tiistai 23. heinäkuuta 2013

Kesälaitumilla

Peikko lähti pois pariksi viikoksi. Siitä tuntuu, että sen tarinat ovat väsyneitä ja niiden tarvitsee saada olla vähän aikaa itsekseen. Peikko etsii sillä aikaa terävämmän kynän.

sunnuntai 21. heinäkuuta 2013

Marjakarhu

Naisen jalassa on soreat punaiset saappaat, kun hän kävelee metsässä ja poimii mustikoita. Niitä on paljon, naisen ämpärit ovat täynnä, eikä hän pysty millään keräämään kaikkia marjoja mukaansa. Hänen sormensa ja huulensa ovat värjäytyneet sinisiksi ja vatsa pullistelee marjojen paljoudesta. Silmät syövät vielä ja käsi hamuaa mustikoita, mutta nainen ei enää tiedä, mihin laittaisi marjat. Hänen oikein tekee pahaa jättää niin paljon hyvää metsään.

Ehkä vatsa lasehtii, jos lepään vähän, hän miettii ja käy suuren kuusen juurelle pitkäkseen. Täysi vatsa ja metsän rauha tuudittavat naisen pihkan tuoksuiseen uneen, ja kuusen alta alkaa kuulua vienoa tuhinaa. Muutama pörriäinen käy katsomassa, mutta pörähtää pian omille teilleen.

Nainen herää maiskuttavaan ääneen. Hän raottaa silmiään. Suuri mörheä karhu istuu hänen vieressään, pitää mustikkaämpäriä sylissään ja mättää marjoja kaksin käpälin kitaansa. Toinen ämpäri makaa tyhjänä vähän matkan päässä. Nainen suuttuu. Hän nousee ylös, polkee jalkaansa ja tempaisee jo lähes tyhjentyneen astian kontion kourista.

– Kerää itse marjasi, hän ärähtää ja huitaisee karhua sangolla. – Mitä minä nyt sitten syön?

Karhu virnistää naiselle, kaivaa taskustaan jonkun marjastajan unohtamat eväsleivät ja ojentaa ne naiselle. Tämä käärii paketin auki ja ryhtyy syömään. Pehmeiksi tekeytyneet leivät saavat naisen paremmalle tuulelle, ja häntä alkaa tilanne jo huvittaa. Kontio kaapii suuhunsa viimeisiä marjoja hänen ämpäreistään ja näyttää tyytyväiseltä.

Sitten nainen muistaa, että hänkin tarvitsee marjoja. Hän nousee, ottaa toisen sangoista ja lähtee poimimaan lisää mustikoita. Metsä on kuitenkin aivan tyhjä.

– Joko sinä penteleen karvaturri söit koko metsän tyhjäksi? nainen parkaisee.

Karhu nuolaisee huuliaan ja taputtaa pulleaa vatsaansa.

Nainen tiukkaa karhulta, mistä hän nyt saa mustikoita niin, että niitä piisaa koko talveksi. Muuten hän saattaisi riutua ja hiipua aivan olemattomiin vitamiinipuutoksen ja marjankaipuun kourissa, käpertyä kasaan ja muumioitua keinutuoliinsa tositeeveeohjelmien kuivattamana.

Karhu nousee ja antaa ämpärit naisen pideltäväksi. Sitten se nostaa naisen selkäänsä ja lähtee tallustamaan metsästä kaupunkiin päin. Kun metsä loppuu, kontio laskee naisen maahan ja pistää vanhan huopahatun päähänsä. Torilla pöydät notkuvat mustikoiden paljoudesta.

Karhu maistaa kourallisen joka pöydästä ja täyttää naisen ämpärit ja oman tuohikonttinsa parhaaksi maistamallaan marjalla. Myyjän naama loistaa, kun hän hypistelee käpyjä, joilla karhu maksoi ostoksensa.

Seuraavana aamuna nainen herää vuoteestaan ja tuntee vielä mustikan metsäisen maun huulillaan. Hän hymyilee muistaessaan untaan ja unikarhuaan. Aikamoinen nalle, hän miettii, semmoisen kanssa voisi viihtyä oikeastikin. Nainen venyttelee ja kiskottelee, miettii kävisikö tänään metsässä hakemassa mustikoita. Silloin hän kuulee olohuoneesta kuorsausta, nousee ja kurkistaa ovesta. Sohvalla makaa karhu käpälä otsalla ja punaiset kumisaappaat jalassa.

perjantai 19. heinäkuuta 2013

Korttirinki

Karhu on vetänyt vanhan huopahatun silmilleen ja kulkee kaupungilla tunnistamattomana. Sitä vastaan tulee elämän laitapuolen kulkija, joka pyytää muutamaa lanttia kaljaa varten. Karhu kaivelee taskunpohjiaan, mutta ei löydä kuin muutaman kourallisen käpyjä, jotka se on varannut kaupunkireissua varten. Otso tarttuu kulkijaa käsivarresta ja vie tämän mukanaan läheiseen juomalaan.

– Tälle kalja ja minulle olut, karhu murahtaa baarimikolle ja pistää kävyn tiskille.

Baarimikko vilkaisee karhua ja kaataa molemmille tuopillisen. Laitapuolen kulkija hörppää omansa saman tien ja jää janoisen näköisenä nuolemaan huuliaan. Karhu tilaa molemmille lisää ja huomaa tuvan nurkassa pöydän, jossa pelataan mustaapekkaa. Kontio menee sinne tuoppi kummassakin kourassa ja tarjoutuu pelikaveriksi.

– Pelataan kävyillä, karhu ehdottaa.

Muut epäilevät karhun höpisevän omiaan, mutta kun se kaivaa käpyjä taskustaan ja latoo niitä pöytään, niin ahneuden kiilto syttyy kaikkien silmiin. Tosin muilla ei ole käpyjä, mutta karhu lupaa, että he saavat pelata oluella. Kaikki suostuvat.

Pelataan muutama verryttelykierros. Mustapekka kulkee kädestä käteen ja perheitä kertyy pelaajien eteen. Kävyt vaihtavat omistajaa, olutta juodaan mukitolkulla ja nauru remahtelee vähän väliä. Pöydän ympärille kertyy sankka joukko katselijoita, jotka huutelevat kannustusta kuka kellekin pelaajalle.

Karhu kouraisee taskustaan lisää käpyjä ja ryhtyy pelaamaan tosissaan. Se kohottaa panoksia niin, että pöydässä on käpyjen lisäksi yhdellä kertaa satakuusikymmentäseitsemän tuopillista olutta. Pelaajat vilkuilevat toisiaan ja työntävät korttejaan toistensa nostettavaksi. Kädet tärisevät ja leuat vapisevat. Tukahdutetut ähkäisyt ja vaivoin pidätellyt riemunkiljahdukset kertovat pelin etenemisestä. Kortit vähenevät, ja pelissä on enää karhu ja jämeräpartainen herra, jolla on lähes kaikki korttiperheet edessään. Karhulla on vain yksi. Viimeinen veto ja mustapekka jää herran käteen. Kansa kohahtaa.

Karhu alkaa juoda oluita. Se kiemaisee heti kahdeksantoista tuoppia tyhjäksi, pyyhkii suunsa käpälävarteensa ja toteaa, ettei sillä ole enää jano. Laitapuolen kulkija lupaa juoda loput oluet. Katselijatkin lupaavat. Kohta tupa on täynnä juopuneiden örinää.

Karhu päättää palata metsään ja nostaa huopahattuaan morjestukseksi. Kaikki huomaavat kontion karhuksi, kiljuvat ja läikyttävät olutta päälleen. Karhu nakkaa baarimikolle muutaman juomakävyn ja lupaa tulla pelaamaan vielä toisenakin päivänä.

keskiviikko 17. heinäkuuta 2013

Lokin poika

– Tahdon tuon pienen hopeisen, äiti. Anna se minulle!

– Voit ottaa sen itse, lapsi. On tärkeää harjoitella.

– Mutta vesi on märkää, äiti. Anna heti tuo kala minulle.

– Olepas nyt reipas lintu ja ota itse kalasi.

– Mutta vesi on kylmää, äiti. En tahdo mennä sinne, eikä minulla ole enää nälkäkään. Se kalakin oli ihan huono...

maanantai 15. heinäkuuta 2013

Jyrisevä susi

Pieni susi loikoo kalliolla ja lämmittelee auringonpaisteessa. Aurinko sujahtelee sen turkin sisälle, kurkistaa suden suljettujen silmäluomien alle ja välkehtii sen terävissä valkeissa hampaissa. Lämpimän kangasmetsän pihkainen tuoksu kutittaa suden nenää ja kertoo hajutarinoita metsän tapahtumista.

Yhtäkkiä pilvi menee auringon eteen ja piilottaa sen sudelta. Susi raottaa silmäluomiaan ja toteaa, että pilvi on ihan pikkuriikkinen ja väistyisi varmaan pian auringon edestä. Susi sulkee silmänsä ja odottaa.

Pilvi ei kuitenkaan väisty ja hukkaa käy harmittamaan. Se ojentaa käpälänsä ja kiskottelee itsensä hereille, siirtyy sitten muutaman askeleen varjosta aurinkoon ja käy maate. Pilvi seuraa sutta ja rupeaa taas varjostamaan sitä.

Susi suuttuu ja murisee pilvelle. Pilvi säikähtää ja menee kauemmas, mutta tulee kohta alemmas.

– Leikitään, se sanoo ja tekee itsestään pilvisuden.

Pieni susi pistää päänsä kenoon ja tuijottaa pilveä, joka on loikkivinaan sutena pitkin ja poikin taivaankantta.

– Pilvi ei ole oikea susi, susi ärmähtää. – Se ei ole yhtään pelottava.

Pilvi muuttuu mustaksi ja jyrähtää. Se näyttää nyt sudelta, joka ravistaa vettä turkistaan. Vesi sataa pienen suden päälle ja sekin ravistaa turkkiaan kuivaksi. Vettä tulee kuitenkin koko ajan lisää ja kohta hukka on ihan märkä. Se istuu kalliolla ja mököttää. Sen häntä ja koko susi näyttää märkänä kovin ohuelta ja kapoiselta.

Pilvi lopettaa satamisen ja tulee taas alemmas. Se ottaa palkeet taskustaan ja ryhtyy puhaltamaan niillä sutta kuivaksi. Susi nousee ja ravistaa itsensä. Sitten se kääntyy niin, että sen kuono on suoraan tuulta päin ja vesi kulkee sen turkista kirsusta aina hännän päähän asti ja valuu siitä maahan isoksi lätäköksi.

– Ei noin leikitä, pieni susi sanoo pilvelle. – Ei saa kastella toista.

Pilvi näyttää katuvalta ja sanoo että se säikähti sutta, eikä se muutenkaan osaa leikkiä muuten kuin satamalla ja tekemällä itsestään kuvia. Pieni susi sanoo, että ne voivat leikkiä yhdessä ja tehdä puroja metsään. Se on pilven mielestä hyvä ajatus, ja se lähtee suden kanssa joen rantaan.

Rannassa susi juoksee joen törmää ylös ja alas. Pilvi sataa ja seuraa sutta. Sateesta muodostuu kuohuvia puroja, jotka kohisevat koskina rantaan, loikkaavat siitä veteen ja tekevät sinne paljon kuplia. Pilvi on riemuissaan, se sataa puroihin yhä isompia pisaroita ja jyrähtelee välillä. Pienen suden päälle ei sada yhtään pisaraa.

Pienellä sudella on mukavaa ja se miettii, miten kettu ja karhu hämmästyvät, kun se jyrähtää niille samalla tavalla kuin pilvi. Se on ottanut pilvestä mallia ja osaa jo melkein. Ehkä se voisi jonain päivänä opettaa karhuakin jyrisemään.

lauantai 13. heinäkuuta 2013

Hissi joka hidasteli

Kello kilahtaa ja mies astuu hissiin, jossa jo seisoo kesäisesti pukeutunut nainen. Mies nojaa hissin seinään niin, että hän näkee naisen, vetää sormensa hiustensa läpi ja tuijottaa kiinteästi.

– Missäs kävit? nainen kysyy.

Mies hätkähtää. Eihän tuollaista kysytä, ei ainakaan ventovieraalta. Hän kääntyy katsomaan itseään peilistä ja kampaa taas hiuksiaan sormilla. Hissin vauhti hidastuu tuntuvasti ja se jurnuttaa melkein paikallaan. Mies vilkuilee hissin seinällä vaihtuvia kerrosnumeroita.

– Mitäs joulupukki toi? nainen kysyy.

Mies tuijottaa naista suu auki. Kumma tyyppi, hän miettii, kyselee joulupukista heinäkuussa. Hissin liike alkaa muistuttaa vanhanmallisen seinäkellon puntin hidasta kulkua.

– Kerro edes jokin kommellus, nainen tivaa. – Minulla on kiire.

Mies ei sano mitään, tuijottaa vaan naista ja on synkän näköinen. Hän siirtyy hissin kojetaulun ääreen ja painaa yhtä aikaa seis- ja hälytysnappeja.

– Tuo ei auta, nainen toteaa. – Tarvitaan juttuja, tarinoita tai hassuja sattumuksia, ymmärrätkö?

Mies ei vieläkään saa suutaan auki. Naisen vintti on selvästi pimentynyt. Mies kaivaa taskustaan kännykän, joka osoittautuu mykäksi.

– Kuuntele sitten, nainen sanoo. – Kun rakennemuutos alkoi tyhjentää maaseutua, jäi asuintalojen lisäksi suurin osa aitoista tyhjiksi ja saunoista kylmiksi. Tontut jäivät paikoilleen ja yrittivät hoitaa perinteisiä hommiaan, mutta antoivat lopulta periksi ja muuttivat kaupunkeihin. Kaupungeissa ei ollut aittoja ja saunatkin olivat lähinnä hikikoppeja, joiden loukossa ei saunasirkkoja kuultu, joten tontut olivat siellä yhtä työttömiä kuin maalla.

Mies tuijottaa naista suu auki. Hullu se on, hän miettii ja painautuu hissin perimmäiseen nurkkaan.

– Ne ovat kuitenkin kekseliästä väkeä, nainen jatkaa, – eivätkä jääneet surkuttelemaan kohtaloaan. Osa rupesi joukkoliikennetontuiksi ja huolehtii nyt metrosta, ratikoista ja busseista. Jotkut entiset aittatontut ryhtyivät lähikauppatontuiksi ja kiertelevät nyt niiden varastoissa. Tontut ovat kiivasta väkeä ja saattavat suuttua jos niitä kohdellaan huonosti, tiedäthän?

Mies pudistaa tahtomattaan päätään, ja hänen suupielensä värähtää. Nainen jatkaa.

– Hisseissä, tai oikeastaan hissikuiluissa on hissitonttuja. Sinä olet nyt suututtanut tämän hissin tontut.

– Minäkö? En minä ole tehnyt mitään, mies kiljahtaa.

– Ehkä sinun olisi pitänyt. Hissitontut uskovat, että matka taittuu sitä nopeammin, mitä hauskempaa seuraa on mukana. Ne tykkäävät erityisesti tarinoista. Katso vaikka.

Nainen kävelee ulos juuri auenneesta hissin ovesta. Mies ryntää hänen peräänsä, mutta ovet sulkeutuvat ja hissi lähtee liikkeelle. Mies painelee kaikkia mahdollisia nappeja ja kiljuu. Lopulta hän kokoaa itsensä ja alkaa kertoa tarinaa Voipukista ja noidasta.

torstai 11. heinäkuuta 2013

Seikkailu keväthangilla

Mies nimeltä Onni kolistelee eläkeläiskerhon tiloihin rollaattorinsa kanssa. Hän ripustaa lumisen palttoonsa ja karvareuhkansa naulakkoon ja menee kantapöytäänsä, kiepauttaa kävelyvärkkinsä ympäri ja istahtaa sen päälle. Martti, joka jo istuu pöydässä ja mutustaa lettipullan palaa, tervehtii kaveriaan ja kysyy, miksi tämä näyttää kissalta kermakupin ääressä.

– Mulla oli hyvä seikkailu, Onni sanoo, katsoo kahvitiskiä ja toteaa kahvihammasta taas pakottavan.

Martti naurahtaa, nousee nuoremmakseen hakemaan Onnille kahvia ja nisua ja laittaa reilusti kermaa ja kuusi palaa sokeria sekaan.

– Kiitti, Onni sanoo, laskee sokeripalat ja toteaa mielissään, että sulaa se sokeri vielä hänenkin suussaan.

– Kerro nyt se seikkailu, Martti pyytää.

Pöytään tulee muitakin kuulijoita kahvikuppiensa kanssa. Onni alkaa kertoa.

– Mulla oli sellainen seikkailu, hän sanoo, – että kun tulin tänne, niin tienmutkan hangessa oli köntällään vielä muakin vanhempi äijä. Melkein en huomannut sitä, kun se ei sanonut mitään, ähisi vaan.

– Mitä seikkailua siinä oli?

– Älä nyt hätäile. Mie tietysti kysyin, miksi se konttii hangessa. Se sanoi aivastaneensa niin, että oli horjahtanut suoraan hankeen.

– Ja sinä tietysti hövelinä autoit sen pois hangesta?

– Mie yritin. Pistin rollan ihan viereen, pidin siitä kiinni yhdellä kädellä ja yritin toisella vetää sitä äijää ylös. Mie kaatusin samaan kasaan. Siinä myö äijät maattiin rinnan, hangessa.

– Mahtoi olla näky, Martti naurahtaa ja käy hakemassa toisen kupillisen itselleen ja Onnille.

Onni kalastaa sokereita kupin pohjalta ja rouskuttelee niitä. Pöytäseurue hoputtaa häntä jatkamaan.

– Rupesin huutamaan apua, kun ei päästy kumpikaan ylös, mutta se äijä hyssytteli mua ja sanoi, ettei kannata huutaa ainakaan niin kovaa, että kukaan kuulisi.

– Miksei muka?

– Kysyin siltä samaa, ja se sanoi, että ihmiset pitää juoppona ja saattavat sylkeä kohti.

– Ai hitto!

– Sanos muuta. Myö maattiin siinä ja katseltiin ohikulkijoita, kunnes kohdalle sattui sellainen vallan nuori naisihminen. Silloin myö alettiin huutaa sen mikä kurkusta lähti, miekin huusin ihan mallin mukaan.

– Sille naiselleko?

– Joo. Kun se huomasi meidät, niin se rupesi hymyilemään leveesti ja tuli kohti. Se katseli mua vähän aikaa pää kallellaan ja totesi sitten, että Veikolla näyttää tänään olevan oikein kaverikin. Sitten se ojensi kätensä sille äijälle ja kiskoi sen tolpilleen. Mie olin seuraava.

– Aika mimmi!

– Eikös! Se saatteli meitä vähän matkaa ja piteli molempia kädestä. Kun se sitten lähti omille teilleen, myö sovittiin Veikon kanssa, että mennään sinne taas huomenna kaatumaan.

– Vai sellainen seikkailu, Martti nauraa yhtä höröä muun pöytäseurueen kanssa. Sitten hän vakavoituu.

– Sopisikohan sinne kolmaskin? hän kysyy. – Kukaan ei ole pitänyt minua kädestä ainakaan kahteenkymmeneen vuoteen.

tiistai 9. heinäkuuta 2013

Meren sorina

– Ostan sinulle jäätelön, nainen lupaa. – Huolitko?

– Joo, mies ilahtuu. – Kirsikkaa. Yhden pallon. Vohveliin.

Nainen ottaa kaksi palloa kuppiin. Toinen palloista on pähkinää, joka on molemmille uusi maku. Mies kantaa kirsikkatötteröä ja nainen pahvista kulhoa. Kaupunki on täynnä kesäpäivää viettäviä ihmisiä. Kirsikkajäätelö sulaa ja sitä tippuu miehen housun lahkeelle.

– Istutaan tähän, nainen sanoo ja istahtaa matalalle kivireunukselle, joka suojaa muutamaa koristepensasta.

Mies istuutuu naisen viereen ja ryhtyy putsaamaan housujaan suupyyhkeellä, jonka rutistaa sitten mytyksi ja työntää taskuunsa.

– Tämä sulaa aika nopsaan, hän sanoo, tarkastelee jäätelöään ja kääntyy katsomaan, miten naisen jäätelölle käy, sulaako sekin. Nainen istuu miehen vieressä, lusikoi jäätelöä ja hymyilee.

Samassa miehen kädessään pitelemä jäätelö lentää maahan, tötterö hajoaa ja yksinäinen jäätelöpallo kierii pitkin kivetystä. Lokki ja kaikki sen kaverit tulevat osille, painavat nokkansa kirsikan makuiseen palloon ja yrittävät nielaista sen kokonaisena. Mies tuijottaa suu auki, katsoo vuoroin tyhjäksi jäänyttä kättään ja vuoroin lokkeja ja naista.

– Se taisi luulla sitä kalaksi, nainen naurahtaa.

Mies nuolaisee sormeltaan muutamat siihen valuneet jäätelötipat. Hölmistys alkaa vaihtua harmistukseen ja vastentahtoiseen ihailuun. Lokit ovat sopeutuneet kalastamaan ihmisten joukossa ja ainakin osittain luopuneet vesilintuudestaan. Muutama varpunen tulee osille ja nokkii vohvelin muruja maasta.

– Syödään tämä yhdessä, nainen ehdottaa ja ojentaa jäätelökuppiaan miehelle. Jäätelöstä törröttää kirsikanpunainen muovilusikka.

Mies ottaa tukevan otteen kupista, tätä hän ei enää antaisi lokkien viedä. Hän irrottaa lusikalla nokareen pähkinäjäätelöä, pistää sen suuhunsa ja palauttaa kulhon naiselle. Hetki on silkkaa mielihyvää.

Siinä he istuvat, kiviaidalla, ja syövät pähkinäjäätelöä yhteisestä kupista yhteisellä lusikalla. Aurinko paistaa. Lokit ja varpuset kilpailevat viimeisistä vohvelinmurusista. Pieni tummasilmäinen tyttö tulee katsomaan lintuja ja kiljuu ilosta. Ympärillä sorisee ihmismeri.

sunnuntai 7. heinäkuuta 2013

Kukkapäivät 2/2

Peikko on viälä oppimassa asioita. Se tulee ihan kohta takaisin.

Suopursu kukkii.

perjantai 5. heinäkuuta 2013

Kukkapäivät 1/2

Peikko menee taas jonnekin kauas oppimaan asioita. Se tulee kyllä kohta takaisin.

Kukka on kullero.

keskiviikko 3. heinäkuuta 2013

Ajanloppu

– Hei! Oletko huomannut? Aika loppuu! mies kiljuu kireän kimeällä äänellä.

– Miten niin loppuu? Onhan tässä aikaa vaikka kuinka ennen iltaa, nainen sanoo.

– En minä sitä tarkoita, vaan kalenteria. Katso nyt. Kolmannen­kymmenennen­ensimmäisen päivän jälkeen ei ole enää mitään, pelkkiä tyhjiä ruutuja.

Nainen naurahtaa ja menee keittiön seinällä roikkuvan kalenterin luo. Mies seisoo sen edessä ja tuijottaa heinäkuuta. Kalenterin kuvassa on kimmeltävä järvenselkä, auringonpaistetta ja koivuja.

Mies vilkaisee naista ja painaa sormensa kuukauden viimeisen päivän jälkeisille tyhjille ruuduille.

– Katso nyt! hän vingahtaa.

– Hupsu. Koskahan olet viimeksi käyttänyt kalenteria? nainen ihmettelee, kääntää lehteä ja paljastaa elokuun. Mies huokaisee. Aikaa onkin vielä. Hän selaa kalenteria eteenpäin ja hymyilee joka lehden jälkeen yhä leveämmin. Sitten tulee joulukuu ja vuoden viimeinen päivä.

– Aika loppuu, mies vaikertaa. – Se loppuu kuitenkin.

Nainen naurahtaa. Mies jatkaa voivotteluaan. Nainen kimmastuu ja käskee miehen mennä kirjakauppaan katselemaan kalentereita. Mies menee, on poissa monta tuntia ja palaa sitten tavattoman onnellisen näköisenä.

– Selvisikö asia? nainen kysyy.

– Joo, mies tunnustaa. – Oli siellä vielä lisää kalentereita

– No loppuuko aika?

– Kysyin sitä niiltä, ja ne sanoivat, että se loppuu joka vuosi, kun kalenteri loppuu. Sitten ne selittivät, että elokuvantekijät tarvitsevat aiheita katastrofielokuviin ja näin ne voivat tehdä uuden elokuvan aina kalenterin päättyessä.

– Aika pöllöä. Mutta ainakin näytät tyytyväiseltä.

– Ostin tällaisen, mies sanoo ja näyttää pientä muovista ja lasista koottua laitetta.

– Puhelimen, taas.

– Tässä on kalenteri, joka ei lopu koskaan. Selasin sitä jo melkein kolmetuhatta vuotta eteenpäin ja päiviä riitti aina vaan. Ajattele!

– Luulisi piisaavan, nainen virnistää.

– Mutta tiedätkös, mies aloittaa ja hänen ilmeensä synkistyy. – En millään ehdi käyttää tätä kalenteria loppuun...

maanantai 1. heinäkuuta 2013

Hei

– Hei, myyjä tervehtii asiakasta.

Asiakas nyökkää ja vastaa tervehdykseen. Hän kiertelee hyllyjen välissä ja etsii jotain sopivaa. Vieraitakin tulisi, pitäisi valmistautua.

– Hei, toinen myyjä tervehtii ja kiiruhtaa ohitse.

Asiakas vastaa ja on mielissään, että hänet huomataan. Saman tien hän näkee ystävänsä ja tervehtii tätä.

– Hei.

– Hei, ystävä ilahtuu toisen näkemisestä. Hän on jäänyt keikkumaan vaihtoehto kummassakin kädessään. – Kumpi?

– Laita ne pois, toinen ehdottaa. – Pärjäät oikein hyvin ilman.

Sepä onkin oiva neuvo. Ystävykset eivät ole tavanneet vähään aikaan, he kävelevät hyllyjen väleissä ja rupattelevat. Ympäristö unohtuu, tosin vähän väliä joku ohikulkeva myyjä tervehtii, sanoo hei ja kysyy, voisiko hän olla avuksi.

Myyjien kohteliaisuus ja into alkaa vaivata ystävyksiä, kun sama myyjä tulee kohdalle kuudetta kertaa. Kaikki muutkin myyjät ovat tervehtineet moneen kertaan.

– Ne ovat kuin robotteja, toinen sanoo. – Sanovat hei, kun vaan näkevät jonkun ilman myyjänpukua.

– Ainakin ne ovat käyneet saman asiakaspalvelukurssin, jossa ne on opetettu hymyilemään hampaat irvessä ja sanomaan hei asiakkaille.

– Eivätpä ainakaan yrmistele ja piilottele hyllyjen välissä.

– Eivätpä... Hei, katso! toinen osoittaa takahuoneen ovea, joka on jäänyt raolleen. Siitä näkyy varastohylly, jolle on pinottu ainakin kolme tai neljä myyjää. Verkkopaitaan ja verkkareihin pukeutunut kauppias häärää yleismittari kourassa pöydällä makaavan myyjän mahasta pursuavan johtokimpun kimpussa. Ystävykset raottavat ovea vielä lisää. Huoneessa tuoksuu palanut käämi.

– Hei ukko, käännä samalla sen heitä vähän pienemmälle, he sanovat yhteen ääneen, kääntyvät kannoillaan ja lähtevät pois. Myyjät hymyilevät ja sanovat hei.