torstai 30. huhtikuuta 2015

Vappuviuhka

Tori on täynnä rihkama­kauppiaita. Tarjolla on hassuja silmä­laseja, irto­neniä, hattaroita, markkina­palloja, vappu­viuhkoja ja ilma­palloja. Helppo­heikit huutelevat, myyvät säkeittäin karkkeja ja kehuvat tekevänsä tappiota joka säkillisestä. Lapset pysähtelevät kojuille, katsovat kiiluvin silmin tavara­paljoutta ja haluavat kaiken näkemänsä. Itku ja parku ja riemun­kiljahdukset täyttävät ääni­maisemaa.

Valtteri, aika­mies jo, on ostanut itselleen ilma­pallon ja hattaran. Pienenä hän jäi aina paitsi ja katseli kateellisena kavereiden jätti­palloja, jotka nostivat kevyesti monta pikku-ukkoa maasta. Hänkin olisi halunnut. Nyt hän sai, kun itse niin päätti, vaikka koko juttu tuntuikin pahasti synniltä ja tuhlaukselta.

Reinokin, Valtterin kaveri, on hankkinut ilma­pallon ja tulee se kourassaan ulos pienestä teltta­kojusta. Hän morjestaa Valtteria ja hymyilee leveästi.

– Mikäs nyt naurattaa? Valtteri murahtaa.

– Kävin ennustajalla. Kyllä kannatti. Elämä hymyilee kuule, voitan lotossa ja raveissa.

– Niinkö se lupasi? Paljonko maksoit sille?

– En mitään. Sovittiin, että se saa prosentit minun voitoista.

Myöhemmin samana päivänä, kun hattara on syöty ja naama pesty, Valtteri kurkistaa ennustajan kojuun. Sen hämärässä istuu bodarin näköinen mies ja syö nakki­sämpylää. Sinappia on tippunut pöydälle.

– Peremmälle, mies sanoo. – Onhan sinulla pallo?

Valtteri luikahtaa ovi­kankaan liepeiden välistä telttaan.

– On tämmöinen, hän sanoo ja esittelee vappu­ylpeyttään, pientä vaalean­punaista ilmapalloa. Mies hymyilee ja toteaa pallon juuri sopivaksi.

– Sopivaksi mihin? Valtteri kysyy ja siirtää aarteensa selän taakse turvaan. Hänen palloaan ei muut veisi.

– Minä ennustan siitä. Kristalli­pallo kului niin ohueksi, että sillä ei tee enää mitään.

– Sinä ennustit minun kaverille, että se voittaa lotossa ja raveissa.

– Muistan. Sillä olikin hieno pallo, hopeinen ja kiiltävä. Siitä näki pelkkää vaurautta ja menestystä. Katsotaanko, mitä sinun pallostasi näkyy?

Valtteri epäröi, mutta ojentaa pallonsa ennustajalle. Tämä vie sen lähelle kasvojaan, painaa silmänsä miltei kiinni pallon pintaan ja hymyilee.

– Niin hienoa, ennustaja toteaa, ja Valtterin sisällä syntyy onnen tunne.

– Maailmasi näyttää ruusun­punaiselta, ennustaja jatkaa, – mutta se on harhaa, pelkkä näky.

Valtterin onni sammuu ja muuttuu kylmäksi kiveksi. Hän tiesi tämän. Ei siihen mitään ennustajaa olisi tarvinnut. Maailma on muuttunut päivä päivältä kurjemmaksi. Mitkään hattarat ja ilma­pallot eivät sitä muuta yhtään paremmaksi.

Valtteri painaa leukansa rintaan ja tekee lähtöä.

– Odota! bodarin näköinen ennustaja sanoo.

– Paljonko? Valtteri kysyy ja kaivaa lompakkoaan esille. Raha­massi on kadonnut, varastettu tietysti.

– Äh. Anna olla. Ota tämä.

Ennustaja ojentaa Valtterille vappu­viuhkaa, jonka kahina lähtee kirkkaan­punaisista paperi­suikaleista. Varsi on puinen ja siitä kasvaa muutama vasta­puikea lehti.

– Mitä minä sillä?

– Se on viuhka. Sinulla ei ole sellaista ennestään, ei edes pientä. Ota.

Valtteri ottaa. Hän huiskaisee viuhkalla kokeeksi ja bodarin näköinen ennustaja räpsähtää naiseksi, joka hymyilee Valtterille, tarttuu tätä käsivarresta ja ehdottaa, että he jatkaisivat yhdessä tästä eteen­päin. Ensimmäiseksi he voisivat ostaa lisää nakki­sämpylöitä, Reino voittaisi lotossa niin monta kertaa, että he eläisivät leveästi ennustajalle luvatuilla prosenteilla.

torstai 23. huhtikuuta 2015

Metsänuotiolla

Miehen yllä on verinen paita ja nahka­esi­liina. Hän kulkee metsässä, kiroilee ja puristaa suurta teuras­veistä kourassaan. Metsä rytisee ja ryskyy, kun mies harppoo kivien ja kantojen ylitse, katselee ympärilleen ja puiden taakse.

Yhden puun takana on peikko, joka seuraa miehen kohkaamista. Kun mies näkee peikon, hän kiljahtaa ja kaatuu takamuksilleen. Veitsi lennähtää sammalikkoon.

– Kukas sinä olet? peikko kysyy ja nostaa miehen pystyyn.

– Jalmari, mies kiljuu ja yrittää irti peikon otteesta. – Päästä.

Peikko päästää. Jalmari ryntää hakemaan veistään, nostaa sen kaksin käsin eteensä ja tuijottaa peikkoa. Hän miettii koti­mökkiin jäänyttä vanhaa äitiään ja tämän selviytymistä sen jälkeen, kun peikko on syönyt hänet ja imeskellyt luut kuiviksi.

– En minä sinua syö, peikko sanoo, ottaa taskustaan pienen nuotion ja taittelee sen auki. – Mitä sinä veitsi kourassa kuljet?

– Minulta karkasi lammas, Jalmari tunnustaa ja istuutuu nuotiolle peikkoa vasta­päätä. – Tai oikeastaan monta. Minun piti silpaista ne.

– Miksi? peikko kysyy ja vääntää nuotiota suuremmalle. Liekit lyövät Jalmarin pään ylitse.

– Se on minun työtäni. Minä olen teurastaja. Aika lämmin tuo.

Peikko säätää nuotion sopivaksi, antaa Jalmarille tikun nokkaan työnnetyn vaahto­karkin ja kehottaa loimuttamaan sen sopivaksi nuotion paahteessa. Jalmari tottelee.

– Tiedätkö, missä lampaat ovat? Jalmari kysyy ja nuolee huuliaan.

– Joo. Peikko sanoo ja taputtaa sammal­pehkoa vieressään. – Tässäkin on yksi.

Jalmari naurahtaa, pyytää vielä toisen karkin, paahtaa sen ja pistelee poskeensa. Sitten hän nousee, rapsii kariketta pöksyistään ja toteaa, että onhan maailmassa lampaita. Peikko pitäköön karanneet, jos sattuu ne löytämään.

Peikko lupaa sanoa päkä­päille terveisiä.

Jalmari varmistaa, että veitsi on hänen mukanaan vyöllä riippuvassa tupessa. Hän kiittää namuista ja talsii kotiinsa. Tästä olisi mukava kertoa äiti­muorille iltasella. Kyllä siinä muori siunailisi ja löisi kämmeniään yhteen useamman kerran. Vaahto­karkkejakin voisi käydä hakemassa matkalla.

Kun Jalmari on mennyt, peikko kääntää sammalen toisinpäin. Sammal onkin lammas.

– Pä’ä’ä’ää! lammas sanoo.

– Totta, peikko myöntää ja kääntää vielä monta sammalta lampaaksi. Ne tulevat kaikki peikon nuotiolle, paahtavat vaahto­karkkeja ja päkättävät siitä, onko erilaista olla sammal kuin lammas.

torstai 16. huhtikuuta 2015

Cicapo

– Tehdään se taas, Jani, jooko? Mari sanoo ja kurottaa Janin käden käteensä. Paris­kunta istuu halkaistuista hirsistä tehdyn pöydän ääressä vilkas­liikenteisen tien levähdys­paikalla. Tiellä kulkee rekkoja pitkissä jonoissa.

Jani puristaa Marin kättä. Hänen sisällään nousee kiihko ja suu­pieleen virne.

– Joo. Tehdään vaan. Tässäkö?

– Tässä. Tykkään noista rekoista. Ne lisäävät jännitystä.

– Mennäänkö ihan tien reunaan? Jani kysyy ja osoittaa ohi­kiitäviä autoja.

– Mennään. Onko sinulla se?

– On. Tule.

Mari ja Jani kulkevat käsi kädessä, etsivät sopivan paikan ja istuutuvat. Jani ottaa taskustaan vanhan, nahka­kantisen kirjan. Sen sivut ovat pergamenttia, ja ne ovat täynnä kirjavia, käsin kirjoitettuja kirjaimia.

– Minä ensin, Jani sanoo. Mari nyökkää.

Jani lukee tekstiä. Luettu synnyttää kuvia Janin mieleen, luo ilmeitä hänen kasvoilleen. Mielen kuvat konkretisoituvat sanoiksi ja sanat sammakoiksi, joita pullahtelee Janin suusta ja tipahtelee sammalikolle, jossa ne katselevat silmät suurina ympärilleen.

– Anna se minulle! Mari kiljahtaa. Hänen ilmeensä on kiihkeä ja jännittynyt, kun hän tempaisee kirjan Janin kädestä ja alkaa lukea.

Sammakoita tipahtelee sammalikolle. Ne kapsahtelevat siellä jo odottavien sammakoitten kaulaan, halailevat ja suutelevat. Suukoista sammakot paisuvat ja poksahtelevat kuka prinssiksi kuka prinsessaksi. Mari taputtaa käsiään ja hihkuu.

Mari ja Jani väistyvät, kun sammakko­prinssit ja -prinsessat iloitsevat toistensa löytymisestä. Ne loikkivat toistensa ympärillä, hyväilevät ja tunnustelevat toistensa kehoja, inahtelevat ja ääntelehtivät.

– Pian se tapahtuu, Mari sanoo. – Katso.

Mari painautuu Janin syliin. Hänen kehonsa vapisee. Hän puristaa Janin kättä. Janin suu kuivuu, ja hän nuolaisee huuliaan, vatsan­pohjassa on kireä odotuksen tunne.

Prinssit ja prinsessat tarttuvat toisiaan kädestä ja ryhtyvät tanssimaan cicapota.

– Nyt, Mari huokaisee. – Pitele minua. Lujasti.

Sammakko­kuninkaalliset tanssivat suoraan ajo­radalle. Kolme rekkaa ajaa peräkkäin, ne osuvat tanssijoihin ja liiskaavat ne pyöriensä alle.

Mari huokaa. Hänen vartalonsa vapisee Janin sylissä. Jani pidättelee hengitystään, puree hammasta ja vetää sitten henkeä.

– Sinä olet hullu, Jani sanoo Marille. – Aivan ihana hullu.

– Sanot vaan, Mari kuiskaa ja painaa suudelman Janin huulille. Kuuluu poksaus ja tien­vieressä seisoo kurki­paris­kunta. Linnut nousevat siivilleen ja katoavat.

torstai 9. huhtikuuta 2015

Konekaniini

Huoneessa kalahtaa ja välähtää, karvat pöllyävät ja palaneen eristeen haju täyttää ilman.

– Kärvähti tämäkin, Niilo toteaa. – Mulla alkaa olla keinot lopussa. Ja rahat.

– Sähkö­käyttöiset kilpakanit tulevat kalliiksi, Liisi sanoo ja nostaa savuavaa kanin roikaletta taka­koivesta. Kani tärähtää ja iskee kipinää. Sen turkki leimahtaa liekkeihin. Liisi upottaa kone-elukan vesi­saaviin ja toteaa, että Niilo on pian konkurssissa.

– Mutta kun minä haluan voittaa ne kisat!

– Tee jotain toisin, Liisi neuvoo. – Ei kannata tehdä samaa kuin muut.

– Mitä muka?

– Kokeile kello­pelejä. Niissä ei tarvita sähköä. Katso vaikka tätä, Liisi sanoo, avaa laatikon ja nostaa sieltä tuhannen kolmensadan liipottimen kello­koneiston. – Ja kaikki pelaa yhdellä jousella.

– Miksi siinä on noin tolkuton määrä liipottimia? Vähempikin riittäisi.

– Loikkaan kyllä, totta. Mutta suurinta osaa liipottimista käytetään mekaanisen älyn tuottamiseksi. Kun tästä tekee kanin, se osaa kampittaa muita kisa­veikkoja kyseenalaisillakin tavoilla.

– Kuulostaa hyvältä. Saanko käyttää tuota?

Liisi lupaa. Niilo väkertää uuden kanin, jonka käyttö­voimana on kellopeli. Kani istuu työpöydällä ja on syövinään porkkanaa. Oikeasti se vain jauhaa sen ja puristaa pelleteiksi. Vaikutelma on varsin aito.

– Siitä tuli eto peli, Niilo hykertelee. – Sen mekaaninen äly on oikea aarre.

– Taisit keksiä jotain kivaa sen kanssa?

– Tämä kani voittaa aina. Se osaa pysäyttää ajan ja työntää oikeita kapuloita muiden kone­kanien rattaisiin, kun ne seisovat jähmettyneinä lähtö­viivalla.

– Kiva. Oletko kokeillut sitä?

– Kohta olen.

Niilo kääntää vetoa kone­kaniin ja käynnistää sen. Pöydälle ilmestyy toinen samanlainen kani.

– Se teki itselleen kumppanin, hän toteaa. – Aika taisi oikeasti pysähtyä. Huomasitko?

– En, Liisi tunnustaa ja kiertää kaneihin vetoa. – Kokeillaan uudelleen.

Liisi ja Niilo havahtuvat puu­tarhan periltä. Aika välkehtii ja maailma täyttyy kone­kaniineista, jotka kääntävät vetoa toisiinsa. Vaikka Liisin lause katkeaa kymmeneen tuhanteen osaan ja jakautuu yhtä moneen aika­jatkumoon, Niilo kuulee sen yhtenä selkeänä lauseena:

– Olisi varmaan pitänyt ajatella ensin.

torstai 2. huhtikuuta 2015

Pauhaus

Helppo­heikit huutavat ja pakkaavat yli-ikäisiä namu­mellejä pussiin. Torin toisessa reunassa pyöritetään kahvi­rulettia. Ukot asettavat kolikoita peli­korttien päälle, ja pieni kuula päättää kuka saa ja saako kukaan. Liha­piirakoita ja puolen litran maito­tölkkejä myydään pienestä höyryn täyttämästä kopista. Sen edessä on muutaman äijän jono. Naiset juovat kahvia ja syövät viinereitä.

– Tuo on se tyyppi, Lissu sanoo ja osoittaa mustaan takkiin pukeutunutta miestä, joka selvästi etsii jotain. Miehen kädessä on vanha pahvinen matka­laukku.

– Kuka? Aune kysyy. – Mikä mies?

– Pauhaaja. Sitä pitää vähän varoa. Se on kova sanoissaan, vaikka ei se kenenkään päälle ole käynyt. Ainakaan vielä.

Pauhaaja on löytänyt mieleisensä paikan ja avaa matka­laukkunsa. Siellä on puhallettavat tika­puut ja kova­kantinen kirja.

Mies puhaltaa tika­puihin ilmaa, kunnes niissä on kaiken kaikkiaan seitsemän puolaa. Tikkaat mies pystyttää keskelle toria ja kapuaa niiden huipulle. Siellä hän tasa­painottelee kirja kädessä ja lukee ääneen. Sanat iskevät toriväen niskaan.

– Ottaapa kipiästi, Johannes toteaa ja kääntää selkänsä tika­puu­miehelle.

– Eikös vain otakin? perunan­myyjä sanoo. – Viime viikolla sen jutut kivettivät parvellisen puluja.

– Valehtelet.

– Totta se on. Linnut lensivät liian lähelle ukon puheita ja kivettyivät. Otakko perunaa? Siikliä. Käsin nostettua.

– Pane kapallinen. Iso.

Tikkailla seisovan äijän sanat kovenevat ja putoilevat torilla kulkevien selkään. Ihmiset nytkähtelevät sanojen osuessa ja nostaessa paukamia selkä­nahkaan. Varovaisimmat ovat siirtyneet torin reunalle.

Kahvi­ruletti­koppien takaa pelmahtaa taivaalle varpus­parvi ja lentää suoraan miehen puheeseen. Ne kivettyvät ja roiskuvat kivinä pitkin toria. Yksi iskeytyy suoraan Lissun syliin. Nainen parahtaa ja nappaa kivi­linnun käteensä.

– Sainpas, hän riemuitsee. – Lyyti kehui saaneensa kivi­pulun, mutta on varpunen sentään paljon somempi. Eikö sinustakin?

Aune nyökkää. Hänen kasvonsa ovat kalpeat ja hän tuijottaa tikkailla seisovaa miestä. Joku puku­mies seisoo tikkaiden juurella ja heittelee puudelia ylös­päin.

– Mitä tuo tekee? Aune kysyy.

– Se on Lahtinen, insinööri­tohtori. Se käy aina kivettämässä koiran tai pari, kun tuo tikas­äijä on paikalla.

– Syy?

– Se kovertaa ne ontoksi ja tekee niistä mekaanisia leluja. Robotteja muka. Huit­hapeli se on. Mutta jotkut kyllä ostavat siltä niitä koiria. Minä en niin koirista välitä, mutta pupu­robotti olisi kiva, kun on pääsiäinen ja kaikki.