään kohti pöytää, jolla hänen kämmentensä luut makaavat hyvässä järjestyksessä. – Mitä noille tapahtuu?

– Ne ovat teidän. Voimme lisä­maksusta koota niistä teille kaula­korun tai vaikka tiaaran.

– Haluan kaula­korun. Valkeat kämmen­luut näyttävät varmasti upealta pikkumustan kanssa.