tiistai 30. huhtikuuta 2013

Karhun kevätretki 4/5

Nakkikioskilla on pitkä jono. Karhu, jonka harteilla ratsastaa ikivanha mummo, köntystelee jonon perään. Mummo pitelee karhun korvista ja huutelee kannustushuutoja. Välillä mummo tuivertaa ja nujuuttaa karhun turkkia, jotta kontio paremmin tottelisi.

Karhu odottelee vuoroaan. Nakkikioski on niin pieni, ettei sen ainoa työntekijä pysty edes kyykistymään, jollei hän ensin avaa takanaan olevaa ovea. Makkaroita on tarjolla vaikka kuinka paljon. On höyrymakkaraa, grillivurstia, pitkiä ja pieniä nakkeja, kuorettomia ja kuorellisia, kevyitä ja raskaita. On balkaninjuhlaa, meetvurstia, katajansavumakkaraa, teemakkaraa sipulilla ja ilman, siskonmakkaraa ja maksamakkaraa. On kaikkea.

Jonon ensimmäisenä seisova nuori nainen tilaa seuralaiselleen kolme metriä nakkeja, niitä pitkiä, ja itselleen kaksi metriä prinssikokoisia. Silloin paikalle saapuu joukko hulttioita, jotka ryhtyvät etuilemaan jonossa ja käyttäytymään muutenkin huonosti. Päähulttio ottaa nakit, joita kioskinpitäjä on juuri ojentamassa naiselle.

Hulttiot nauravat ja potkivat hiekkaa ihmisten kengille, sanovat että heillä on nälkä ja porukan olisi parempi tarjota heille nakkimakkaroita, ettei tarvitse ruveta grillaamaan kenenkään sormia. Jono alkaa purkautua, kun ihmiset väistävät hulttioita, jotka napsuttelevat sytkäreitään ja kiiluttavat silmiään.

Karhu nostaa mummon selästään ja antaa hänet reippaan oloisen nuorukaisen pideltäväksi. Sitten se menee ja ottaa hulttiot pois jonosta.

– Ää’ä. Toi kävi käsiks, näitteks te? Päähulttio kysyy kavereiltaan. – Tehää siit ilmotus.

– Joo, tollanen on syvältä. Ei nuarisoo saa kohella miten vaa, toinen hulttio mukailee johtajaansa. – Me voi’aa saa’a traumoja ja se tulee kalliiks.

Kolmas hulttio on hiljaa ja syö naiselta anastettuja nakkimakkaroita. Hänen poskensa pullistevat ja makkaraa tursuaa suupielistä rinnuksille.

Karhu miettii, pitäisikö hulttiot kurmottaa. Mummo on kavunnut reippaan nuorukaisen selkään ja ohjailee tätä korvista karhun luo. Muori sanoo, että kurmotus tekisi hulttioille hyvää, mutta siitä tulisi sellainen huuto ja parku, että puoli kaupunkia heräisi ja soittaisi virkavallan paikalle.

Joku ehdottaa, että hulttioille voisi syöttää kilon sinappia, niin lähtisi nälkä. Mummo ei halua tuhlata hyvää sinappia moiseen. Hän kertoo, miten oli entisvanhaan lukenut kirjoja, joissa sankari aina vei rosvoilta housut, ja ehdottaa nyt tehtäväksi samalla tavalla.

Ihmiset hurraavat muorin ehdotukselle. Karhu virnistää. Se menee hulttioiden luo, käskee näitä riisumaan housunsa ja napsaisee kynsillään vyöt ja henkselit valmiiksi poikki ja suikaloi vielä housutkin. Hulttiot itkevät ja valittavat. Mummo neuvoo heitä pitämään pienempää ääntä, ettei koko kaupunki tule katsomaan, kun he kulkevat housuitta. Sen jälkeen muori kertoo hulttioille, miten ollaan ihmisiksi.

Hulttiot vaikenevat ja lymyävät puskiin. Ihmiset palaavat omalle paikalleen jonoon.

Kun mummo on saanut nakkimakkaransa ja niihin paljon sinappia, hän haluaa taas karhun kyytiin ja kotiin. Karhu vilkaisee taivaalle ja toteaa, ettei vielä ole aamu ja heidän pitää keksiä tekemistä, ennen kuin he palaavat kuskin luokse.

sunnuntai 28. huhtikuuta 2013

Karhun kevätretki 3/5

Uimahallin ovi käy, ja karhu astuu rappusille. Se istahtaa hetkeksi, katselee taivaalle ja toteaa olevan jo varsin myöhä. Karhua ei huvita lähteä yötä vasten tallaamaan metsään, vaan se päättää etsiä linja-auton kuljettajan ja jäädä kaupunkiin yöksi.

Muutaman hetken päästä karhu kolistaa kuskin ovea. Kuski tulee avaamaan, näkee karhun ja yrittää sulkea ovensa. Karhu tulee sisälle, menee olohuoneeseen ja köllähtää sohvalle. Olohuoneen nurkassa pauhaa televisio. Karhu ynähtää, kaivaa kontistaan oluen ja juo pitkän kuonollisen.

– Annahaa sie kontio miullekkii yks kalja, keinutuolissaan heijaava ikivanha nainen kärttää.

Karhu heittää muorille yhden. Muori nappaa sen ilmasta käppyräiseen kouraansa, avaa ja juo kerralla. Sitten hän ähkäisee, röyhtäisee pitkään ja lujasti ja pyytää toista.

– Se on minun isomummo, kuski sanoo, – ja sinä kävit minun paikalle.

– Lähe sie kontio miun kanssain kattomaa kaupungin hulinoi, isomummo ehdottaa ja vinkkaa silmää karhulle.

– Se on hyvä ajatus, kuski sanoo ja ehdottaa, että karhu ja mummo olisivat baanalla ainakin aamuun asti.

Kontissa on vielä kaikille oluet. Isomummo siemaisee omansa jo ennen kuin kuski muistaa miten sellainen avataan. Karhusta kaupungin humuun lähteminen rupeaa tuntumaan hyvältä ajatukselta. Se hörppää oluensa ja kysyy, jaksaako muori kävellä. Muori haluaa ratsastaa karhun harteilla. Karhu murahtaa, nostaa isomummon niskaansa ja antaa tälle vielä muutaman oluen matkaevääksi. Kuski jää katselemaan telkkaria.

Yökerhossa mummo haluaa istumaan baaritiskin ääreen korkealle jakkaralle. Hän sanoo, ettei ole ainakaan viiteenkymmeneenkuuteen vuoteen istuskellut baarissa, joten on aika korjata tilanne. Baarimikko katselee muoria nenäänsä pitkin, eikä suostu tarjoilemaan tälle mitään. Hän sanoo, että baari on nuorille ja että vanhojen pitäisi olla nukkumassa, tai muuten pysytellä pois ihmisten silmistä.

Karhu suuttuu. Se avaa baaritiskin ja laittaa baarimikon suureen urheilukassiin niin, että vain pää jää pilkistämään vetoketjun raosta. Sitten karhu ripustaa kassin baaritiskin viereen, rupeaa baarimikoksi ja käskee toista ottamaan mallia.

Kohta kaikki yökerhon asiakkaat änkeytyvät tiskille, mutta ymmärtävät kunnioittaa muoria ja varovat tiputtamasta tätä jakkaraltaan. Muori muistelee, miten asiat olivat entisvanhaan, puhua pulputtaa, nauraa käkättää ja tilaa lisää juotavaa. Muutkin tilaavat ja karhu annostelee.

Orkesterin rumpali tulee baaritiskille, väistelee maahan kuukah­taneita juhlijoita ja kysyy, millaista musiikkia karhu ja muori haluavat. Muori kertoo.

Musiikki soi, ja mummo haluaa tanssimaan. Karhu kannattelee häntä käpälävarsillaan ja vöyryy pitkin poikin tanssilattiaa. Mummo kihertää ja vetää karhua korvista. Muutama muukin kömyää lattialle, mutta ei osaakaan askeleita vaan saa jalkansa solmuun. Baarimikko potkii kassissa ja kiljuu, että paikka on jo kiinni ja kaikkien pitäisi painua kotiinsa tai jonnekin muualle kunhan painuvat ja äkkiä.

Mummoa naurattaa. Näin hauskaa hänellä ei ole ollut ainakaan seitsemäänkymmeneenkahdeksaan vuoteen. Nyt kun saisi vielä jostain nakkimakkaroita ja sinappia.

perjantai 26. huhtikuuta 2013

Karhun kevätretki 2/5

Linja-auto pysähtyy uimahallin eteen, ovi sihahtaa auki ja karhu köntystää ulos kadulle. Se heilauttaa kontin selkäänsä, ja kääntyy vilkuttamaan bussiin jääneille matkustajille. Nämä ovat kaikki painaneet nenänsä ikkunaan, heiluttavat käsiään ja hymyilevät. Kuski suhauttaa oven kiinni, painaa kaasua ja mutisee jotain tarinoista ja siitä, kelle niitä kerrotaan ja kelle ei.

Kun onnikka on mennyt matkoihinsa, karhu nousee uimahallin portaat, avaa oven ja tallustelee suoraan kassalle.

– Menen saunaan, karhu ilmoittaa ja laittaa kävyn tiskille.

Kassanhoitaja kurkottaa avaimen avaintaulusta ja tipauttaa sen tiskille. Karhu nyökkää ja lähtee etsimään pukuhuonetta.

Karhun turkki ei mahdu pukukaappiin, vaan jää tursottamaan ulos koko oven laajuudelta. Karhu lontii kontti kourassa pesuhuoneeseen ja suoraan saunaan. Saunan lauteilla istuu ukkoja vieri vieressä.

Karhu sanoo, että se rupeaa löylynheittäjäksi ja haluaa istua lähellä kiuasta, mutta ensin se hautoo vihtansa sopivaksi. Karhu ottaa suuren kuupan ja kauhaisee sen täyteen. Sitten se kaivaa kontistaan vihdan, pistää sen kuumille kiuaskiville ja kaataa vettä päälle. Katajan kirpeä tuoksu täyttää saunan, vihdanhautomishöyry nipistelee äijien harteita ja tekee lauteille tilaa.

Karhu virnistää ja kipuaa paikalleen. Se nakkaa vettä kiukaalle ja antaa tuiman löylyhöyryn tanssia ihollaan. Muutkin saavat osansa. Mitä enemmän karhu lyö löylyä, sitä alemmas miehet painavat päätään. Kukaan ei anna periksi. Karhu ottaa kontistaan oluen, sihauttaa sen auki ja laittaa kontin kiertämään. Kohta jokaisella saunojalla on naamallaan tyytyväinen virne, eikä karhun lyömä löyly enää hetkauta ketään.

Muutaman kierroksen jälkeen aletaan oikein saunomaan. Karhu vihtoo itsensä katajaisella vihdalla, hörppää olutta ja vihtoo taas. Sitten se pyytää vieressään istuvaa tyyppiä vihtomaan selkäänsä. Tyyppi hörppää oluensa ja ryhtyy hakkaamaan karhun selkää. Karhu lyö löylyä ja käskee vihtomaan kunnolla. Tyypin voimat eivät riitä, vaan hän tarjoaa vihtaa muille. Kohta vihdan varressa on kiinni seitsemän miestä, jotka passuttavat karhua kaikkine voiminensa. Karhu urisee mielihyvästä. Lyö löylyä ja urisee.

Saunassa on jo aika kuuma. Karhun vihta kiertää saunojalta toiselle. Välillä he raottavat saunan ovea ja pyytävät lisää vettä, välillä joku lähetetään hakemaan lisää olutta. Karhu istuu löylynheittäjän paikalla ja napsii vettä kiukaalle. Joka kerta kun kauha heilahtaa, saunojat ähkäisevät. Karhu heittää isoja ja pieniä kauhallisia, kokeilee kivien ja saunojien sointia. Sitten se ottaa uuden oluen viimeisimmäksi tuodusta lastista ja aloittaa.

Saunan oven ulkopuolelle on kerääntynyt uimahallin henkilökuntaa ja asiakkaita. Kun saunasta kuuluva vastanjytke ja ähinä asettuvat nuottiviivastolle ja alkavat soida metsän poikaa ja jylhää kuusistoa, kaikkien silmät pyöristyvät. Saunassa karhu innostuu lisää, jakelee oluita ja rytmittää niiden sihahdukset tukemaan ähinää ja jytkettä. Karhu soittaa vielä kolme laulua ja tulee sitten ulos saunasta. Muut jäävät löylyn lämpöön, ja pian sieltä alkaa soida hapuileva ukkonooa.

– Hyvät löylyt, karhu nyökkää ja hulauttaa saunan oven viereen varatuista ämpäreistä vedet niskaansa.

keskiviikko 24. huhtikuuta 2013

Karhun kevätretki 1/5

Karhu seisoo rospuuton vaivaaman hiekkatien vieressä ja odottaa kyytiä. Aurinko paistaa ja sulattelee viimeisiä lumia. Aurinkoisella ojanpientareella muutama keltainen leskenlehti on nostanut päänsä.

Mutkan takaa alkaa kuulua vanhan dieselin nakutusta. Karhu kohentaa ryhtiään ja sylkäisee kouriinsa. Linjapiili on pysäytettävä väkisin, sillä kuski ajaa aina ohitse, vaikka karhu kuinka heiluttaisi käpäläänsä.

Kun bussi on niin lähellä, ettei se enää pääse kääntymään minnekään, karhu nostaa metsään varaamansa tukin tielle. Kuljettaja painaa jarrua. Linja-auto nyökkii ja sora ratisee. Karhu seisoo tukin takana ja virnistää kuljettajalle. Tämä pysäyttää bussin keskelle tietä, avaa oven ja alkaa motkottaa karhulle:

– Taasko sinä halvatun karvaturnu häiritset liikennettä? Linja-auto on ihmisiä eikä karhuja varten!

– Pitää karhujenkin sopia, karhu murahtaa ja antaa taskustaan kolme käpyä kyytimaksuksi.

– Olet sitten ihmisiksi, kuski komentaa ja lähtee kierittämään tukkia pois auton edestä.

Karhu mörähtää ja tallustelee vihoviimeiselle penkkiriville, istuutuu siellä jo istuvien kahden elämäntaiteilijan viereen ja kaivaa kontistaan oluen. Elämäntaitelijoiden suu alkaa maiskuttaa ja he nieleskelevät samaan tahtiin karhun kanssa. Kun onnikka lähtee liikkeelle, karhu rupeaa höveliksi ja tarjoaa molemmille.

Matka taittuu ratevasti turistessa ja tarinoita kertoillessa. Hetken päästä kaikki matkustavaiset ovat siirtyneet matkustamon takaosaan ja kuuntelevat karhun ja elämäntaiteilijoiden juttuja. Karhun vieressä istuu vanha hampaaton mummo, joka nytyyttää karhun turkkia ja haluaa koko ajan kuulla lisää peikkotarinoita. Karhu kertoo. Elämäntaiteilijat ilmeilevät ja irvistelevät kuvia tarinoihin.

Kun asutus alkaa tihentyä ja katujen reunoissa seisoo valotolppia, karhu käy sanomassa kuljettajalle, mihin se haluaa mennä. Kuljettaja suuttuu ja sanoo, ettei linja kulje ollenkaan sitä kautta. Karhu lupaa, että se voi kyllä hyvin itsekin ruveta kuljettajaksi, jos toinen ei saa autoa tottelemaan.

Kuski kiroaa, vatkaa vaihteita ja ärjyttää moottoria. Bussi kääntyy karhun haluamaan suuntaan ja matkustajat hurraavat. He ehtisivät kuulla vielä yhden tarinan ennen kuin karhu nousisi bussista ja heidän arkensa palaisi.

maanantai 22. huhtikuuta 2013

Vaihdetaanko osia?

– Minua kyllästyttää, Greg toteaa. – Eikö olisi jo taas aika vaihtaa osia?

– Yrittäisit joskus pärjätä omillasi, Gregor ja George huutavat melkein kuorossa. – Olet aina vaihtamassa heti kun on vähän tottunut.

– Mutta kun minä olen sellaista helposti kyllästyvää sorttia, Greg huokaa.

– Minä en ainakaan vaihda, Gregor toteaa ja pistää kätensä puuskaan. – Vaihda kenen kanssa lystäät, mutta minun et.

– George?

– Minä vaihdoin viime viikolla Grigorin kanssa.

– Voisin ottaa osan niistä, Greg kinuaa. – Et viimeksikään tykännyt Grigorin osista.

– Sama se, George huokaa, – ethän sinä kuitenkaan luovuta ennen kuin saat tahtosi lävitse. Lupaatko sitten olla ainakin kaksi viikkoa tyytyväinen?

– Joo joo. Vaihdetaan nyt vaan.

– Saat oikean käden ja vasemman jalan.

– Ei kun minä haluan molemmat kädet. Minulla on ihan hyvät jalat itselläni.

– Tuollainen se on aina, Gregor puuttuu puheeseen. – Koettaa haalia itselleen parhaat osat, mutta ei osaa kuitenkaan huolehtia niistä.

– Saat kädet, George lupaa, – jos annat minulle tuon paksun mahan. Minulta loppuu voimat aina ratkaisevalla hetkellä.

Greg näyttää tyytymättömältä, katselee käsiään ja taputtelee mahaansa. Sitten se irrottaa vatsansa ja paiskaa sen pöydälle, josta George nappaa sen itselleen. Sitten Greg pyytää Gregoria kiertämään siltä kädet irti ja vaihtamaan ne Georgen käsiin. Muutamassa servon surahduksessa Gregor tekee pyynnön mukaan.

– Nyt kaikki sinun osasi ovat päätä lukuun ottamatta Grigorin entisiä, Gregor sanoo Gregille. – Onko nyt hyvä.

– Kyllä se viikolla vaihtoi päänsäkin Grigorin entiseen, George paljastaa.

– Sittenhän se on Grigori eikä enää Greg, Gregor toteaa. – Mutta kuka nyt on Greg?

– Minua kyllästyttää, huomaa George. – Vaihdetaanko osia?

lauantai 20. huhtikuuta 2013

Lehtipuhallin

Untamo kulkee pitkin pihaa ja puhaltaa lehtiä upouudella lehtipuhaltimellaan. Hän on hankkinut sen alennusmyynnistä ja nyt kovin innokas testaamaan sen toimivuutta. Täynnä omistamisen ylpeyttä hän kävelee matalan aidan vieressä. Aita erottaa Untamon tontin Jalmarin tontista.

Jalmari saapastelee aidan toiselle puolelle katselemaan Untamon touhuja. Untamo kävelee malliksi vielä pari kierrosta ja puhallin puhkuu lehtiä jäisestä maasta.

– Mikä toi on? Jalmari kysyy Untamolta, kun tämä pysähtyy kohdalle ja sammuttaa puhaltimen.

– Se on eto peli, Untamo kehaisee. – Eikä maksanut paljon.

– Mitä teet sillä?

– Lehtiä puhaltelen.

– Minusta siitä tuli lähinnä meteliä, mutta kai se muutamaa lehteäkin liikutti.

– Olet taas vaan kateellinen, Untamo sanoo ja virnistää nenä pystyssä. – Sulla ei ole lehtipuhallinta.

– On mulla.

– Ei sulla ole. Yrität huijata.

Jalmari muuttuu muikean oloiseksi ja vetää kourallaan hiuksia takaraivolta eteenpäin. Sitten hän ehdottaa Untamolle vedonlyöntiä.

– Jo vain, Untamo tarjoaa kättään puristettavaksi. – Lyödään pois.

Miehet puristavat kättä ja Jalmari ehdottaa, että Untamo tulisi omin silmin toteamaan asian laidan. Untamo laskee oman puhaltimensa maahan aitaa vasten nojalleen ja loikkaa Jalmarin puolelle. Jalmari lompsii sisälle ja kehottaa Untamoa tulemaan perässä.

– Saappaat pois, Jalmari kehottaa eteisessä.

– Sullako on se puhallin sisällä? Untamo kysyy.

– Tule nyt tänne, Jalmari sanoo ja menee keittiöön, jonka suurella pöydällä lojuu paikallinen sanomalehti. Hän avaa lehden pöydälle ja kehottaa Untamoa katsomaan. Untamo pyörittelee päätään.

– Nyt tietysti tuuletat lehteä tuulettimella ja väität sitä lehtipuhaltimeksi, hän sanoo.

Jalmari virnistää.

– Ehei. Katsopas tarkasti.

Untamo katsoo. Pöydän alta tulee nivelikäs varsi, jonka päässä on valkea hansikas. Se kiertyy pöydän yläpuolelle, napaa pöydän päällä makaavan sanomalehden ja katoaa yhdessä vilauksessa pöydän alle.

– Mikä se oli? Untamo kysyy.

– Lehtipuhallin. Etkö nähnyt, miten se puhalsi lehden pöydältä?

torstai 18. huhtikuuta 2013

Haju

Lukusalissa on hiljaista. Välillä kuuluu rapsahduksia, kun joku kääntää sivua. Tuolin jalan kolahdus tai rahahdus lattiaa vasten kerää moittivia katseita. Väki haluaa lukea lehtensä rauhassa.

Keltaiseen pukuun pukeutunut herrasmies kulkee pöytien välissä ja kurkistelee ihmisten olkapäiden yli näiden lukemia lehtiä. Kun hän tulee punaiseen mekkoon sonnustautuneen tumman naisen luo, hän pysähtyy, nuuhkii ympäriinsä ja katsoo naista merkitsevästi.

– Mikä täällä haisee? mies kysyy.

Nainen säpsähtää. Samalla kuuluu kahahdus, kun väki nostaa katseensa lehdestään ja alkaa seurata tapahtumia. Joku suhisee sormi suun edessä.

– Mistä tämä haju tulee? mies kysyy. Nainen ei sano mitään, mutta hänen kasvoilleen nousee vahva puna. Hän painaa päätään alemmas, eikä ole huomaavinaan miestä.

Mies kiertää naisen ympärillä ja nuuhkii. Hän työntää päänsä naisen ja tämän lukeman lehden väliin ja vetää ilmaa nenäänsä. Sitten hän kääntää päätään, katsoo naista suoraan silmiin ja tiedustelee:

– Miten kuvailisit tätä hajua?

Nainen kääntää katseensa pois ja yrittää potkaista miestä. Hän etsii katseellaan vahtimestaria. Tilanne on kiusallinen. Kaikki katsovat.

– Mitä ajatuksia tämä haju sinussa herättää? mies tiukkaa.

Väki alkaa liikehtiä levottomasti ja katselee toisiaan ja kengänkärkiään. Kukaan ei rupea ritariksi eikä sano mitään, vaikka punakolttuinen nainen on selvästi avun tarpeessa. Muutama vaimea hyssyttely-yritys kuuluu pystyyn nostettujen etusormien takaa.

– Minä niin rakastan painomusteen tuoksua, mies sanoo. – Se saa minut aina ajattelemaan seikkailuja ja punaisia marenkeja. Lukusalit ovat parhaita, ne ovat täynnä painomusteen hajuisia lehtiä. Minusta siinä on jotenkin kulttuurillinen häivähdys. Tiedätkö?

Nainen nousee pystyyn, käännähtää ja läväyttää avokämmenellä miestä korvalliselle niin, että läimäyksen kaiku kimmahtelee salin seinästä seinään kuin raskas koripallo.

– Aih, mies toteaa.

Nainen lyö uudelleen, kääntyy ja lyö vielä, hakkaa vuoronperään molemmin käsin miehen punaisina helottavia poskia.

– Mitä ajatuksia tämä sinussa herättää? hän kysyy ja tinttaa taas. – Mikä täällä lätisee? Tiedätkö? Miten kuvailisit sitä? Mistä se oikein tulee?

Väki katselee. Vain muutama sinnikkäimmistä jaksaa enää pitää sormea suunsa edessä ja suhista.

tiistai 16. huhtikuuta 2013

Kaksi kasvista

Minä nähdä sinä
Minun kurkku kuristua
Vaihtaa se nauris
Sinä nähdä nauris
Sinä nauraa
Minä halkaista nauris
Kuolla
Sinä syödä se
Haljeta
Kuolla

Minä nähdä sinä
Minun nauris kurtistua
Vaihtaa se kurkku
Sinä nähdä kurkku
Sinä nauraa
Minä katkaista kurkku
Kuolla
Sinä syödä se
Haljeta
Kuolla

sunnuntai 14. huhtikuuta 2013

Älyvaatetutkimus

Nuori mies kulkee tutkimus­laitoksen käytävällä, lukee ovi­kylttejä puoliääneen ja pysähtyy viimein erään oven taakse. Hän koputtaa ja menee sisään. Huoneessa on kesäisesti pukeutunut nuori nainen.

– Moro, mies tervehtii. – Täällä pitäisi olla joku proffa, joka hakee koe­henkilöitä.

– Tervetuloa, nainen sanoo ja esittelee itsensä professori Mesikoksi.

Mies hämmentyy, nainen ei vastaa hänen mieli­kuvaansa akatee­misesta tutkijasta. Professorienhan pitäisi olla vanhoja kyhäriä äijiä, eikä tuollaisia upeita ilmestyksiä, hän miettii ja tuijottaa naista.

– Ja kyllä, professori Mesikko jatkaa, – haen koe­henkilöä. Olet ilmeisesti lukenut äly­vaate­tutkimusta käsittelevän tutkimus­suunnitel­mamme ja tiedät, mistä tässä on kysymys?

– Kyllä minä sitä silmäilin, mies sanoo irrottamatta silmiään naisen kaula-aukosta.

– Sitten nimi alle tähän vastuu­vapaus­paperiin, niin aloitetaan saman tien.

Mies kirjoittaa, eikä näe vieläkään mitään muuta kuin naisen, joka kätkee alle­kirjoitetun paperin kassa­kaappiin. Sitten nainen käskee miehen riisuuntua. Mies tottelee ja heittää vaatteet yltään. Hänen kiinnostuksensa professoria kohtaan on selvästi havaittavissa.

– Olisi tuolla ollut puku­koppikin, nainen naurahtaa. – Mutta hyvä näin. Otatko punaisen vai sinisen?

– Mitä eroa niillä on?

– Punainen on housut ja sininen paita, professori sanoo ja katsahtaa miestä. Sitten hän hymyilee, sanoo olevansa Helena ja toteaa, että ehkä mies tarvitsee ensimmäiseksi punaisen.

– Rainer, mies sanoo, huomaa nolostua ja yrittää peitellä itseään.

Professori antaa Rainerille punaisen pillerin ja lasin vettä. Rainer nakkaa tabletin kitaansa, nielaisee ja hörppää vettä päälle. Tämä edistyy mukavasti, hän ajattelee eikä enää ujostele itseään, Helena on niin mukava nimikin.

– Miten se toimii? hän kysyy.

– Tabletissa on geeni­teknologista nano­robotiikkaa, joka alkaa muokata ihosi pinta­solukkoa ja karva­tuppia. Iho­karvasi rupeavat kasvamaan ja kutoutuvat vaatteeksi. Se ei edes vie kauaa aikaa.

Rainerin iho kihelmöi ja hän vilkaisee jalkoihinsa. Niitä peittää juhlavat mustien prässi­housujen lahkeet, eikä hänen lanteistaankaan ole enää juuri mitään näkyvissä.

– Mielenkiintoista, mies toteaa. – Entäs se paita?

Helena ojentaa Rainerille sinisen pillerin, ja tuota pikaa Rainerin yllä on valkea smokki­paita.

– Nämä tuntuvat hyviltä, Rainer ihastelee ja sivelee uusia vaatteitaan. – Mutta missäs se äly on? Eikös näiden pitänyt olla äly­vaatteita?

– Ihosi reagoi nyt ympäristön lämpö­tilaan eri tavalla kuin aiemmin. Jos tulee kylmä, niin hiki­rauhasistasi tursuaa poly­uretaania muistuttavaa lämpö­eristettä. Samalla vaatteesi paksuuntuvat ja niistä tulee tuulen­pitäviä.

– Aika kätevää, Rainer tunnustaa. – Entäs kun haluan mennä suihkuun?

– Menet vaan vaatteet päällä, ne on hyvä pestä siinä samalla. Suihkussa voi pestä sen uretaani­eristeenkin pois, ettei tarvitse olla sisällä ulko­vaatteet päällä. Sitä paitsi me emme ole saaneet eristeestä hien­hajua pois tai edes vähennettyä. Se haisee niin kuin hiki nyt haisee. Kyllä sinä tiedät.

Rainer tuijottaa Helenaa. Professori hymyilee rohkaisevasti ja rapsaisee pöly­hiukkasen miehen olkapäältä. Rainer sanoo, että homma saa sitten hänen puolestaan jäädä, ja yrittää riisua paitaansa. Paita ei kuitenkaan irtoa.

– Miten nämä riisutaan? hän perää.

– Ei niitä riisuta.

– Eikö?

– Ei.

– Joudunko minä pitämään näitä lopun ikääni?

– Mahdollisesti, jollemme keksi siihen ratkaisua. Siksihän sinä rupesit koekaniiniksi.

– Mitäs jos pitää mennä vessaan?

Professori kääntyy, ottaa kaapista hiusten­leikkuu­koneen keritsimet ja ojentaa sen ne Rainerille.

– Käytä tätä noita, hän sanoo. – Minäkin joudun ajelemaan itseni monta kertaa päivässä.

perjantai 12. huhtikuuta 2013

Toisina päivinä

Peikon metsässä sataa vettä. Peikko istuu luolansa edessä puolilaholla, ammoin kaatuneella puunrungolla sammuneen nuotion ääressä. Vesi valuu pitkin peikon selkää ja häntää. Peikon varpaat kipristelevät mutaisessa, jäisen kylmässä maassa.

Metsästä kuuluu vain raskaiden sadepisaroiden ropina.

Peikko nousee ylös ja ryhtyy kapuamaan vuoren syrjää. Mitä ylemmäs se kapuaa, sitä raskaampia ovat sadepisarat ja sitä suurempi vesipurha ryöppyää peikon niskaan. Peikko ei kuitenkaan hellitä, vaan kapuaa aina vaan, nousee välillä pisaroita pitkin, välillä kiipeää kalliota myöden. Kohta peikko on kallion huipulla, jossa vesi ei enää pisaroi, vaan on kokonainen kuohuva koski.

Peikko seisoo kuohun alla ja irvistelee. Sitten se rupeaa nujuuttamaan karhua ja nappaa kastelukannun tämän kourista. Karhu karkaa peikolta, ottaa toisen kannun pitkästä rivistä, joka seisoo kallion reunalla, ja kaataa vettä peikon selkään.

– Nyt on jo pesty, peikko sanoo ja puhaltaa suustaan pitkän rivin saippuakuplia.

– Pitää huuhdella, karhu murahtaa ja kaataa kannullisen vettä peikon niskaan.

Peikko ottaa karhun, kastaa sen toisessa kannussa ja kiertää kuivaksi. Karhu niistää kuononsa, ottaa taas uuden vesikannun ja kaataa sen peikon päälle. Peikko mulkaisee karhua, istuu kivelle ja kysyy, onko sillä vielä monta kannullista huuhteluvettä.

– On, karhu sanoo, heiluttelee täyttä kannua ja piilottaa hymynsä kouraansa.

keskiviikko 10. huhtikuuta 2013

Satakieli

Kesäinen torikahvila. Äijät istuvat ringissä sinisen puutarhapöydän ympärillä ja syövät munkkirinkilöitä. Sokeria tippuu maahan. Pari ukkoa heittää rinkilän palasia varpusille, kun torivalvojan silmä välttää. Linnut tulevat noutamaan muruja pöydältä ja saattavatpa istahtaa peukalonkin päälle ja napata osuutensa rinkilästä ihan ilman lupaa.

– Mukavia tirppoja, Aulis toteaa ja rapsuttaa peukalollaan istuvaa varpusta.

– Eivät ne tulisi rapsutettavaksi, jollet maksaisi niille munkilla, Tuomas epäilee.

– Etkä nyt voi enää syödä sitä rinkilää, Urpo varoittaa. – Se on täynnä lintubakteereja.

– Jos syöt sen, saat lintutartunnan ja rupeat kasvamaan höyheniä, Pelle huomauttaa. – Tai muutut linnuksi.

Aulis käy tiskillä ja hakee vielä kierroksen rinkilöitä. Jokainen saa, nekin, jotka eivät halua, mutta onhan se otettava. Jokainen kuitenkin tarjoaa vuorollaan kierroksen.

– Olenkos kertonut, kun olin taannoin kalalla ja sain virvelillä satakielen? Kalle kysäisee.

Ukot huokaavat ja katsovat toisiinsa. Jokainen tunkee munkkirinkilän kokonaisena suuhunsa, ettei tulisi vastattua Kallen kysymykseen. Kalle haukkaa itsekin munkkia, mutustaa ja hörppää kahvia päälle. Kukaan ei sano mitään.

– No minäpä kerron, Kalle lupaa.

Ukot huokaavat helpotuksesta ja hymyilevät leveästi.

– Olin juuri hankkinut uuden virvelin, Kalle aloittaa, – ja pari huippuviehettä. Olin varma ,että nyt nappaa. Menin siihen hyvään kalapoukamaan, tiedättehän, ja rupesin heittelemään. Ja uskokaa pois, joka heitolla tuli jytkyahven. Reppu oli saman tien ihan täysi.

Kalle pitää paussia ja katselee kuulijoitaan vinkeän näköisenä. Kukaan ei sano mitään, joten Kalle jatkaa kertomustaan:

– Olin jo lähdössä pois, mutta sitten ajattelin, että heitän vielä kerran. Vaihdoin vieheen ja nakkasin pitkän kaaren melkein salmen ylitse. Se olisi voinut mennäkin, mutta satakieli pahus iski kiinni siihen kesken lennon.

Naakka on istahtanut Kallen olkapäälle ja tillittää pää kekassa munkkirinkilän puolikasta, jota Kalle pitelee hyppysissään. Kalle naurahtaa ja antaa rinkilän linnulle, joka painaa sen jalallaan Kallen olkaa vasten ja ryhtyy aterioimaan.

– Linnut ovat tuollaisia, Kalle sanoo. – Mihinkäs jäinkään? Minulla oli siiman päässä kiinni se satakieli. Se sukelsi alas ja hyppi ylös, eikä meinannut toeta ollenkaan. Minulla oli välillä kaikki siima ulkona ja pelkäsin, että se katkeaa, mutta sitten se elikko alkoi väsyä, ja minä sain sen kelattua rantaan ja napattua haaviini.

Äijät kurkottavat kaulaansa kuullakseen tarinan loppuun saakka. Kalle paistattelee kertomuksensa nostamissa mietteissä, jotka heijastuvat miesten kasvoilta.

– Se oli hirmuinen vonkale, hän paljastaa. – Ainakin kahdeksan tai kaksikymmentä kiloa. Ja ne kielet! Sen suu oli niin täynnä kieliä, että ne roikkuivat pitkin poskia ja leukaperiä. Kalalla itsellään ei ollut mittaa kuin vähän toista vaaksaa, mutta ne kielet. Niitä sitten piisasi. Suurin painoi puoli kiloa, ajatelkaas. Ja joka ainoa kieli oli tallella. Kaikki sata. Minä laskin.

maanantai 8. huhtikuuta 2013

Kirjallinen hahmo

– Ka, Reino. Mitä äijä?

– Mitäs. Ruokatunnilla.

– Ai sulla on töitä? Viimeksi kun nähtiin, kehuit olevasi pitkäaikaistyötön.

– Asiat muuttuvat. Nyt on hommia niin paljon kun jaksaa tehdä.

– Ai. Sittenhän sää pistouvaat yhden.

– Okei. Tarjoilija!

– Kiitos. Millasia hommia?

– Minä olen hahmo.

– Hahmo?

– Joo. Kirjallinen hahmo. Tai oikeastaan monta.

– Monta?

– Neljä. Katsos, kun tämä maa on täynnä wannabe-kirjailijoita, joilla juttu ei kuitenkaan kulje kunnolla, niin minä rupesin niille hahmoksi.

– Hahmoksi?

– Juu juu. Olen vaan ja ne kirjoittavat minusta.

– Mitä?

– Yksi tekee dekkaria. Minä olen siinä tarinassa ruumis ja makaan ojassa vatsa viillettynä auki ja perna tungettuna kurkkuuni. Toinen taas kirjoittaa rakkaustarinaa. Siinä olen sen naisen entinen rakastaja, tosi mustasukkainen ja väkivaltainen tyyppi. Otatko vielä toisen?

– Joo.

– Tarjoilija!

– Kiitos. Entäs ne kaksi muuta?

– Yksi kirjoittaa tarinoita, joissa minä olen pikkumainen ja paha vallesmanni ja estän vapaata metsästämistä ja särjen ihmisten pontikkapannuja.

– Entä se neljäs?

– Satukirja. Siinä minä olen tyhmä jättiläinen, jolta kaikki aina huijaavat rikkauksia. Tai ei aina, joskus se pannaan tekemään töitä, siirtämään kiviä, kaatamaan kaskea tai taivuttamaan joenuomia.

– On sulla hommat.

– Eikös. Ensi viikolla aloitan vielä yhden runoilijan hahmona. Se on jo pitkään yrittänyt saada aikaan jotain Odysseus-tyylistä eeposta, mutta ei ole saanut hahmojaan toimimaan.

– Mikäs hahmo sinä siinä olisit?

– Se on vielä vähän auki. Ehkä useampikin kuin vain yksi, mutta ainakin kuninkaan pahantahtoinen neuvonantaja, joka pelaa omaan pussiinsa ja vokottelee löyhämoraalista kuningatarta, molempia prinsessoja ja kaikkia hovineitoja.

– Se on sulle ihan nappi rooli.

– Ei se mikään rooli ole. Hahmo.

– Okei. Okei. Pistä vielä yksi, niin uskon koko jutun.

– Tarjoilija!

lauantai 6. huhtikuuta 2013

Kiire

Kadut ovat täynnä ihmisiä. Jokainen on menossa tärkeään tapaamiseen tai on jo myöhässä. Ihmisten ilmeet ovat kireitä, aikaa ei ole, pelkästään kiire. Jokainen vastaantulija hidastaa kaikkien muiden kulkijoiden muiden etenemistä ja ärsyttää heitä.

Mies on pukeutunut tapaamiseen huolellisesti. Hänen koko uransa riippuisi siitä, lopultakin hänellä olisi mahdollisuus päästä kiinni menestykseen. Kunhan hän vain ehtisi ajoissa. Aamu oli ollut kireä ja puuro kiehunut hellalle. Siihen oli mennyt kaikki aika ja nyt piti melkein juosta ja kaikki olivat hänen tiellään, juuri tänään. Olisivat minä tahansa päivänä muulloin, mutta ei tänään.

Mies näkee jo kaukaa kirkkaisiin vaatteisiin pukeutuneen naisen, joka kävelee häntä vastaan. Nainen nappaa miehen huomion kokonaan ja tämä melkein unohtaa hoppunsa ja sen merkityksen onnellisuudelleen. Miehen askel hidastuu hetkeksi, mutta sitten hän muistaa, mikä elämässä on oikeasti tärkeää, painaa päänsä harteidensa väliin ja kiirehtää kulkuaan. Hänen olisi aivan pakko ehtiä, pakko.

Kohta nainen on jo melkein miehen edessä, aivan tämän kulkureitillä. Mitä se nyt tuohon änkesi, mies manaa itsekseen ja väistää vasemmalle. Samalla hetkellä nainen väistää oikealle. Välimatka lyhenee ja pian he olisivat aivan vastakkain. Mies väistää oikealle, nainen vasemmalle, mies vasemmalle, nainen oikealle, eikä kummallekaan aukea vapaata kulkureittiä.

Miehen kulmat kurtistuvat ja ilme synkkenee. Naista hymyilyttää ja hänen kasvoilleen nousee veikeä virne. Mies meinaa jo ärähtää jotain, mutta nainen räväyttää käsivartensa levälleen ja avaa sylinsä miehen tulla.

Mies pysähtyy siihen paikkaan. Nainen ei pysähdy, vaan tulee yhä likemmäs. Sehän tulee päälle, mies säikähtää, kääntyy ympäri ja ottaa muutaman kiivaan askeleen tulosuuntaansa. Sitten hän katsoo taakseen. Nainen lähestyy yhä kädet levällään. Pakokauhu iskee mieheen, ja hän alkaa juosta niin kovaa kuin ruuhkassa pystyy, tönii mummoja ja pappoja ja muutaman kehonrakentajankin nurin päästäkseen karkuun jotain, mikä on hänelle käsittämätöntä ja pelottavaa.

Miehen vauhti kiihtyy, hän vilkuilee taakseen ja näkee samoja kirkkaita värejä kuin mitä oli naisen yllä. Vähän matkan päässä on raitiotiepysäkki, jolle juuri laskeutuu pitkä, vihreä raitiovaunu. Tuohon ehdin, mies ajattelee onnellisena ja oikaisee raiteiden ylitse.

torstai 4. huhtikuuta 2013

Teatterissa

En ollut käynyt teatterissa pitkään aikaan. En tiedä miksi, se oli vaan jäänyt. Ehkä sain kulttuuriannokseni muualta, tai sitten ehkä olin taantunut tyystin epäkulturelliksi. Tuohon jälkimmäiseen vaihtoehtoon en usko, ostinhan säännöllisesti kirjoja samalla kun hain ruokaa marketeista. Minua viehättivät erityisesti italialaisten tekemät kuvasarjakirjat. Niissä oli railakasta menoa ja hurttia huumoria, joten ei minua mitenkään epäkulturelliksi voi sanoa vaikka haluaisikin.

Niin se teatteri. Istuin kahvilassa juomassa kermakahvia ja mietin, miksi kahvikermassa ei ole kahvia vaikka kermakahvissa on kermaa. Minusta on viimeaikoina tuntunut, että kieli on jotenkin epäloogista ja vaikeatajuista. Kulttuurihenkilönä minun luonnollisesti piti miettiä tällaisia asioita, jotta voisin keskustella niitä kultivoituneesti tilaisuuden koittaessa. Uimahallissa on muuten usein hyviä tilaisuuksia keskusteluun. Esimerkiksi pukuhuoneessa ihmiset kuuntelevat sanomatta sanaakaan, kun kerron jostain oivalluksestani samalla kun he pukevat. Eikä juuri kukaan keskeytä, toisin kuin löylyssä aina keskeytetään ja käsketään heittämään nyt pirulauta sitä löylyä välillä. Sellainen on minusta aikamoisen epäsivistymätöntä.

Siellä kahvilan pöydässä oli teatterimainos ja sen kannessa nätti nainen, oikein sivistyneen näköinen. Minä rupesin sitä katselemaan ja siinä sanottiin, että nainen esiintyisi teatterissa vielä samana iltana. Minua tietenkin rupesi kiinnostamaan, miten hyvin hän hallitsisi roolinsa ja osaisi ilmentää näytelmän kirjoittajan perimmäisiä ajatuksia, joihin toki olin tutustunut jo kauan sitten. Päätin käydä katsomassa illan näytöstä. Soitin lippukassanhoitajalle ja kysyin onko niillä vielä lippuja jäljellä.

Oli niillä, tosin ei kovin hyville paikoille, mutta olen oppinut olemaan vaatimaton ja nöyrä ja totesin, että kuuluu minun ääneni siitäkin kohdasta, jos näyttelijät vaikka unohtavat vuorosanansa. Kassaneiti sanoi, että teatterilla on ihan oma kuiskaaja, joka tuntee käsikirjoituksen ja ohjaajan siihen tekemät muutokset varmasti riittävän hyvin. Minä järkytyin. Muutokset. Ajatelkaa nyt. Näytelmäkirjailija on istunut pimeässä ja kylmässä ullakkohuoneessaan ja vuodattanut sydänvertaan tekstiinsä, ja sitten joku ohjaajanplanttu muuttaa käsikirjoitusta, muka sovittaa sen juuri sille näyttämölle. Petosta, sanon minä, katalaa yleisön pettämistä. Olisi parempi valita sellaisia näytelmiä, joihin rahkeet riittävät, ettei tarvitsisi mennä raiskaamaan toisten elämäntyötä.

Pistin kravatin kaulaan ja ajoin taksilla teatteriin. Se oli erilainen kuin ennen. Nyt siellä oli kaksi baaria, joista myytiin viinaa. Ennen ne myivät vaan kahvia, ja kun kysyin keittävätkö ne sitä enää ollenkaan, tyttö naurahti ja sanoi, että on niillä kahvinkeittokone. Tyttö lupasi kattaa minulle pöydän väliajalle leivoksen kera, jos haluan. Halusinhan minä, kun tyttö hymyili niin nätisti ja sen silmissä oli mukava pilke. Pitäähän näihin kulttuuririentoihin panostaa.

Ensimmäinen puoliaika meni nopeasti. Naisnäyttelijä, jonka kuva oli ollut esitteessä, oli lavalla vielä somempi kuin paperilla. Sitä minä katselin mielelläni. Sellaista kulttuuri on. Se saattaa napata katselijan mielenkiinnon kokonaan, niin kuin minulle nyt kävi. Mutta kyllä kulttuurista on sitten vastaavasti iloakin.

Puoliajalla etsin pöytää, jolle minulle oli luvattu kattaa kahvia. Se oli ihan nurkassa, ja ensin minua harmitti, mutta sitten ajattelin, että kyllä mies sen verran kestää. Näkihän siitä kaikkialle lämpiöön ja saattoi katsella teatteriyleisöä. Panin oikein erikseen merkille, miten paljon nuoria ja kauniita naisia käy nykyään teatterissa. On hyvä, että nuoret osaavat arvostaa sivistystä ja kulttuuria.

Eräs vanhahko, varmaan jo kahdeksattakymmentä käyvä mummo köpitteli luokseni ja kysyi, saako hän lainata tuolia pöydästäni. Nyökkäsin. Pitäähän vanhan päästä istumaan, ajattelin ja koin olevani jalomielinen. Mummo ei kuitenkaan istunut, vaan kiipesi seisomaan tuolille. Sitten hän kurkotti ylöspäin ja otti kiinni metallitangosta, joka kulki lämpiön poikki. Luulin, että mummo putoaisi, nousin ja tarrasin kiinni hänen koivistaan. Hän ärähti ja potkaisi minua rintaan. Mummo otti vauhtia, rupesi keinumaan tangossa ja teki peräkanaa kolme jättiläistä. Kolme, ja minä en ole koskaan saanut tehtyä yhtään, en edes kiintopyörähdystä.

Mummo heitti irti tangosta ja kopsutteli tiehensä. Pitkä jono mummoja odotteli jo tuolin takana vuoroaan. Heistä ensimmäinen kapusi tuolille. Hän otti kiinni tangosta ja alkoi heittää jättiläisiä. Minä olin kerta kaikkiaan ällistynyt. Pakkohan minun oli mennä viereiseen pöytään ja kysyä, näkivätkö ne, miten mummot voimistelivat rekillä. Kukaan ei kuunnellut. Minua kehotettiin jättämään konjakin tissuttelu. Lämpiössä on tarkoitus antaa kulttuurikokemuksen tekeytyä eikä häiriköidä toisten pöydissä.

Mummojono piteni ja mummot alkoivat heristellä keppejään, kun kello soi puoliajan päättymisen merkiksi. En malttanut lähteä minnekään, vaan jäin katselemaan mummojen jättiläisiä. Kun sitten menin salin ovelle, se oli jo kiinni ja ovimikko paheksui minua. Onneksi se naisnäyttelijä oli vielä mukana näytelmässä.

tiistai 2. huhtikuuta 2013

Musta pääsiäispupu (K-16)

Yö paistaa. On kylmä. Musta pääsiäispupu kapuaa ylös kolostaan ja ripsii multapaakut turkistaan. Sitten se huokaa, tarttuu köyteen, joka pilkistää kolosta, ja alkaa kiskoa. Kolo on syvä ja köysi pitkä. Pian köyttä on mustan pupun jaloissa aimo kieppi, ja pupu kiskoo aina vaan. Lopulta kolosta nousee pajusta punottu kori, joka on pehmustettu mustalla pehmeällä kankaalla. Pupu räpsii korista mullat, nostaa sen käpälävarrelleen ja lähtee loikkimaan ihmisten kaupunkiin.

Kaupunki nukkuu. Vain muutamassa lyhtypylväässä palaa valo. Varhainen lehdenjakaja tasapainoilee täyteen lastatun pyöränsä kanssa kadulla. Musta pupu pysyy piilossa. Vasta kun katu on tyhjä, pupu pongahtaa ensimmäisen talon porraskäytävään, loikkii ylös ja pujahtaa oven alta sisään. Siinä kodissa kaikki ovat aina saaneet kaiken, mitä rahalla on voinut hankkia, eikä mikään tunnu kenestäkään enää miltään. Pupu pyörittää päätään ja kokoaa koriinsa pääsiäismunat, jotka valkea pääsiäispupu oli vain muutama päivä aiemmin käynyt munimassa sinne. Kukaan ei ollut välittänyt etsiä niitä, ei edes yhtä.

Musta pupu kiertää muissakin kodeissa. Eräässä niistä munat on kerätty kasaan, kasa on murskattu ja murske työnnetty roskakoriin. Musta pääsiäispupu noukkii jokaisen rikotun munan, jokaisen munan palasen ja jokaisen kuoren sirpaleen huolellisesti koriinsa. Vaikka sitä harmittaa munien rikkominen, se on mielissään siitä, että rikkoja on purkanut aggressioitaan muniin, eikä sen ole tarvinnut potkia mummoja tai rikkoa ikkunoita. Pupu on joskus nähnyt, miten munattomat ovat turmelleet paikkoja ja satuttaneet ihmisiä. Silloin se on taas muistanut, miten tärkeää kaikille on saada munia ainakin pääsiäisenä.

Pupu kulkee talosta taloon ja kodista kotiin. Jokainen koti on erilainen, jokaisessa niissä valkean pääsiäispupun munimat munat ovat saneet erilaisen kohtelun. Musta pupu riemastuu, kun se tulee kotiin, jossa joka ainoa pääsiäismuna on etsitty, löydetty, kuorittu ja syöty ja kuoret on laitettu huolellisesti ikkunalaudan koristukseksi. Siellä pupu kaivaa mustasta koristaan kaksi kauneinta munaa – melkein oikeasta kullasta ja hopeasta ja kalliista kivistä laadittuja – ja laittaa ne ikkunalaudalle siihen jätettyjen munankuorien sijaan.

Kun musta pääsiäispupu on kiertänyt kaikki talot ja käynyt jokaisen kodin, sen kori on täynnä poiskerättyjä munia. Niitä on vuosi vuodelta enemmän. Ihmiset kantavat kaupoista keinomunia eivätkä välitä aidoista. Onhan totta, että pupunmunat ovat erilaisia kuin kaupasta tuodut suklaiset, mutta pääsiäispupu pitää itseään melkein joulupukkina, joka onkin pupun idoli ja esikuva. Sitä surettaa, ettei sen munista enää välitetä niin kuin joskus ennen, kun se vasta aloitteli uraansa ja opetteli munimaan.

Musta pupu laskee täyden munakorin koloonsa ja tipauttaa köyden perään. Sitten se kapuaa itsekin alas, vetää kannen kiinni, rapsii mullat turkistaan ja pistää valkean takkaan. Se istuutuu takan eteen, nostaa takajalkansa rahille ja ryhtyy lukemaan sarjakuvalehteä, jonka se lainasi kodista, jossa oli kaikkea kaksi. Nyt sillä olisi vuosi aikaa ennen kuin sen tarvitsisi valkeana pupuna lähteä uudelle kierrokselle. Koko vuosi, jonka aikana sen pitäisi entisten munien lisäksi laatia uusia ja työntää joka ainoa muna sinne, mistä se niitä sitten seuraavana pääsiäisenä munisi. Mutta nyt se ensin lepäisi ja lukisi lehtensä aivan loppuun.