torstai 30. maaliskuuta 2017

Lämmikettä

– Täällä ei ole yhtään haavaa, miksi sit–

– Laita ne silti.

– Mihin?

– Siihen selkä­rangan lähelle lapa­luiden viereen. Ei se ole niin tarkkaa.

– Omituista minusta. Miksi haluat laastareita ehjälle iholle?

– Niissä on kapsaisiinia. Se lämmittää kivasti.

– Sitä chili­juttuako?

– Samaa tavaraa, teen näitä itse chili­kastikkeesta, side­harso­taitoksista ja lääkäri­teipistä. Apteekistakin tietty saisi.

– Saanko kokeilla? Minulla on aina niin kylmät sormet.

– Odotas. Annan sinulle jotain parempaa. Kapsaisiini­hanskat, ole hyvä. Tein näitä juuri kolme paria.

– Nämähän ovat ihan märät.

– Hupsista. Ne eivät taida ollakaan vielä ihan valmiita. Kokeile kapsaisiini­voidetta. Tässä.

– Teitkö tämänkin itse? Ainakin se toimii. Käsiä lämmittää mukavasti.

– Tein. Sekoitin perus­voiteeseen chili­jauhetta: tee­lusikallinen tulista chiliä ja kymmenen ruiskausta pumppu­pullosta.

– Jännittävää. Sekoitatko taika­juomiakin?

– Tietty ja teen taika­lamppuja. Tässä uusimmassa on led-polttimo. Katso.

– Se henkii! Minä näin, kuinka se henki!

– Totta kai se henkii. Sen sisällä on sata­kolme­tuhatta henkeä.

– Niin kuin Ali Babassa?

– Niin.

– Minäpä kokeil–

– Ei! Älä! Joko sinä kuitenkin kerkesit? Hieroit siihen kapsaisiini­voidetta. Minä häivyn nyt.

– Hei. Odota. Miten…

– Kutsuitte, isäntä, ja oikein kapsaisiinilla.

– Se oli vahinko.

– Mennään isäntä. Pääsette kylpemään puhtaaseen kapsaisiiniin. Se saattaa vähän lämmittää strategisia paikkoja, mutta ei siihen ainakaan heti kuole.

– Entä minun toivomukseni? Lampun hengen kuuluu toteuttaa kolme toivomusta! Kuulitko? Päästä irti!

– Kylvyn jälkeen sitten, isäntä, kylvyn jälkeen. Toivomukset ovat silloin kovasti tarpeellisia.

torstai 23. maaliskuuta 2017

G niin kuin gravitaatio

– Minä en sitten enää mene kouluun, Jani tokaisee ja nakkaa taivaan­sinisen reppunsa eteisen nurkkaan.

– No mutta kultaseni, Janin äiti sanoo ja tulee liki lastaan. – Totta kai sinä menet. Sinä olet niin vahva. Ethän halua antaa periksi ja heittää koulua kesken?

– Haluan.

– No mutta miksi? Sinähän pärjäät siellä niin hyvin.

– Ne kiusaavat minua.

– Ketkä?

– Toiset pojat.

– Ketkä toiset? Ethän ole suostunut uhriksi?

– En mene kouluun!

– Nyt minä kyllä soitan opettajallesi. Eihän tuollaisessa ole mitään laitaa. Kiusaajat pilaavat sinun tule­vaisuutesi.

– Äiti! Älä soita! Se on vaan yksi juttu…

Janin äiti laskee puhelimensa takaisin eteisen pöydälle, josta hän oli sen nostanut ja ehtinyt jo etsiä puhelimen osoite­kirjasta oikean numeron.

– Juttu? Ei se ole mikään "vaan yksi juttu", jos se estää sinua menemästä kouluun.

– Mikä on G-piste, Äiti?

– Mitä sinä nyt tuollaisia kyselet? Miten se tähän kuuluu?

– Siitä ne kiusaavat minua, kun en tiedä, mikä se on ja missä se on. Tiedätkö sinä, Äiti?

Janin äiti poimii taas puhelimensa, valitsee Janin isän numeron ja komentaa tätä tulemaan heti paikalle. Hätä­tapaus, ja se koskee Jania. Työ­huoneen ovi aukeaa ja Janin isä tulee eteiseen. Hän vilkaisee Janin äitiä, jonka naamalla hehkuu punaisia läikkiä.

– Jani haluaa tietää, mikä ja missä on G-piste, Janin äiti sanoo. – Sinä saat kertoa. Puhut kuin mies miehelle.

Janin isä raapii päätään ja vilkaisee poikaansa, jonka silmät ovat ammollaan ja korvat höröllään.

– Jaa G-piste, hän aloittaa. – Muistatkos Jani, kun puhuttiin gravi­taatiosta ja keski­pako­voimasta? Tai siitä, miksi autossa jarrutet­taessa turva­vyö puristuu rintaa vasten.

– Joo.

– Ne ja muut kiihty­vyydestä aiheutuvat voimat ovat G-voimia.

– Ai gee niin kuin gravitaatio?

– Niin.

– Entä se G-piste?

– G-piste on se kohta, mihin G-voimat vaikuttavat, sitä voidaan sanoa myös massa­keski­pisteeksi.

– Missä se on?

– Ihan keskellä. Ihmisellä suunnilleen navan kohdalla.

– Okei. Kiitti iskä. Voin minä nyt sittenkin mennä taas kouluun.

Jani nostaa reppunsa eteisen lattialta ja menee huoneeseensa. Janin äiti tuijottaa Janin isää ja lopulta tönäisee tätä vasemmasta olka­päästä.

– Miten sinä nyt noin lapselle?

– Miten niin noin?

– Valehtelit ja puhuit pötyä.

– Enhän. Tottahan se oli joka sana.

– Meinaatko oikeasti?

– Minä meinaan aina oikeasti.

– Se sen sitten selittää… minä olenkin miettinyt… noh, antaa sen nyt olla.

torstai 16. maaliskuuta 2017

Siemenet

Viime kesänä, kun istuin vuokra­mökin kuistilla, polttelin tupakki­piippua ja maistelin konjakkia, mieleeni juontui lintu­havainto. Aika vähän. Pelkkiä lokkeja. Missä ovat varpuset ja puna­tulkut? Entä kotkat ja kaarneet? Onko sellaisia? Havainto kiusasi minua pitkin talvea ja kevään koittaessa minulla oli suunnitelma.

Aloitin suunnitelman toteutuksen kaupasta, tai aika monesta. Yllätyin, miten heikosti myyjät ja konsulentit pystyivät tukemaan hankettani, vaikka useat nyökyttivät terhakkaasti, kun pyysin linnun­siemeniä. On niitä meillä, he sanoivat, melkein ottivat kädestä kiinni ja taluttivat lemmikki­eläin­osastolle. Tässä näitä on ihan säkki­tavarana, kehuivat ja tyrkyttivät lattialle pinottuja säkkejä, joiden rei'istä valui auringon­kukan­siemeniä.

Kun sitten sanoin, etteivät nuo mitään linnun­siemeniä ole, he laittoivat naamansa mutruun ja väittivät vastaan. Sanoivat mummojen käyvän hakemassa niitä vävy­poikiensa kanssa. Yksikin kylvää säkillisen pihalleen joka viikko. Kysyin tietty, tuleeko niistä lintuja, ja kuulemma tuli. Ainakin mummon piha oli niitä täynnä. Kotkiakin? Ei tietenkään mitään kotkia, vaan puluja ja sen semmoisia.

Ilmoitin vakaasti, että minä tarvitsen linnun­siemeniä, joista kasvaa kotkia. Aion kylvää niitä talo­yhtiön pihalle ruusu­pensaiden alle. Ja ilman lupaa vielä, sillä talo­yhtiön hallitus on todella nuiva elämää uudistavia ideoita kohtaan.

Myyjät katsoivat minua viistoon ja ehdottivat, että kävisin kysymässä linnun­siemeniä kilpailevasta kauppa­liikkeestä. Hieno asenne. Asiakkaan tyytyväisyys oli etu­sijalla, ei suinkaan oman kauppa­liikkeen voitto.

Minulla meni monta kuukautta linnun­siementen etsimiseen. Olin käynyt jo melkein kaikissa kauppa­liikkeissä, sellaisissakin, joissa en oikeasti uskonut mitään linnun­siemeniä olevan. Joissain myyjät katselivat minua päästä varpaisiin, kuiskuttelivat keskenään ja nauroivat. Se ei ollut ihan asiallista touhua ja sanoinkin siitä. Käskivät mennä hoitoon.

Perjantaina satuin vanhan­aikaisen kellari­myymälän ovelle. Myymä­lästä tuli mieleen Keitä te ootte, te pienet poijjaat -laulu. Kellarissa ei asunut suutaria, vaan keskellä tavaroiden täyttämiä hyllyjä tiskin takana istui suuri­partainen mies.

Päivää, sanoin. Päivää. Linnun­siemeniä, pyysin, ja mies kysyi, minkä linnun. Kotkan. Miehen parta tärähti ja suulle levisi virne. Hän nosti takimmaiselta perä­hyllyltä laatikon, laski sen tiskille ja totesi, ettei linnun­siemeniä enää juuri kysytä ja kaikista vähiten kotkan. Minä nyökytin. Kerroin, ettei kaupoissa edes tiedetty, mitä linnun­siemenet ovat. Suuri­partainen nyökytti. Parta pyyhki linnun­siemen­laatikon kantta, ja sitä peittäneen pölyn alta paljastui uljaan kotkan kuva.

Otin koko paketin, vaikka minulla ei olisi ollut siihen varaa. Lisäksi otin kaksi pakettia kaarneen­siemeniä ja kolme sekä varpusta että punatulkkua. Ulos mennessäni huomasin oven­pielessä istutus­lapion, ja muistin, ettei minulla ole sellaista. Kaupan­päällisiä, suuri­partainen mies sanoi. Valitsin puna­vartisen.

torstai 9. maaliskuuta 2017

Äänikirja

– No mikä sillä oli? vaimo kysyi, kun tulin kotiin aamu­tunneilla.

Olin kertonut meneväni tapaamaan vanhaa luokka­kaveriani, Kerttua, joka oli soittanut ja ollut selvästi peloissaan.

– Se oli ostanut ääni­kirjan.

– Ihan tottako? Olen ajatellut, että sellaista olisi mukava kuunnella vaikka autossa loma­matkoilla.

– Ehkä. Riippuu kirjasta.

– Mitä se sinun Kerttusi oli pitänyt kirjastaan? Vai mistä te puhuitte?

– Se…

– Ja mikä kirja se oli?

– Joku kauhu­tarina, en tunnistanut sitä. Pelottava kuitenkin. Tosi pelottava.

– Mistä sinä sen tiedät?

– Me kuunneltiin sitä Kertun luona.

– Kertun luona? Keskellä yötä?

– Niin. Kun se kirja ei suostunut olemaan hiljaa, se se oli Kerttua pelottanut. Yöllä kerrottu kauhu­tarina.

– Kai sen olisi voinut sammuttaa?

– Sitä kuule yritettiin, mutta ei siitä mitään tullut. Loppujen lopuksi me maattiin peiton alla piilossa.

– Kertun kanssa?

– Niin.

– Ja kuuntelitte kauhu­tarinoita?

– Niin. Tai yhtä ja samaa tarinaa koko ajan.

– Piditte varmaan toisianne kädestäkin?

– Joo. Sillä tavalla ei pelottanut niin paljon.

– Mitä sitten tapahtui?

– Kirjan tarina päättyi, ja minä läksin kotiin. Lupasin viedä tämän divariin.

Nostin taskustani esiin Kertulta saamani ääni­kirjan ja näytin sitä vaimolleni. Hän tuijotti pitkään.

– Tuohan on ihan tavallinen kirja.

– Se on ääni­kirja. Se lukee ääneen sen, mitä siihen on kirjoitettu.

– Valehtelet.

Vaimo ojensi kättään, otti kirjan ja luki taka­kannesta esittely­tekstiä.

– Ei tässä sanota, että tämä olisi ääni­kirja.

– On se silti. Älä vaan…

Vaimo avasi kirjan, ja siitä kuului ääni kuin se olisi kröhäissyt kurkkunsa selväksi ja äänensä auki.

– …avaa sitä.