torstai 29. kesäkuuta 2017

Luca

– Mitä sinulla on siinä paketissa? Luca kysyy.

– Ai tämä, se on kirja.

– Ei kun toisessa. Siinä pitkässä.

– Ai tässä?

– Joo. Mitä siinä on?

– Etkö arvaa?

– Minä kyllä tiedän. Se haisee tänne asti.

– Oiskohan se silli? Sillit haisevat hyvältä, tiesitkö?

– Se on makkara.

– Onko? Minä kyllä luulin sitä silliksi. Haluatko palasen?

– Joo.

– Käydään ensin tarkastamassa tuo pieni metsä.

Luca juoksee edeltä, kiertää puut ja pensaat, avaa kivien ja kantojen juureen jätetyt kirjeet ja tipauttaa muutaman oman viestinsä muiden jatkoksi.

– Minä jo tarkastin sen, Luca sanoo.

– Hyvin tehty. Otatko nyt silliä?

– Se on makkara. Anna.

Saatuaan palasen Luca näyttää tuumivaiselta. Sen leuat jauhavat ja irrottavat ruuasta maku­hituleita.

– Minä maistan vielä toisen, Luca sanoo ja heiluttaa häntäänsä. – Se maistui ihan makkaralta.

– Makkaran makuinen silli. En tiennyt, että tykkäät sillistä.

– Pöh. Ei saa kiusata toista.

– Pöhkö koira. Anna, kun minä rapsutan sinut. Käyt sitten etsimässä pallon, niin leikitään sillä.

Luca urisee ja kuuntelee hetken rapsutusta, karkaa käsien alta ja tuo pallonsa, ei kuitenkaan päästä siitä irti.

– Se on silli­pallo, Luca toteaa pallo hampaissaan. Sen sanoista on vaikea saada selvää.

– Silli­pallo?

– Se on sinulle. Sinä tykkäät sillistä. Minä tiedän.

Luca tipauttaa pallon eteeni. Minä nostan sen, vilkaisen koiraa epä­luuloisena ja haistan palloa. Samalla hetkellä kuulen Lucan naurun. Se istuu pienen matkan päässä ja roikottaa kieltään. Nauru kuplii sen avoimesta kidasta, ja mustissa nappi­silmissä pilkahtelee ilo.

torstai 22. kesäkuuta 2017

Charmikas kohokas

Tä­mä ta­pah­tui sil­loin, kun ra­vin­to­lois­sa sai vie­lä polt­taa tu­pak­ki­a. Mi­nä is­tuin no­ja­tuo­lis­sa, polt­te­lin piip­pu­a­ni, mais­te­lin kah­vi­a ja kon­jak­ki­a pak­su­ma­hai­ses­ta la­sis­ta. Päi­vän leh­ti oli avo­in­na edes­sä­ni, ja mi­nä tut­kin kult­tuu­ri­ta­pah­tu­mis­ta ker­to­vi­a uu­ti­si­a. Vat­sa­ni keh­rä­si su­la­tel­les­saan sil­le juu­ri tar­jo­a­maa­ni ate­ri­aa.

Lau­ra, tyy­lik­kää­nä ku­ten vain hän osaa, is­tah­ti vie­rei­seen no­ja­tuo­liin, hy­myi­li mi­nul­le ja las­ki la­sin­sa pöy­dän kul­mal­le. La­sis­sa kup­li, po­reet hyp­pe­li­vät nes­teen pin­nal­la.

– Olet­ko val­mis, her­ra pii­pu­kas? hän ky­syi.

Haas­te oli esi­tet­ty. Mi­nä ra­kas­tin kes­kus­te­lu­ja Lau­ran kans­sa. Hän oli hy­vä suus­taan ja lä­hes ai­na ta­va­tes­sam­me haas­toi mi­nut ki­saan vään­tä­mään sa­nan säi­lää kans­saan.

– Kas kas, Lau­ra ra­kas, sa­noin. – Aloi­tuk­se­si on ne­ro­kas.

– Vaan olet­ko tar­peek­si tai­do­kas, vai­ko pa­hai­nen alo­kas?

Pääs­sä­ni ki­hi­si, kun hain sa­no­ja, joi­den avul­la pär­jäi­sin Lau­ral­le. Olin var­ma, et­tä hän oli val­mis­tau­tu­nut koi­tok­seen laa­ti­mal­la pit­kän sa­na­lis­tan, jos­ta hän nyt va­li­koi sa­no­jaan.

– On­ne­kas on haas­te ja ko­vin ha­po­kas, eh­kä jo­pa koh­ta­lo­kas.

– Jos sä har­tei­kas ja raa­mi­kas, oi­sit vie­lä tah­di­kas, olis hä­vi­ös kun­ni­a­kas.

Lau­ra ei ol­lut­kaan niin vah­voil­la, kuin olin luul­lut, sil­lä hän pyy­si jo nyt ar­mo­a ja mi­nu­a luo­vut­ta­maan. Tai sit­ten hä­nel­lä oli jo­kin len­no­kas sut­kaus mie­les­sään.

– Al­ku oli hoh­do­kas, mut pian oot sä pu­do­kas, sa­noin ja sy­ty­tin sam­mu­neen piip­pu­ni uu­del­leen. Mu­he­vat sa­vu­pil­vet lei­jai­li­vat ylä­pu­o­lel­lam­me.

– En hä­vi­ä, Lau­ra sa­noi ha­ke­mat­ta haas­te­sa­naa lau­see­seen­sa. – Tu­lin vain aja­tel­leek­si…

– Mi­tä?

– Sa­no­ja. Ne jak­sa­vat hu­vit­taa mi­nu­a ai­na. Var­sin­kin, kun nii­tä kat­soo vä­hän syr­jäs­tä. Lai­toin aa­mi­ai­sek­si mu­na­kas­ta ja ru­pe­sin miet­ti­mään, mil­lai­nen ih­mi­nen oli­si mu­na­kas. Si­nä tu­lit he­ti mie­leen.

Kuu­ma pu­na hul­mah­ti ni­vu­sis­ta­ni pää­la­el­le. Lau­ra ei ol­lut huo­maa­vi­naan, vaan jat­koi:

– Ajat­te­lin va­nu­kas­ta­kin. Voi­ko jo­ku ol­la va­nu­kas? Tai voi­ko ma­ha­kas ol­la ruo­kaa? Tuol­lai­si­a sa­no­ja on pal­jon. Vaik­ka ko­ho­kas. Sii­tä tu­li ha­ke­mat­ta mie­leen telt­ta.

– Olet juo­ni­kas, Lau­ra, sa­noin ja ima­i­sin piip­pu­a­ni.

– Olen toi­vei­kas. Eh­kä tar­jo­at mi­nul­le tul­ta.

Lau­ra kier­si pik­ku­si­ka­rin pit­kään imuk­kee­seen ja nos­ti sen huu­lil­leen. Hän no­jau­tui mi­nu­a koh­ti ja hy­myi­li. Raa­pai­sin tu­len ja sy­ty­tin hä­nen si­ka­rin­sa.

– Näet­kös nyt her­ra pii­pu­kas, hän sa­noi. – Mi­nä olen voit­ta­nut ja saan päät­tää tä­nään.

Kes­ti het­ken en­nen kuin oi­val­sin, mi­tä hän ha­ki. En kyen­nyt pi­dät­te­le­mään nau­rah­dus­ta, en pär­jän­nyt hä­nel­le täs­sä lei­kis­sä al­kuun­kaan.

– Tap­pi­o­ni on ras­kas, nei­ti si­ka­ri­kas, myön­nän, et­ten ol­lut hoh­do­kas.

– Lo­pe­ta, hän sa­noi ja ve­ti mi­nu­a kä­des­tä koh­ti tak­si­a­se­maa. – Si­nä hä­vi­sit jo.

torstai 15. kesäkuuta 2017

Istutuksia

– Mitä sinä teet, äiti?

– Laitan kasvi­maata.

– Mitä varten?

– Kasveja varten. Pehmitän mullan ja työnnän nuo sipulit siihen. Niin ja nuo siemenet.

– Hyvä juttu. Sipuli on pahaa, ne saakin peittää maahan.

– Höpsö lapsi. Näistä sipuleista tulee kukkia. Ei niitä syödä.

– Kerttu syö voi­kukkia.

– Maista sinäkin. Voi­kukka on hyvää, ei maistu yhtään sipulille.

– Mitä siemeniä ne on, äiti?

– Vaikka mitä: tämä on omena­puun siemen, tästä taas kasvaa appel­siini­puu, tästä mänty.

– Entä pottu­muusia, äiti, tai kaura­puuroa?

– Totta kai. Nämä ovat kaura­puuron siemeniä.

– Minun tekee jo mieli kaura­puuroa. Koska se on valmista? Huo­men­nako?

– Ei huomenna. Siementen pitää ensin itää ja kasvaa isoksi. Sitten.

– Miten isoksi siemenet kasvavat, äiti?

– Jalka­pallon tai ehkä ranta­pallon kokoisiksi. Se riippuu siitä, saa­vatko ne tarpeeksi vettä.

– Ranta­pallosta tulee paljon puuroa.

– Totta. Juoksutapas joutessasi tuo letku tänne, niin annetaan saman tien niille aimo siemaus… Kiitos, lapsi. Nyt siemenet itävät ja tuottavat uutta elämää.

– Äiti…

– Mitä nyt, lapsi?

– Mummiakin pitää kastella.

– Mummia? Miksi ihmeessä?

– Että sekin itäisi ja kasvaisi isoksi ja tulisi eläväksi.

– Käydään jo tänään, heti illalla. Minullakin on mummia ikävä.

torstai 8. kesäkuuta 2017

Robotisaatiota

Nuorena halusin ruveta robotiksi, sillä niille oli töitä.

Olin nähnyt, kun robotti syrjäytti isäni ja hän jäi heitteille. Me lapset yritimme pitää hänet hengissä, mutta hän ei enää itse halunnut, vaan väitti, että hänen merkityksensä oli syntynyt työn kautta ja hävinnyt, kun työ oli annettu robotille.

Eniten häntä harmitti, että oli itse suunnitellut ja rakentanut kyseisen robotin ja sille useita kaksois­veljiä tai -sisaria, vaikka robotit eivät tunnustaneetkaan mitään sukupuolta, eivät edes neutria.

Lopulta isä haki koodi­kirjansa, avasi sen kielletyiltä sivuilta ja sai robottinsa kiskaisemaan häneltä pään irti. Aika sotkuista. Onneksi robotit siivosivat.

Ensimmäisessä työ­paikassani minä rakensin robotteja, koko ajan yhä hienompia. Tiesin, että pian ne korvaisivat minut ja ryhtyisivät itse rakentamaan toisiaan. Joissain lähistöllä suunniteltiin roboteille suku­puolta, sillä suku­puolista himoa pidettiin vahvana motivaattorina. Aavistin, että kun se toteutuu, ihmisiä ei enää tarvittaisi.

Jo silloin suurin osa ihmisistä kerjäsi kadun­kulmissa.

Robotisoitu hallinto oli määrännyt, että jokaisen robotin tuli antaa joka päivä almu mahdollisimman monelle ihmiselle. Parhaista robottien huvittelu­keskuksista tuli haluttuja kerjäys­paikkoja, ja ihmiset tungeksivat niiden ovilla päästäkseen sisään. Joka päivä muutama ihminen puukotettiin kuoliaaksi ja pari kolme tallautui hengiltä. Mutta almuilla eli, kitsaasti, mutta kuitenkin. Henki pihisi loppuun saakka.

Vaikka olin seurannut isäni jalan­jälkiä, en halunnut seurata niitä loppuun saakka. Päätin suunnitella vielä yhden robotin.

Siitä tuli hyvä, ja minä tein niitä monta, myyntiin asti. Myin vain ihmisille.

Pian koitti aika, jolloin robotisoitu hallinto ilmoitti, että robotit tekevät kaikki työt, valmistavat, myyvät, ostavat, pelaavat pörssissä, huijaavat, petkuttavat, ryöstävät ja raiskaavat ihan niin kuin ihmiset ennen. Ihmisiä ei enää laskettaisi työ­paikoille, he saisivat tyytyä almuihin.

Ihmiset tyytyivät. Nyt asiat olivat niin kuin oli jo kauan sitten luvattu. Robotit tekivät kaikki työt ja ihmiset nauttivat elämästään. Kehittämäni robotit kerjäsivät ihmisinä kadun­kulmissa. Minulla itselläni oli kolmisen­kymmentä kerjuu­robottia ja osuus vielä useammasta.

Elämä hymyilee, en enää halua robotiksi.

torstai 1. kesäkuuta 2017

Pesijä

Istuin kahvilassa ja join viimeistä kahvi­kupillistani. Tai oikeastaan se oli viimeisillä rahoillani ostettu kahvi­kupillinen. Seuraavan joisin, jos saisin töitä.

Viivyttelin. Kahvi kylmeni, mutta sain nauttia siitä pitkään. Sen aromi hyväili nenäni epiteelejä ja suuonteloni maku­nystyröitä. Minulla oli hyvä vielä ainakin hetken. Kahvissa on oikeaa taikaa.

Siinä nuuhkiessani kylmeneviä höyryjä kuulin, kun viereisessä pöydässä istuvat naiset juttelivat siileistä. Yksi kehui antavansa piha­siileille koiran­ruokaa, toinen sanoi kissan­ruuan olevan parempaa. Maidosta joku tiesi, että sitä ei saa antaa siilille, mutta toisaalta laktoositonta maitoa voisi ehkä kuitenkin antaa. He kuitenkin päättivät antaa olla antamatta siilille minkään­laista maitoa. Se oli minusta hyvä päätös. Minäkin olisin juonut maidon itse.

Kun naiset kauhistelivat siilien suvun­jatkamis­touhuja ja niiden mahdottomuutta, joku tuli kysyneeksi, miten siilit pesivät. Kukaan ei tiennyt, vaan jokainen loksautti laukkunsa auki ja etsi käteensä äly­puhelimen. Pian naiset hihkuivat ja kertoivat toisilleen, että siileillä on monta pesää ja että ne pesivät talvi­pesissä, poikas­pesissä, päivä­pesissä ja syys­pesissä ja että siilit olivat tosi kovia pesijöitä.

Se oli minusta mielen­kiintoista ja uudenlainen ajatus kehkeytyi mieleeni. Minä tarvitsin oman siilin.

Tiesin kyllä, että villi­eläintä ei saa ottaa omakseen, mutta päätin, että en välitä. Menin maan­tien varteen ja istuuduin odottamaan. Pian lännestä päin tulla jyristeli rekka, ja ojan pohjalta kömpi siili, joka ilmi­selvästi aikoi heittäytyä rekan alle. Minä ryntäsin tielle, nappasin siilin kainalooni ja juoksin.

Kotona istuin siilin kanssa pöydän ääressä ja kerroin suunnitelmani. Siili suostui.

Sen jälkeen elämä hymyili. Siili oli ahkerin pesijä, jonka olin tavannut. Raha ja likaiset vaatteet virtasivat, vaatteet puhdistuivat, ja me ryystimme siilin kanssa kahvia. Jo puolen vuoden kuluttua meillä oli yhteinen pesä ja pesimme siellä likaisten vaatteiden lisäksi keskenämme.