torstai 28. joulukuuta 2017

Robotit?

 
– Tunnetko sinäkin olosi yksinäiseksi?
– Ei roboteilla ole tunteita.
– Miksi sitten prosessorejani kylmää?
 

torstai 21. joulukuuta 2017

Ihmiset?

 
– Tuleekohan vielä joskus uusia ihmisiä?
– En tiedä. Haluaisitko?
– En tiedä.
 

torstai 14. joulukuuta 2017

Darvin ja entropia

– Missä sinun silmälasisi ovat? Oletko käynyt laseroitavana?

– Nääh. En usko enää mihinkään silmälaseihin. Tutkin vähän juttuja ja heitin mokomat pois. Sekajätteeseen.

– Mitä juttuja?

– Kirjastossa. Nyt tiedän, miksi ihmiset käyttävät laseja, vaikkeivat ne mitään muutakaan.

– Mitä niiden pitäisi muuttaa?

– Maailmaa vaikka. Katsos, kun…

– No?

– Yhden teorian mukaan maailma menee joka hetki enemmän se­kai­sin. Se liittyy entropiaan ja sen lisääntymiseen tai sen sellaiseen.

– Ja?

– Siksi maailma näyttää vuosi vuodelta epäselvemmältä. Sekaisuus on lisääntynyt jo minun elinaikanani niin paljon, ettei näillä samoilla silmillä enää voi nähdä sitä tarkasti, vaikka ennen näkikin.

– Oletko kännissä tai jotain?

– Kuuntele. Tuolla teorialla on toinenkin seuraus, vielä paljon tätä merkityksellisempi. Arvaatko, mikä se on?

– Kerro.

– Aikojen alussa kaikki oli tosi terävää. Siksi lajeja syntyi useita, kun maailma paloitteli aiemmin olemassa olevia, niin kuin nyt vaikka leikkasi kentaurin ihmiseksi ja hevoseksi. Ei siinä mitään Darvinin teorioita tarvita.

– Oletko vetänyt huumeita tai jotain?

– Viinaa. Ja arvaatko miksi?

– Vastaat varmaan tuohonkin itse. Anna tulla.

– Terävät ajatukset ovat kauhistuttavia. Olen jo pitkään pelännyt. että ajattelen aivoni viipaleiksi tai ainakin haavoille. On parempi tylsyttää ajatteluaan viinalla, niin ei satuta itseään.

torstai 7. joulukuuta 2017

Pelot?

– Penskana pelkäsin vettä niin paljon, että en uskaltanut käyttää vesi­vessaa ollenkaan. Olin ihan varma, että näkki ojentaa näljäisen kouransa ja vie minut muassaan.

– Minä taas pelkäsin tulta. Se kurotteli lieskojaan, missä paloikin, ja yritti muuttaa minut soihduksi. Kerran se onnistui ja sai minulta otsa­tukan liekkeihin. Onneksi mutsi ehti hätiin.

– Sitten siellä meillä päin oli sellainen hylätty talo. Olin ihan varma, että siellä asui zombeja tai jotain. En uskaltanut ikinä katsoa sinne päin. Valoisallakin aina juoksin sen ohitse.

– Minun möröt asuivat sängyn alla ja vaate­kaapissa. Ne tulivat pimeällä esiin. Kerran mörkö tarrasi nilkkaani, kun meinasin mennä yöllä juomaan. En mennyt. Menin peiton alle ja tiukasti.

– Entäs nyt? Pelkäätkö vielä?

– Toisia asioita, mörötkin ovat nykyään erilaisia kuin lapsena.

– Sama.

– Mitähän muut pelkäävät, tai pelkäsivät lapsena.

– En tiedä. Kysytäänkö?

– Kysytään.

– Yhteen ääneen. N-Y-T-Nyt: Mitä sinä pelkäsit lapsena?

– Niin ja aikuisena, ei saa unohtaa niitä.

– Tai jos jollakin on lapsia, niin mitä ne pelkäävät.

– Taas yhteen ääneen. N-Y-T-Nyt: Mitä itse pelkäät nyt ja mitä sinun lapsesi tai lapsen­lapsesi pelkäävät?

– Vastaakohan kukaan?

– Totta kai. Odota vaan.

– Odotetaan yhdessä. Saat pitää minua kädestä, niin sinua ei niin pelota.

– Sovittu.


Saa vastata. Mitä mörömpiä vastauksia, sitä parempi. Peikko aikoo omia kaikki vastaus­pelot ja sujuttaa ne tarinoihin. Mut vasta sitku on sellaisten tarinoiden aika.