perjantai 31. tammikuuta 2014

Keinun leveydeltä

Jonain päivänä, kun peikosta tulee vanha, se istahtaa keinuun koko sen leveydeltä ja miettii hyviä asioita.

keskiviikko 29. tammikuuta 2014

Pieni valkoinen

Peikko seisoo metsän reunassa ja katselee lumen peittämää peltoa. Lumen rikkumaton pinta hohtaa auringon kilossa, ja jostain kuuluu mutinaa ja huokailua. Peikko oli kuullut äänet luolaansa ja lähtenyt katsomaan, kuka jaksaa huokailla viikkokaupalla. Pellon reunassa mutina hajoaa ja kuuluu epämääräisestä suunnasta.

Peikko nykäisee oikean korvansa irti ja kiinnittää sen kämmeneensä. Sitten se nykäisee irti toisenkin korvansa – joka sekin on ihan oikea – ja laittaa sen toiseen kouraansa. Kädet levällään peikko keilaa peltoa ja hakee suuntimaa äänestä. Tuloksetta. Ääni kuuluu kaikkialta pellosta.

– Missä olet? peikko huutaa, laittaa korvat takaisin päähänsä ja höristää niitä.

– Täällä, kaikkialla. Kerää minut. Pakkanen kiusaa.

– Ai se olet sinä, peikko sanoo ja miettii, miten saisi pitkin peltoa sataneen lumiukon koottua.

Peikko ottaa kourallisen lunta ja puristaa sitä, kunnes se pysyy kasassa ja ryhtyy palloksi. Lumi ei kuitenkaan tartu siihen, vaikka peikko kierittää sitä pitkin peltoa.

– On liian kylmä, pakkasta, lumiukko huutaa hankena. – Keksi toinen konsti.

Peikko rapsuttaa itseään korvien välistä ja ryhtyy kertomaan vanhoja juttuja, joissa lumiukko on ollut osallisena. Sitten se kertoo hirmu tuhmia juttuja ja muistuttaa lumiukkoa kaikista lumiakoista, joiden kanssa lumiukko edellistalvena vaihtoi vispilöitä.

Hanki painuu silminnähtävästi, kun lumiukon mielikuvitusta alkaa kuumottaa. Nyt hanki tarttuu lumipalloon. Pian peikko on kierittänyt palloonsa melkein kaiken lumen ja taputtelee sitä niin, että se alkaa näyttää lumiukolta.

Kun lumiukko saa kätensä toimimaan, se hätistää peikon syrjemmälle ja muokkaa itse itsensä valmiiksi. Samalla sen suu alkaa käydä ja ukko kuvailee, millaisia lumiakkoja se tänä vuonna aikoo tehdä: entistä koreampia ja sorjempia. Peikko kuuntelee.

– Kuulitko? peikko kysyy ja kallistaa päätään. – Ihan kuin joku olisi haukahtanut.

– En minä mitään kuullut, lumiukko sanoo ja mätkyttää vatsaansa pyykkilaudaksi.

Peikko kiertää pellon uudelleen ja kerää loputkin lumet syliinsä. Pakkaslumi lämpenee peikon sydäntä vasten. Peikko lutistaa ja halaa lunta, alkaa muokata sitä. Pian peikon sylissä on pieni valkoinen koira, joka urisee ja haluaa alas.

Peikko laskee sen maahan ja koira pinkaisee juoksuun. Se juoksee riemua täynnä ja loikkii, kiertää peltoa ja pyydystää valonsäteitä. Peikko seisoo lumiukon vieressä, taputtelee koloja sen selkään. Sitten se unohtuu katselemaan pientä iloista hännänheiluttajaa. Lumiukko tönäisee peikkoa olkapäästä ja kysyy, eikö toinen ole ennen koiraa nähnyt.

– Minä niin tykkään pienistä valkoisista koirista, peikko sanoo ja pyyhkäisee suolavettä poskeltaan.

maanantai 27. tammikuuta 2014

Kirjasto

Kirjasto näytti valtavalta. Kävelin sisälle ja etsin vapaata pöytää, jolle voisin pinota kirjoja ja jatkaa tutkimustani. Joka paikka näytti olevan täynnä, salissa näytti olevan tuhansia ja taas tuhansia ihmisiä, ehkä jopa miljoonia. Jatkoin matkaani. Ehkä jossain olisi vapaa pöytä tai edes pöydän­nurkka.

Joka paikka näytti olevan täynnä. Ihmiset näyttivät reunustavan pöytiä korkeina muureina, heitä näytti makaavan pöydillä suurina läjinä. Pöydät näyttivät suurenevan sitä mukaa, kun kuljin syvemmälle kirjastoon. Aioin jo kääntyä takaisin, kun huomasin etäällä pöydän ja miehen, joka näytti istuvan sen ääressä aivan yksin. Miehellä näytti olevan pitkä parta ja hiippa­lakki. Hänen edessään näytti lojuvan musta­kantinen viivoittamaton konttori­kirja, johon hän näytti tekevän merkintöjä vihreällä sulka­kynällä.

Kiirehdin hänen luokseen.

– Hyvää päivää, sanoin. – Onkohan tässä tilaa?

Mies kohotti katsettaan, vilkaisi ensin minua ja sitten ympärilleen. Hän nojautui tuolinsa selkänojaa vasten, sukaisi partaansa ja kysyi:

– Näyttääkö sinusta, että siinä olisi?

– Näyttää.

– Siitä vaan sitten, hän sanoi ja syventyi kirjaansa. Minusta näytti, että hän piirsi siihen okkulttisia symboleita tai muita merkkejä.

Siirsin tuolia, joka oli kulmittain miehen istuma­paikkaan nähden. Tuoli oli yllättävän painava. Laskin reppuni sen viereen ja kävin istumaan. Minut tönäistiin heti pois.

Nousin ylös. Tuolillani istui keski-iän jo ohittanut nainen, joka piiskasi minua kovilla sanoilla. Pyytelin anteeksi ja sanoin, että tuoli oli näyttänyt minusta vapaalta samoin kuin muutkin pöydän ympärille nostetut tuolit.

Naurun­puuska pelästytti minut. Kaikki pöydän ympärillä istuvat ja työskentelevät ihmiset nauroivat sanoilleni ja kumartuivat toistensa puoleen jakamaan minua koskevia sutkauksia. Ainakin minusta näytti siltä. Olin muutenkin säikähtänyt. Äsken pöydän ääressä ei näyttänyt istuvan pitkä­partaisen miehen lisäksi muita, nyt sen jokainen paikka näytti olevan varattu. Jopa tuolien välisissä tiloissa näytti seisovan ihmisiä.

– Minusta näyttää, aloitin ja osoitin sanani pitkä­partaiselle, – että täällä tapahtuu outoja.

– Erinomainen huomio. Tämä on sinun omaa tekstiäsi.

– Tarkoitatko…

– Tarkoitan. Sinusta näyttää taas.

lauantai 25. tammikuuta 2014

Katuliidut 3

Siniliinalla on ikävä peikkoa ja peikon luolan kukkia. Hän kaipaa piirtämänsä auringon hymyä ja sisiliskojen, hiirten ja muiden öttiäisten tekemiä herkku­ruokia. Liitu­kissakin on jo monena yönä sanonut, että sillä on paljon kipinöitä turkissaan ja että ne voisi viedä peikolle. Onneksi katu­liidut ovat hyvässä tallessa pienessä punaisessa ämpärissä.

Siniliina piirtää oven toisensa jälkeen, mutta mikään niistä ei aukea. Ei, vaikka hän kuinka yrittää kiskoa niitä kahvasta. Hän piirtää yhä lisää ovia, punaisia, ja keltaisia, sinisiä ja turkooseja, mustia ja ruskeita, mutta ne kaikki jököttävät kiinni. Kissa kiertää malttamattomana tytön jaloissa.

Äiti tulee katsomaan, mitä hänen tyttärensä tekee. Kaikki huoneen seinät ja lattia on tuhrittu katu­liiduilla. Joka paikka on täynnä karkeasti hahmoteltuja ovia. Äiti pimahtaa. Hänenkö tuo kaikki pitäisi taas siivota? Hän ei kyllä enää jaksa. Onneksi ystävät ovat lähellä ja ymmärtävät. Hän twiittaa puhelimellaan Sini­liinan piirtämästä ovi­röykkiöstä ja saa heti lohduttavia vastauksia ja jaksuhaleja.

– Mitä ihmettä sinä ajattelet, tyttö? hän kysyy.

– Me mennään peikon luokse, mutta mikään ovi ei aukene.

– Mikä mikään ovi? Mikään näistäkö? äiti kiljuu ja läjäyttää käm­me­nel­lään vaalean­punaista ovea. – Luuletko sinä lapsi­rukka, että seinään piirretyn oven saa auki?

Ovi heilahtaa sisään­päin ja raottuu vähän. Oven raosta pilkistää levä­kukka, joka kuitenkin vetäytyy nopeasti takaisin.

– Nyt menet eteiseen häpeämään siksi aikaa, että saan tämän sotkun siivottua, äiti komentaa ja menee koneelleen hakemaan netistä siivous­vinkkejä. Samalla hän päivittää naama­kirjaan: hiki­päässä siivoamassa.

Siniliina työntää äitinsä läimäyksestä raottuneen oven auki ja käy siitä suoraan peikon luolaan. Se on täynnä kukkia. Aurinko hyppii ja pomppii joka puolella ja tekee hassuja varjoja luolan seinille. Pöytä on täynnä kaakkuja ja muita herkkuja, omppoja ja banskuja, aprikuuseja ja viikunoita, pähkinöitä ja manteleita. Kaikki istuvat pöytään ja ryhtyvät syömään, paitsi kissa, joka istuu peikon syliin ja ryhtyy kipinöimään.

Ruuan jälkeen leikitään. Peikko on ripustanut luolaan pitkän keinun ja pinonnut kolme maailman­pyörää päällekkäin luolan nurkkaan. Kun ei enää jaksa keinua eikä heitellä kärrinpyöriä, voi kavuta ylimmäiseen maailman­pyörään ja katsella sieltä sisiliskojen, hiirten ja muiden öttiäisten riemua.

Siniliinaa väsyttää ja hän haluaa kotiin nukkumaan. Peikko avaa oven, ja kurkistaa siitä. Äiti on ollut monta tuntia sosiaalinen ja väsynyt niin, että on nukahtanut sohvalle. Äly­puhelinkin on tipahtanut hänen kädestään lattialle ja kilahtelee lukemattomia päivityksiä.

Siniliina ja peikko tulevat huoneeseen. Peikko kerää kaikki ovet seiniltä ja lattioilta, taittelee niistä paketin ja sujauttaa sen taskuunsa.

– Ovia tarvitaan aina, se toteaa ja irvistää virnistyksen, palaa luolaansa ja vetää sulkeutuvan oven raosta sen viimeisenkin oven mukaansa.

Äiti herää ja tulee Siniliinan luokse.

– Täällähän sinä olet, hän toteaa ja katselee ympärilleen. – Minä näin sitten hassua unta. Siitä tulee upea päivitys.

torstai 23. tammikuuta 2014

Katuliidut 2

Ovi loksahtaa kiinni Siniliinan perässä. Keltainen aurinko, jota hän pitelee kädessään, alkaa hymyillä ja hehkua. Se ei ole enää pelkkä liitupiirros, vaan elävä taivaankappale, joka nyt sattumoisin on päätynyt tytön mukaan, kun hän on kipaissut peikon perään.

Luolaan vievän käytävän seinät ovat kosteat ja niillä kasvaa levää, joka roikkuu ohuina vihreinä hiuksina koko seinän mitalta ylhäältä alas ja alusta loppuun. Kun Siniliinan pitelemän auringon hohde osuu levä­rihmoihin, ne heräävät, ojentautuvat kohti valoa ja tavoittelevat sitä. Siniliina säikähtää ja kavahtaa taaksepäin vain päätyäkseen sieltä kurkottelevien levien kutitettavaksi.

Aurinko pullistaa olentonsa ja loiskii elämää kantavaa valoa leville. Ne puhkeavat kukkimaan ja käytävä täyttyy satojen ja tuhansien kukkien tuoksusta. Siniliinaa tanssittaa ja hän pyörähtelee ja hyörähtelee yhä syvemmälle peikon luolaan.

Käytävä päättyy, aurinko himmenee liitupiirustukseksi ja Siniliina pysähtyy. Hänen edessään aukeaa valtava tyhjä tila, jonka keskellä on pöytä. Pöydällä seisoo Siniliinan piirtämä kissa ja nuojaa itseään pöydän takana seisovan mustan peikon kättä vasten. Peikko silittää kissaa niin, että kipinät sinkoilevat.

Siniliina tuijottaa pitkään. Silitysten välissä peikko nappaa kiinni joka ikisen kissasta singonneen kipunan ja tallettaa sen pöydän reunalla seisovaan astiaan. Astia hehkuu himmeää luminenssivaloa.

– Mitä sinä teet? Siniliina kysyy.

– Kipunoita, peikko vastaa, – ettei ole niin pimeä.

– Saat tämän auringon, jos annat minulle sen kissan. Se on minun piirtämä.

– Taitavasti piirretty, peikko myöntää. – Tuleeko siitä auringosta kipunoita?

– Ei kun valoa! Siniliina hihkaisee ja pyytää aurinkoa näyttämään.

Aurinko loikkaa korkealle, soutaa kattoon asti ja valaisee sieltä koko luolan. Kirkkaus häikäisee peikkoa, se virnistelee ja nostaa kouransa silmien eteen. Luolan nurkissa nukkuneet sisiliskot, hiiret ja öttiäiset heräävät ja venyttelevät, lähtevät laittamaan aamiaista koko porukalle.

– Kukas minua sitten paijaa? pöydällä seisova kissa kysyy ja roikottaa häntäänsä.

Siniliina sanoo, että kissa saa vaikka nukkuakin hänen vieressään, jos aurinko haluaa jäädä luolaan peikon kaveriksi. Sisiliskot, hiiret ja muut öttiäiset huikkaavat, että aamiainen on valmista ja katettu peikon pitkälle pöydälle, joten sopisi tulla. Kaikki menevät, syövät kyllikseen ja puhuvat asiat selviksi.

Kun on aika palata kotiin, peikko piirtää luolan seinään vihreän oven, avaa sen ja Siniliina astuu kissa kainalossaan suoraan kotiinsa, kääntyy ja vilkuttaa peikolle ja auringolle. Eron haikeus nostaa kosteutta tytön silmäkulmaan. Juuri kun ovi sulkeutuu, äiti tulee ovelle.

– Hymyilepäs kultaseni, niin äiti nappaa kuvan. Pannaan se naamakirjaan, niin saat paljon tykkäyksiä.

tiistai 21. tammikuuta 2014

Katuliidut

– Äitiäiti! Katso! Siniliina kiljuu ihastuksissaan. Hän on saanut mummoltaan isoja katu­liituja ja värittää pyörä­tielle sateen­kaarta.

– Hieno, äiti sanoo ja tarkastaa sähkö­postit äly­puhelimellaan. – Piirräpäs vielä jotain.

Pyörätie on niiltä kohdin jo varsin täynnä, eikä siihen sovi enää mitään, joten Siniliina siirtyy sinne, missä ikivanhat kuuset ovat sattuman oikusta jääneet kaatamatta ja seisovat nyt pyörä­tien reunassa. Tytön äiti kävelee hiljaa lapsensa perässä ja päivittää naama­kirjaan: ulko­leikkejä lapsen kanssa – elämä on ihanaa.

Siniliina kyykistyy. Hän ottaa pahvisesta rasiasta keltaisen liidun ja piirtää katuun hymyilevän auringon. Äiti istuu kivelle, joka on kaikista suurimman kuusen alle. Mukavaa, hän miettii. Kun lapsi puuhailee omiaan, niin ehtii silmäillä illalla katsomatta jääneen tv-ohjelman. Siniliina piirtää kissaa oranssilla liidulla.

– Äitiäiti! Tule katsomaan millainen kissa tuli.

– Tulen kohta. Ihan kohta. Piirrä vielä vaikka talo sille kissalle.

Siniliinan äiti muistaa unohtaneensa kertoa ystävättärelleen, kenet hän tapasi kaupungilla, ja ryhtyy kirjoittamaan tekstiviestiä. Siniliina piirtää maahan turkoosin väristä ovea.

Kun ovi on valmis, äidin puhelin pirahtaa ja hän uppoutuu keskusteluun. Siniliina käy nyhtämässä häntä paidan helmasta, tuloksetta. Lapsi palaa pyörätielle ja piirtää kissalle hatun.

Maahan piirretty ovi aukeaa ja sieltä kurkistaa peikko, joka siristelee silmiään keltaisen liitu­auringon loisteessa. Siniliina kiljahtaa. Hän säikähtää ensin, mutta jää sitten katselemaan peikkoa.

Peikko nousee vyötäröä myöten ovesta, ojentaa kouransa ja nappaa kissan syliinsä. Kissa mouruaa. Siniliina haluaa saada kissan itselleen. Peikko ei anna, vaan kääntää selkänsä ja ryhtyy laskeutumaan takaisin. Ovi on jo melkein sulkeutunut, kun Siniliina tarttuu sen kahvaan ja kiskoo uksen auki. Oven takana on portaat.

Tyttö laskeutuu pimeään, mutta muistaa piirtämänsä auringon ja ottaa sen mukaansa. Ovi sulkeutuu. Sadekuuro lankeaa maahan ja pesee oven pois. Siniliinan äiti hakeutuu kuusen oksien alle suojaan ja kertoo puhelimeen olevansa huolestunut Siniliinan liian vilkkaasta mieli­kuvituksesta.

sunnuntai 19. tammikuuta 2014

Kissanpojat

Mies seisoo järven rannalla ja katselee matalalta paistavan auringon värjäämää maisemaa. Hanki kimaltelee ja huurteiset puut heijastavat punakeltaisia sävyjä. Miehen jalan vieressä on juuttisäkki, joka kohoilee ja venkoilee aivan kuin se itse tai sen sisällä olisi jotain elävää.

Mies huokaa, kumartuu ja nostaa säkin olalleen. Hän lähtee kulkemaan jäätä myöten keskelle järveä, jossa lumipeite on ohuempaa kuin muualla.

Mies pysähtyy, heittää säkin jäälle ja alkaa hakata tuuralla jäähän avantoa. Jään sirpaleet lentelevät. Auringon kilo taittuu niistä kaiken­värisiksi säteiksi. Nainen, joka on lähtenyt ylittämään järveä suksilla, pysähtyy katsomaan säteiden kipunointia.

Kun mies saa avannon valmiiksi, hän ottaa säkin käteensä. Säkki kiemurtelee. Sieltä kuuluu vaimeita miu-ääniä.

– Mitä puuhaat? nainen kysyy ja tulee lähemmäs.

– Pesen kissanpoikia, mies vastaa ja huljuttaa säkkiä jäisessä vedessä. – Joka päivä pitää pestä säkillinen.

Säkistä kuuluu pieniä hätähuutoja.

– Ei kissanpoikia noin pestä, nainen sanoo. – Ota säkki pois vedestä.

Mies vilkaisee naista, mutta tottelee. Hän seisoo vettä valuva säkki kourassaan ja tuijottaa naista. Säkissä on hiljaista.

– Mitenkäs?

Nainen nappaa säkin mieheltä, avaa sen ja nostaa kylmästä hyytyneet kissanpojat takkinsa alle lämpimään. Tyhjä säkki putoaa jäälle.

– Etkö ole nähnyt, miten kissaemo pesee poikiaan? nainen kysyy ja etsii povestaan kaikkein pienimmän ja viluisimman kissanpojan. Hän suojaa sitä käsillään ja nuolee sen kuivaksi ja pörheäksi. Kissanpoika avaa silmänsä ja tunnustelee tassullaan naisen kasvoja. Nainen ojentaa eläimen miehelle.

– Noin, hän sanoo. – Pistä se takkisi alle lämpimään, niin saat itse pestä yhden.

Mies ja nainen pesevät kaikki kissanpojat puhtaiksi ja kuiviksi. Miehen takinalus on täynnä virkeitä kissoja, jotka hyrisevät ja painautuvat miehen lämpöä vasten.

– Nyt osaat, nainen toteaa. – Ne voi ihan hyvin pestä kotona. Se on mukavampaa ja ainakin lämpimämpää.

– Eikä nyt edes kuollut yhtään kissanpoikaa, mies riemuitsee.

perjantai 17. tammikuuta 2014

Oikea ja väärä

Oikea seisoi tien väärässä reunassa ja katseli ohikulkijoita. Monet kulkivat tien oikeaa laitaa. Oikea koetti nyhtää kulkijoita omalle puolelleen, mutta he vastustelivat, eivät suostuneet kuulemaan oikeita neuvoja, vaan halusivat uskoa itseensä ja valintoihinsa.

Väärä seisoi samalla tiellä sen oikealla puolella, ja koetti vetää kulkijoita puolelleen. Kukaan ei suostunut. He olivat itse valintansa tehneet.

Toisella kertaa samalla tiellä Oikea ja Väärä seisoivat keskellä tietä toisiinsa kieroutuneina. Ohikulkijat kiersivät ja kaarsivat, mutta eivät päässeet perille, kumpi oli kumpi ja kenelle.

keskiviikko 15. tammikuuta 2014

Pomotusta

– Virtanen! pomo huutaa pää punaisena. – Mitä tämä tarkoittaa?

– Se on paperi, ei se mitään tarkoita.

– Tässä sanotaan, että olet taas jättänyt hommasi hoitamatta. Miksi pirussa?

– En voi tietää. En minä ole sitä kirjoittanut.

– Et ole tehnyt muutakaan. Et ainakaan sitä, mitä sinun olisi pitänyt.

– Ei se minun syyni ole. Asiakas halusi mahdottomia.

– Niin kuin sinun tekevän työsi, vai?

– Minä olin kahvilla. Se on lakisääteistä.

– Nyt menet ja hoidat sen homman kuntoon. Luuletko, että minusta on mukava selitellä sinun tekemisiäsi?

***

– Ja mikäs Virtasen tänään tuo vastaan­otolle?

– Työuupumus. Pomo kyykyttää niin, että se on jo työ­paikka­kiusaamista.

– Kuulostaa pahalta, mutta eiköhän me sellainen pomo kuriin saada. Konsteja on.

– Se huutelee hävyttömyyksiäkin.

– Niinkö? Millaisia?

– Tänäänkin se kyseli, onko kukaan nähnyt sen kynää. Tietäähän toh­tori, mitä ”kynä” tar­koit­taa?

– No varmasti. Taitaa olla mahdotonta tehdä töitä tuollaisen pomon alaisuudessa. Se ruoja saadaan kyllä pihalle. Puhun heti tänään johdon kanssa.

– En kestä sitä tyyppiä enää hetkeäkään.

– Riittääkö kuukausi?

– Laita kaksi.

maanantai 13. tammikuuta 2014

Haista kukkanen

Mies palaa kotiinsa työpäivän jälkeen ja huomaa tuoksun heti astuttuaan eteiseen.

– Hassu haju täällä. Oletko laittanut ruokaa?

– Minäkö? vaimo naurahtaa ja tipauttaa suukon miehensä kaljulle päälaelle. – Älä luule.

– Täällä haisee ruualle.

– Voi olla. Kävin uudessa kukkakaupassa, joka mainostaa olevansa miesten mieleen. Toin sinulle kimpun tai oikeastaan pari. Tule katsomaan.

Nainen kiskoo miehensä olokammariin, jossa keskellä pöytää töröttää mitä kauneimpia ruusuja. Sivupöydällä on tulppaaneja kolmea eri väriä.

– Haista, vaimo kehottaa.

Mies haistaa. Hän työntää nenänsä ruusukimppuun ja henkäisee syvään, säikähtää suunsa kastumista ja haistaa uudelleen.

– Metvurstia! Ne haisevat metvurstilta. Onko meillä metvurstia?

– Haista näitä toisia, nainen pyytää. – Minusta ne ovat parhaita.

Mies nuuhkii tulppaaneja. Punaiset tuoksuvat kiuasmakkaralta ja keltaiset oluelta. Valkeissa on rantasaunan tuoksu. Mies nieleskelee ja hänen vatsansa kurisee. Jääkaappi on tyhjä.

– Tilataanko ruokaa vai vietkö minut ulos syömään? vaimo kysyy ja löyhyttelee ruusukimppua kädessään.

lauantai 11. tammikuuta 2014

Peli

– Tassut on taas märät, pieni sudenpoikanen ärmähtää ja ravistaa käpäliään. – Susi menee etsimään talven.

Kettu sanoo, että se on hyvä ajatus ja laittaa sudelle omenahyvää evääksi. Karhu kääntelehtii levottomana tuvan sohvalla.

Pieni susi kulkee pitkin ja poikin ja hakee hajujälkeä, joka veisi sen talven luo. Kuluu melkein koko päivä ja omenahyvästä on jäljellä enää pieni nurkka, kun hukan nenässä tuntuu ihan selvästi pakkasen haju. Susi kirmaisee sitä kohti.

Haju voimistuu ja pieni susi kiiruhtaa askeleitaan. Pian se tulee luolalle, jonka oven sulkee paksuista puista salvettu ovi. Susi murisee ovelle. Ovi jököttää paikallaan eikä ole kuulevinaan, joten susi puraisee sitä kahvasta.

Ovi kiljaisee ja väistää sutta, joka pujahtaa ovenraosta luolaan. Siellä haisee talvelta. Luolan seinät ovat paksussa huurteessa, talvinen viima vinkuu ja lumi tupruaa pienen suden päälle niin, että sen turkki on pian aivan valkea. Pakkanen paukkuu luolan perällä.

Pieni susi urahtaa ja tekee itseään tiettäväksi. Luolan mutkan takaa ilmestyy peikko, joka virnistää sudelle ja ehdottaa, että se tulisi peremmälle. Heillä on peli kesken, eikä kukaan nyt oikein malta muuta.

Luolan perällä kinosten keskellä on pöytä, jonka ympärillä istuu kireä pakkanen, hyytävä viima ja suuri huurre. Yksi jakkara on vapaana. Peikko istahtaa sille ja nostaa pöydällä nurin lojuneet kortit mustiin kouriinsa. Pieni susi tulee katsomaan.

– Mitä tuo on? se kysyy.

– Mustaapekkaa, pakkanen vastaa ja pyyhkäisee jääpuikkoja parrastaan. – Minä olen voitolla.

– Minäpäs! huutavat huurre, viima ja peikko yhteen ääneen. Sitten ne paiskaavat korttinsa pöydälle ja ottavat pähkinöitä kulhosta ja rupeavat murjottamaan. Pakkanen kerää kortit, järjestää ne pakaksi ja plaraa sitä niin että jäähileet rapisevat.

– Tässä on vähän epäselvyyksiä, pakkanen myöntää ja jakaa kortit.

– Susi pelaa ja, susi toteaa ja nostaa etutassut pelipöydän reunalle.

Korttikööri vilkuilee toisiinsa. Lopulta huurre nyökkää ja sanoo:

– Ei se käy. Meillä on peli kesken.

Pieni susi kurtistaa kulmiaan. Korttikööri virnistelee ja nyökyttelee, leyhyttää itseään korteilla ja usuttaa hukkaa ulos.

– Mene sinä edellä. Me tulemme kohta. Enää yksi peli. Sen jälkeen tehdään lumiukkoja.

torstai 9. tammikuuta 2014

Tuholaisten hävitys

– Minä sanoin, ettei tämä ole hyvä paikka, Muri tuhahtaa ja nostaa kiven harteilleen, – mutta kuningatar halusi välttämättä jäädä tähän.

– On tämä hyvä, Nilo toteaa. – Lämmintä piisaa, ja voi tehdä työtä vuoden ympäri.

– Se johtuu pedoista. Niiden pesä on aina lämmin. Voisikohan ne hävittää jotenkin?

– Voisi. Ja hävitetään. Siitä on jo tehty päätös.

– Myrkytetäänkö ne?

– Ei. Siirretään muualle. Talvella, kun on pakkasta. Kuningatar on jo kutsunut muut pesät apuun.

***

– Tiijätkö mistä tänä aamuna heräsin?

– Jonkun naisen vierestä tietty.

– Ei. Eteisestä. Makasin jo puolittain ulkona, ja minua raahattiin ulos pakkaseen.

– Kuka sua raahas? Jonkun naisen mies tietty vei sua saunan taakse.

– Muurahaiset! Niitä oli julma lauma ja ne kanto minua pihalle.

***

– Ei onnistunut, Muri huokaa. – Kantajat hyytyivät pakkaseen.

– Eivät konstit siihen lopu. Seuraava on vielä parempi. Me syödään ne.

– Pedot?

– Niin. Ensi kesänä. Kaikki pesät yhdessä. Lihat vaan luista irti ennen kuin pedot pääsevät karkuun.

tiistai 7. tammikuuta 2014

Kaksi naulaa

Peikosta on vähän hassua, kun ihmiset kiinnittävät kaksi naulaa seinään kahdella naulalla. Miksiköhän.

sunnuntai 5. tammikuuta 2014

Teholaskentaa

– Moro. Mitä sää teet tollasella julmalla tietsikkakasalla? Toimiiko ne?

– Toimii ne.

– Mutta mitä sää teet niillä?

– Lasken. Suhteellisuusteoriassa on selvästi jokin vika. Mää saan noopelin kun selvitän mikä.

– Saatko?

– Varmaan. Siks nua koneetkin on tuassa. Ne on nääs kytketty yhteen ja teho on iha hirvee.

– Joko sää tiärät, mikä vika siinä teoriassa on?

– Jo.

– No san ny, äläkä pihtaa.

– Valon nopeus on jotenki hirastunu, vaikka niin ei pitäny käyrä.

– Ovvai? Mistä tiärät?

– Kokeile itte niin näät. Käännät tosta nappulasta eteisen valot päälle. Käännä ny.

– Näinkö?

– Just. Huomasikko, miten kauan kesti, ennen ku valo tuli lampusta silmiin? Monta sekuntia! Son kuule selvä virhe suhteellisuusteoriassa.

perjantai 3. tammikuuta 2014

Näkökulma

– Moro. Sää näytät jotenki erilaiselta.

– Älä? Olenks mää nätimpi kui ennen, vai?

– Paljo. Mitä on tapahtunu?

– No kuule. Mää kävin yhren kurssin, siällä oppi vaikka mitä.

– Ja maksoit semmosesta?

– Maksoin. Mutta soli sen arvosta. Vaikka tuli se vähän kalliiksi.

– Sen ny arvaa.

– Ei se kurssi, mut vaihroin semminkin kaikki lamput, nääs. Ne on aika kalliita nää uuret.

– Vaihroit vai? Mää en tykkää niistä uusista. Ne on ihan väärän värisiä ja syttyvät huanosti.

– Vaihroin. Se tehosi. Itteki huomasit.

– Lamppujen vaihto vai?

– Nih. Ny mää nään kaiken ihan uures valos. Ja määki näyn.

keskiviikko 1. tammikuuta 2014

Wondering

Tänään on haasteellinen päivä. Wondersbykaari sanoi, että se on utelias ja rupesi kyselemään kahvijuttuja. Peikko miätti, tiätääkö se vastauksia. Ei se tiännyt, joten se arvasi. Siihen meni ihan koko päivä ja peikko unohti juoda kahviakin.

Näin peikko arvasi:

1. Mikä on sisustustyylisi?
Kivin tiätysti, se on kaikkien kivintä.

2. Mihin huoneeseen olet panostanut eniten sisustaessasi?
Peikko löysi valmiiksi panostetun ja räjäytetyn luolan.

3. Mihin käyttäisit paljon rahaa ilman huonoa omaatuntoa?
Peikolla ei ole omaatuntoa, joten se lainaa aina toisentuntoa. Se on kyllä usein ihan huono.

4. Mihin käytät paljon rahaa?
Peikko jakaa niitä paleleville oraville.

5. Mistä onnesta unelmoit?
Viuhkasta.

6. Mikä olisi mielestäsi huonoin onni?
Onnen pitää olla hauras ja helposti rikkoutuva. Muutoin se voi olla liian kova ja tehdä kipeää.

7. Missä asiassa olet tunnollisin?
Peikolla on aina tunnot mukana, paitsi oma.

8. Minkä inhimillisen virheen annat helpoiten anteeksi?
Peikko ei tiennyt, että inhimillisyydessä on virheitä. Anteeksi.

9. Mikä on naisen parhain ominaisuus?
Omin naisuus, tiätysti.

10. Mikä on miehen paras ominaisuus?
Omin tuisuus, tiätenkin.