torstai 27. marraskuuta 2014

Automaatit

– Tämä on kyllä kätevä vehje, Pentti toteaa ja ravistaa äly­korttiaan setelin­jakelijan edessä. – Ravistus ja automaatti antaa kymppi­tonnin pieninä seteleinä.

– Joo. Minä olin suunnittelemassa sitä, Liisa sanoo. – Kun ravistat korttia vaaka­suuntaan, niin automaatti antaa saman summan yhtenä setelinä.

– Ihan totta? Ootas. Niin tuleekin. Nuo tonnin setelit ovat kyllä aika mitättömiä, niitä tulee välillä syötettyä sorsille. Niille maistuu.

– Ne on tehty riisi­paperista ja paino­muste on mustikkaa ja mansikoita.

– Minä jo ihmettelin, Pentti sanoo ja tunkee tuhat­lappusen suuhunsa. – Ei hassumpaa.

– Ei ollut ihan viisas veto tuo. Tulee mahan­puruja ja umpi­suoli sanoo poks.

Miehen maha kurahtaa ja hän taittuu kaksin­kerroin, vajoaa kadulle ja potkii, voihkii ja voivottaa.

– Älä huoli, Liisa sanoo. – Meillä on tässä lähellä uusi lääkäri­automaatti.

Pentti ei saa sanaa suustaan. Liisa kutsuu kotti­kärryn. Se kaappaa Pentin aisoilleen ja kulkee Liisan perässä uutuuttaan kimaltelevalle automaatille. Pentti puskee kylmää hikeä ja helpottaa oloaan laskemalla kaasua.

– Jätä siihen, Liisa sanoo ja nakkaa kärrylle pari tonnia. Sen kassa kilahtaa ja kärry ajaa syrjä­kujalle odottamaan seuraavaa kuskattavaa. Pentti ähisee, istuu maassa ja nojaa automaattiin.

– Nouse nyt ylös siitä. Liisa neuvoo Penttiä. – Sinun pitää työntää pääsi tuohon diagnoosi­reikään.

Pentti ulisee, puhkuu ja kurisuttaa mahaansa, mutta pääsee jaloilleen ja saa päänsä Liisan osoittamaan aukkoon. Reiän kaulus puristuu miehen kaulan ympärille. Kone raksuttaa ja tiksuttaa. Pentti säpsähtelee.

Kone diagnosoi Pentin vaivan ja ehdottaa välitöntä operaatiota. Puhjennut umpi­suoli on poistettava. Kone pyytää asiakkaaltaan maksun etu­käteen, etsii Pentin äly­kortin tämän taskusta ja toteaa rahan riittävän. Muutamalla robotti­käsi­varren liikkeellä se riisuu miehen vatsan paljaaksi, avaa sen ja nipsaisee rikkoontuneen suolen­pätkän pois. Lopuksi se desinfioi Pentin vatsa­ontelon ja vasta sitten irrottaa otteensa miehen päästä.

Pentti horjahtaa. Hän on kalpea ja huutaa ääneti. Silmät seisovat tappeina.

– Se ei edes puuduttanut, hän sanoo yhteen puristettujen hampaidensa välistä.

– Sinun kortilla ei tainnut olla tarpeeksi katetta, Liisa toteaa ja osoittaa Pentin vatsassa ammottavaa haavaa. – Se jätti sulkemisenkin itse­palveluna tehtäväksi.

– Minä en osaa kuin harsia, Pentti ähkii. – Nämä suoletkin valuvat.

– Minulla on haka­neula. Saat lainata sitä, niin pääset kotiisi tallomatta suoliasi. Eikö ole muuten näppärä kone? Arvaapa, kuka on ollut sitä suunnittelemassa.

torstai 20. marraskuuta 2014

Lastenkasvatusta

Kaksi paris­kuntaa, Olli ja Anja sekä Outi ja Antti istuvat iltaa ja maistelevat Ollin panemaa koti­olutta. Työ­asiat on puhuttu ja olut herkistää kielen­kantoja.

– Teillä on täällä niin hienoa, Outi toteaa. – Oikea kulttuuri­koti, kirjoja hyllyssä ja kaikkea.

Anja vähättelee kotinsa arvoa, vaikka Olli työntää kyynär­päätä hänen kylkeensä.

– Meillä on paikat nykyään ihan sekaisin, Outi jatkaa. – Koko ajan pitäisi olla siivoamassa.

– Kaikkea ei voi saada, Anja toteaa. – Minäkin ajattelen välillä, millaista olisi, jos lapset kirmailisivat tässä meidän jaloissa.

– Totta. Miten teidän lapset muuten voivat?

Anja nousee ja pyytää Outia seuraamaan. Miehetkin lähtevät. Naapuri­huone on kalustettu lasten­huoneeksi. Lelut ovat järjestyksessä ja lattia tyhjä. Nurkassa seisoo kaksi tukevaa tammi­tynnyriä.

– Kumpi on Lisa? Outi kysyy, ja saa kuulla että Lisan tynnyrin päällä on kuminen sammakko.

– Tämä toinen on sitten varmaan Jani? hän jatkaa. – Mitenkäs vanhoja nämä nyt ovat?

– Kolme ja viisi, Anja sanoo ja tirkistää tapin­reiästä tynnyriin. – Nukkuvat molemmat.

Muutkin kurkistavat. Olli esittelee ruokinta­letku­systeemiä, jonka hän on rakentanut ilta­puhteinaan.

– Tähän säiliöön menee kahden viikon annos, niin me ehditään Anjan kanssa hyvin käydä Kanarialla ilman, että tarttee miettiä lasten­kasvatus­juttuja. Kätsää, eikös?

Kaikki nyökyttelevät ja palaavat olo­huoneen valkeille nahka­divaaneille. Olli tuo lisää olutta ja kaataa kaikille.

– On se kuitenkin melkoisen kova homma, hän sanoo. – Ajatelkaa nyt, niitä pitää ruokkia melkein kaksi­kymmentä vuotta ennen kuin ne ovat aikuisia. Teillä ne vielä juoksevat pitkin taloa.

– Joo. Me ei haluttu tynnyri­kasvatusta, vaikka se onkin kaikkein turvallisin vaiht­oehto, Antti selittää ja rapsuttaa puolisoaan hiusten alta. – Tämä Outi on niin luomu­ihminen.

– Ei ne meilläkään juokse, Outi sanoo ja hyrisee, – tai juoksee, mutta eri tavalla.

– Miten niin eri tavalla?

– Outi tapasi yhden tyypin, Antti kertoo. – Se tunsi kaiken­laisia ihmisiä. Me saatiin sen kautta taikaa lainaksi.

– Ai sellaistakin vielä on?

– On toki. Tämä varsinkin oli hyvä taika. Se muutti meidän lapset koiran­pennuiksi. Sellaisiksi pieniksi suloisiksi söpöläisiksi, joilla on isot tassut ja kaikki.

– Koiran­pennuiksi? Nekös teillä nyt sitten sotkevat?

– Ne. Tosin nykyään vähemmän kuin ennen. Ne ovat jo sisä­siistejä.

– Miksi te niistä koiria halusitte?

– Mietipäs. Ne ovat vuodessa parissa isoja ja sitten ne voi muuttaa takaisin ihmisiksi. Pari vuotta teidän kahta­kymmentä tynnyri­kasvatus­vuottanne vastaan. Kyllä siinä voi hetken aikaa katsella sotkujakin. Vieläkö sulla on sitä olutta?

Olli kaataa lasit täyteen ja haastaa Antin pelaamaan kortti­shakkia. Outi näyttää koiran­pentujen kuvia Anjalle, joka kiljahtelee osoittaakseen ihastustaan.

Vieraat ovat lähteneet, ja Anja ja Olli odottelevat unta huoneessaan. Anja kysyy, pitääkö Olli koirista. Olli pudistaa päätään ja toteaa olevansa enempi kissa­ihminen.

– Outi sanoi, että niistä saa kissan­poikiakin. Haluaisitko olla parin soman kissan­poikasen iskä vähän aikaa? Haluaisitko? Minä olen niin kyllästynyt Kanariaan.

torstai 13. marraskuuta 2014

Kerrossängyt

Elsa pujottautuu ruuhkan läpi kahvilaan ja etsii vapaata istuma­paikkaa. Perä­seinän vieressä on pieni pöytä, jonka ääressä istuu tutun­oloinen naishahmo. Toinen tuoleista on vapaa. Nainen lukee ilta­päivä­lehteä.

– Onkohan tässä vapaata? Elsa kysyy.

Nainen nostaa katseensa lehdestä, katsoo alta kulmain suu kireänä, mutta rävähtää pian hymyyn.

– Elsa! Totta kai tässä on vapaata.

– Anna, mukava nähdä, vaikka katsoit minua julmasti. Melkein säikähdin.

– Tässä on koko ajan ravannut äijän­köriläitä kuolaamassa. Niille tulee julmisteltua.

– Niinpä tietysti. Haen kaakaota. Otatko?

Anne ottaa. Elsa hakee kaakao­mukit ja croissantit, palaa paikalleen ja kertoo, mitä on hankkinut alennus­myynnistä. Anna kuuntelee ja kehuu löytöjä niin kuin on tapana. Vasta kun kaikki on kehuttu, Elsa muistaa kysyä kuulumisia.

– Mitä Ilmarille kuuluu? Vieläkö se julistaa rakkauttaan?

– En yhtään tiedä, Anna toteaa. – Se tuli lempattua jo aikaa sitten.

– Se olikin sellainen takertuja. Onko jo uutta rakasta?

– Joo. Monta. Ajattelin, että voihan sitä kokeilla, kun niitä on koko ajan tyrkyllä.

– Minä en jaksaisi. Salailu on niin kauheaa.

– En minä mitään salaile. Ne asuvat kaikki meillä vähän niin kuin kasarmilla. Ostin kerros­sänkyjä.

– Kerros­sänkyjä? Montako?

– Kahdeksan.

– Vautsi. Onko sinulla kuusi­toista rakasta?

– Ei nyt sentään. Seitsemän miestä ja kolme naista. On kuitenkin hyvä pitää petejä varalla.

Elsan kasvot hehkuvat ja kaula punoittaa. Hän hiplaa kaakao­mukiaan ja vaihtaa polven toisen päälle, nieleskelee ja hengittää syvään.

– Aika­moista, hän sanoo. – Miten sinä jaksat ne kaikki?

– En minä suorita niitä. Teen sitä, mikä milloinkin huvittaa ja kenen kanssa huvittaa.

– Huvittaisiko sinua minun kanssa? Minä olen aina…

Elsa purskahtaa itkuun ja kääntää kasvonsa kohti seinää.

– En minä tarkoittanut, hän jatkaa. – Anteeksi. Ei minun pitänyt. Minä vain…

– Minä tarkoitan, Anna sanoo ja puristaa Elsaa kädestä. – Minä tarkoitan.

torstai 6. marraskuuta 2014

Keskikesäyö

On keski­yö. Musiikki soi ja aurinko paistaa. Kylillä on järjestetty lava­tanssit, ja niihin on tullut väkeä joka puolelta maa­kuntaa ja jopa pää­kaupungista asti. Pysäköinti­alue on täynnä matkailu­autoja ja asunto­perä­vaunuja. Syrjässä lavan takana nököttää keltainen teltta. Lavalla soittaa kolme hanuristia.

Alku­illan hanuri­jatsi on vaihtunut ensin pirun­keuhko­heviin ja sitten sirmakka­tangoon. Naiset kannattelevat miehiä tanssi­lattialla tai ruusuilevat seinän­vierus­penkeillä. Pihalla savuaa sata grilliä. Miehet syövät makkaroista itsensä ähkyyn. Välillä pensaikossa roiskuu oksennus, kun miehet helpottavat vatsansa turvotusta ja tekevät tilaa uusille makkaroille ennen kuin palaavat naisia naurattamaan.

– Minulla ei ole yhtään kivaa, Elina sanoo. – Äijille syöpöttely on tärkeämpää kuin tanssi.

– Yrittäähän ne, Alli toteaa ja viittaa tanssi­lattialla puhiseviin miehiin. – Käydään me välillä baarissa.

Baari on tyhjä lukuun ottamatta syrjä­pöydässä istuvaa korkea­hattuista miestä. Mies on pukeutunut jatsareihin, mustiin saapas­housuihin, kauluksettomaan valkeaan paitaan ja kirjavaan liiviin. Musta hattu taittuu kretliiniin. Miehen edessä on pullollinen mietoa olutta.

Elina ja Alli ostavat limonaatia ja maksa­makkaralla täytettyjä aprikooseja ja istuutuvat korkea­hattuista vasta­päätä samaan pöytään.

– Osaatko tanssia? Elina kysyy. – Vai oletko samanlainen paska kuin kaikki muutkin miehet?

– Joo, korkea­hattuinen mies vastaa.

Alli koskettaa Elinaa olka­päähän ja hyssyttää. Hän muistuttaa, etteivät kaikki miehet nyt ihan paskoja ole ja että hänkin on viettänyt lukuisia hyviä hetkiä miesten kanssa.

– Minusta tuntuu typerältä, kun miehet vaan mässäilevät, eivätkä halua tanssia. Saati että ne turvotukseltaan pystyisivät siihen, Elina sanoo ja lorauttaa eväs­pullostaan terästettä limonaatin sekaan. – Ihan kuin ne eivät välittäisi minusta tuon taivaallista.

– Mitä sinä sitten haluaisit? mies kysyy ja viittaa aprikoosi­kulhoon. – Onko noissa sipuli­maksa­makkaraa? Saanko maistaa?

Elina tyrkkää astian miehen eteen.

– Tanssia. Minä haluan tanssia. Ja että olisin merkityksellinen jollekin. Tai että joku välittäisi edes vähän.

Alli puuttuu puheeseen ja kertoo, että aika moni mies välittää Elinasta tai ainakin juoksee tämän perässä. Elina vaan antaa aina kaikille pakit, koska yksikään ei ole hänen mielestään kyllin hyvä hänelle.

– Suu­paltti, Elina sanoo, huitaisee ystäväänsä ja tunnustaa kaipaavansa hänelle omistautunutta miestä. – Haluan kokea olevani tärkeä ja korvaamaton. Minulla on siihen oikeus, eikö olekin?

– Hautuu­maat ovat täynnä ihmisiä, jotka ovat kokeneet olevansa korvaamattomia, mies toteaa.

Naiset katsovat häntä viistoon.

– En minä sitä tarkoittanut, Elina tiuskahtaa. – Äläkä ole olevinasi fiksu, kun et kerran ole.

– Enhän minä olekaan. Mutta tanssia osaan.

– Tanssi keskenäs, kuule. Söit kaikki aprikoositkin.