torstai 31. joulukuuta 2015

Irrotuspauke

Karhu, kettu ja pieni susi istuvat peikon luolan edessä. On yö ja pimeä, joskin peikon virittämä nuotio valaisee ja lämmittää. Peikko on hakemassa nakki­makkaroita.

– Susi tykkää peikko­makkaroista, pieni susi tunnustaa.

Karhu murahtaa ja sen kita­pielestä valahtaa kuola­noro. Kettu mittailee nakki­makkaran­paistoon varattuja keppejä, jotka peikko on terävillä kynsillään vuollut sopiviksi. Metsän takana jytisee ja värikkäät kipunat nousevat puiden latvojen ylä­puolelle.

– Ihmisten vuosi on taas kulunut loppuun, kettu toteaa.

– Se on narrausta, susi urahtaa. – Ennen tämä susi uskoi.

– Minkä?

– Että ihmiset pamauttavat vanhan vuoden irti uudesta.

Peikko ilmestyy nuotion valo­piiriin ja tuo tullessaan vasullisen sormen kokoisia nakki­makkaroita. Pieni susi syö kolme kylmänä ja vasta sitten muistaa, että makkaroita piti lämmittää. Se valitsee kaikkein pisimmän kepin ja pujottaa sen koko matkalta täyteen nakki­makkaroita. Karhulle ja ketulle tulee kiire pitää puolensa. Peikolla on nakki­makkara sikarina huulien välissä, se sytyttää sen kekäleellä ja vetelee paksuja rasvaisia sauhuja.

– Irrotus­paukkeet, peikko toteaa ja antaa nuotiossa tanssivalle tulelle oman nakki­makkaran.

– Se on narrausta, susi sanoo.

– Ehkä, peikko myöntää. – Mutta ihmiset eivät tiedä sitä.

– Ihmiset on pöhköjä, susi murahtaa.

Peikko tumppaa nakki­makkaransa nuotio­kiveen ja valitsee toisen sikari­makkaran, johon se virittelee tulen kaikessa rauhassa. Viritellessään se katselee sutta, joka jo napsii ensimmäisiä nakkeja kepistään; kettua, joka maistelee yhtä ainoaa paistamaansa makkaraa; ja karhua, joka jo kurottaa vasusta seuraavaa nakki­makkara­kahmalollista.

– Ihmiset ovat melkein aina pesä­luolissaan, peikko kertoo. – Niillä on vielä päivä­luolat erikseen. Luolissa on tylsää ja ihmiset pitkästyvät. Siksi ne ovat keksineet kaiken­laisia juttuja.

– Paukutkin?

– Niin. Ne luulevat sitä oikeaksi elämäksi. Ehkä se onkin, jos ne eivät tiedä paremmasta,

Susi käy miettivän näköiseksi ja hotkaisee seitsemän nakki­makkaraa.

– Saa ne paukutella, susi lupaa. – Susi on jo tottunut.


Susi viittaa aiemmin Vuodatuksessa julkaistuun tarinaan. Sen voi halutessaan lukea täältä uudelleen kirjoitettuna.

torstai 24. joulukuuta 2015

Joulupeikko

Peikko tallaa lumetonta metsää, jonne on ilmestynyt useita kuusen­kantoja. Joka puolella kantojen ympärillä on jälkiä, isoja ja pieniä. Joku on käynyt hakemassa kuusen­poikasia peikon metsästä.

Peikkoa harmittaa. Kuuset olivat sen kavereita ja nyt ne on viety pois. Peikko lähtee seuraamaan jälkiä, joissa kolmet pienet ja yhdet suuret painaumat kulkevat samaan suuntaan. Isot jäljet kulkevat vakaasti, pienet loikkivat edes­takaisin.

Jäljet vievät laatikon­muotoisen talon pihaan. Talon ikkunoissa on punaiset verhot. Niiden takaa loistaa valo. Peikko lontustaa ikkunan viereen ja pilkistää sisään. Kuusi seisoo huoneen nurkassa ja sen oksille on ripustettu kirkas­värisiä palloja ja nauhoja. Kuusen alla on paketteja. Toisesta ikkunasta näkyy keittiö, jossa pöydän ääressä istuu kolme lasta, mies ja nainen.

Peikko ottaa korvansa ja painaa sen ikkunaa vasten.

– Äiti äiti, milloin pukki tulee?

– Iskää, koska pukki tulee?

– Mitä jos pukki ei taas tulekaan?

Lapset odottavat pukkia, ja vaikka peikko ei tiedä miksi, niin se kyllä tietää millainen pukki on. Ehkä sen pitäisi ruveta pukiksi ja käydä hakemassa kuusi takaisin.

Peikko koputtaa käyrät sarvet päähänsä, vääntää silmiinsä pysty­viirut ja nyhtää kainalostaan karvoja parraksi. Sorkat se tekee kipristämällä musta­kyntiset varpaansa jalka­pohjan alle.

Peikko koputtaa oveen.

Sisältä kuuluu riemun kiljahduksia.

Ovi aukeaa. Sen takana seisoo kolme silko­hapsista kirkas­silmäistä lasta. Pienimmän suu kääntyy nurin­päin ja leuka vapisee.

– Ootko sää muka pukki?

Peikko myöntää ja kopistelee sorkillaan tupaan. Kuusi heilauttaa oksiaan, tervehtii peikkoa ja kertoo, mitä lapset ovat puhuneet pukin joulu­tekemisistä. Peikkoa naurattaa ja se istuu kuusen viereen jätetylle tuolille, nostaa muutaman paketin kuusen juurelta syliinsä.

– Kuka haluaa? peikko kysyy, ja kaikki lapset huutavat yhteen ääneen haluavansa. Peikko lappaa paketteja kuusen alta lasten käsiin. Kiljunta lisääntyy. Lasten isä ja äiti hätääntyvät ja pelästyvät jäävänsä ilman paketteja. He ryntäävät lastensa sekaan ja kurkottelevat kouriaan peikon suuntaan.

Kun kaikki on jaettu, lapset keskittyvät paketti­vuoriinsa. Peikko irrottaa kuusen ja lähtee viemään sitä takaisin metsään.

Iskä huomaa peikon aikeet ja asettuu oven­suuhun esteeksi.

– Tää oli kuule hyvä, paras pukki ikinä. Viis­kymppiäkö se oli? Ota tosta. Siinä on vähän hyvän miehen lisää.

Peikko ei huoli, vaan menee ulos joulu­kuusi kourassaan. Pihalla vastaan tulee parrakas, punaiseen pukeutunut puuhka­lakkinen mies, joka horjuu, yrittää tihrustaa talon numeroa ja laulaa epä­vireisesti vanhasta valko­partaishesta ukosta.

Metsässä peikko vie kuusen takaisin kannolleen. Kuusi huokaa syvään ja rentouttaa oksansa. Ensi vuodeksi se kasvaisi niin isoksi, ettei se enää kelpaisi joulu­kuuseksi.

Peikko virnistää ja katselee ympärilleen. Metsässä on vielä monta tyhjää kantoa. Ehkä muuallakin odotettaisiin pukkia.

torstai 17. joulukuuta 2015

Vuoren viisas tietäjä

Naisen askeleet tallaavat läpi ryteikköisen metsän, ja hän koettaa pysyä niiden mukana. Oksat tarttuvat hänen vaatteisiinsa, ja pehmeä sammal yrittää napata kiinni jaloista. Silti nainen ei anna periksi, vaan kiiruhtaa kohti likellä nousevaa vuoren syrjää. Siellä helpottaisi, rinnettä olisi mukava kiivetä, vaikka huipulle on matkaa. Ja pakkohan hänen on jotain yrittää, muutoin ei mistään enää tulisi mitään. Ehkä hän tapaisi tietäjän vuoren laella.

Matka on pitkä ja nousu uuvuttava. Lopulta nainen on vuoren aukealla laella ja katselee ympärilleen. Ketään ei näy. Turhaan hän kapusi koko matkan. Ihan turhaan. Kaikki ne jutut vuoren viisaasta tietäjästä saivat hänet kuvittelemaan vaikka mitä. Sama vaikka hän jäisi tänne loppu­iäkseen, joka ei edes olisi kovin pitkä. Aurinkokin paahtaa niin, että luut melkein sulavat.

Nainen istuutuu kiven­murikalle ja painaa kasvot käsiinsä. Suolaiset kyyneleet tipahtelevat hänen poskiltaan ja soittavat maahan matkatessaan pieniä vaalean­sinisiä kello­kukkia, jotka nostavat päätään kiven juuresta.

Musta kämmen laskeutuu naisen olalle.

– Onko hätä?

Nainen säikähtää ja tipahtaa kiveltä. Hän kaatuu selälleen maahan ja kiljuu. Iso harmaa peikko seisoo hänen vieressään ja virnistelee, ojentaa kättään.

– Tartu tähän. Minä autan.

Nainen hämmästyy sitä, ettei hän oikeasti pelkääkään peikkoa. Se on tosin hurjan näköinen, hampaat risteilevät suussa, ja silmät jäävät korkeiden kulmien varjoon. Hännän tupsu viistää maata. Kaikkialta kirjavin kankaan­kappalein paikattujen pöksyjen raoista pilkistää takkuinen karva. Peikon ympärillä pilveilee metsäinen maan tuoksu. Nainen tarttuu peikon ojennettuun käteen ja huomaa äkkiä seisovansa tupsu­hännän vieressä.

– Miksi itkit? peikko kysyy.

– Olen niin väsynyt, nainen nyyhkäisee ja ojentaa kätensä uudelleen peikolle. – Marja.

– Karu, peikko esittäytyy. – Nukkuminen auttaa väsymykseen, tiäsitkö?

– Uni on loppunut. En ole nukkunut silmällistäkään moneen viikkoon.

Peikko näyttää miettiväiseltä ja kaivelee taskujaan. Ilmeet vaihtelevat sen kasvoilla, huolesta kummastukseen, kunnes niille lopulta läikähtää ilo ja onnistuminen, ja peikko vetää esiin kyyhkysen.

– Hae karhu ja se kirja, peikko neuvoo kyyhkystä, joka ponnistaa saman tien siivilleen ja palaa kohta roikottaen karhua kynsissään.

– Muistitko kirjan? peikko kysyy karhulta.

– Tuo muistutti, karhu osoittaa kyyhkystä. – Lukulasit muistin itse.

Marja on kyyristynyt kiven taakse ja kurkkii sieltä karhua. Se haisee pedolta, joltain juuri syödyltä elukalta, joka vielä hetki sitten kiisi metsä­polkuja tavoitteenaan pysyä hengissä ja lisääntyä. Nyt sen liha sulaa karhun massussa.

Peikko nostaa Marjan kiven päälle seisomaan ja näyttää tätä karhulle.

– Katso siitä kirjasta, miksi tämä ei nuku.

Karhu tuijottaa Marjaa ja pyyhkäisee kuonoaan punertaneen veren tassun­selkämykseensä. Marja hätkähtää ja hänen silmänsä kostuvat. Tuo peto vielä söisi hänet, mutta sittenpä ei tarvitsisi enää valvoa. Hyvä se olisi.

– Mustikkaa, karhu toteaa ja nyökkää Marjalle. – Vaikka luulit muuta, etkös?

– En! Marja tiuskahtaa ja kääntää selkänsä pedolle. Mokomakin koppava karva­turri.

Karhu nojautuu samaa kiveä vasten, jonka päällä Marja seisoo. Kontion turkki osuu naisen paljaisiin sääriin ja kutittaa mukavasti. Oikeasti karhu onkin aika veitikka. Arvaisikohan sitä koskea?

Marja työntää kouransa karhun turkkiin ja pöyhii sitä. Karhu vilkaisee häntä silmä­lasiensa ylitse ja urahtaa, mutta jatkaa sitten opuksensa tutkimista.

– Tuossa se on! karhu huudahtaa ja napsauttaa kirjan sivua kynnellään. – Käpy on jumissa.

– Käpy? peikko kysyy.

– Käpy? Marja kysyy.

– Käpy, karhu vahvistaa ja näyttää kirjasta kuvaa, jossa on poikki­leikkaus pää­kopasta ja siinä aivojen keskellä pieni, tumma piste. – Se on lisäke.

– Ahaa, peikko toteaa.

– Jaahas, Marja toteaa. – Mitä sille sitten pitää tehdä?

– Tarvitaan uusi käpy, peikko ja karhu sanovat yhteen ääneen. – Niitä on metsässä.

– Ja täällä, peikko virnistää ja ottaa taskustaan kourallisen. – Valitse.

Marja tuijottaa peikon kouraa. Hän ei pysty hillitsemään itkun sekaista hihitystä.

– Tuo, hän sanoo, pyyhkii silmiään ja osoittaa raakaa, vihreää männyn käpyä. – Se on niin soma.

Peikko antaa kävyn Marjalle, joka pyörittelee sitä kourassaan, eikä tiedä mitä tehdä.

– Kuvittele se paikalleen, karhu neuvoo ja Marja tottelee. Saman tien hän haukottelee makeasti ja käpertyy kivelle nukkumaan. Vieno naisellinen kuorsaus nostaa hymyn karhun huulille.

– Syönkö sen nyt? karhu kysyy.

– Syödään mustikoita, peikko ehdottaa ja komentaa kyyhkysen viemään Marjan sinne, missä tämän koti on. Siellä olisi varmaan vuode tai peti. Sohva. Parempi naisen olisi herätä tutussa paikassa. Jos se jäisi kivelle, aurinko tekisi siitä kuivalihaa parissa tunnissa, ja silloin heillä ei olisi enää syytä olla syömättä sitä.

– Mustikat ovatkin vallan hyviä, karhu toteaa, nostaa lukulasit otsalleen ja työntää kirjan povitaskuunsa. – Mennään. Tiedän pari hyvää paikkaa.

torstai 10. joulukuuta 2015

Sivistystä

Miehen edessä pöydällä on lasillinen punaviiniä ja kirja, joka on auki muutamaa sivua ennen loppua. Käden­ojentaman päässä on toinen kirja. Mies kostuttaa huuliaan puna­viinillä ja kirjoittaa kolme sanaa pieneen vihreä­kantiseen muisti­vihkoonsa.

– Onko tässä tilaa? punaiseen mekkoon pukeutunut nainen kysyy ja istuu odottamatta vastausta.

Mies vilkaisee naista, nyökkää ja kääntää sitten katseensa kirjaan. Lämmin tuoksu pelmahtaa miehen nenään. Nainen kääntää pöydällä lojuvaa kirjaa niin, että sen kansi on häneen nähden oikein perin.

– James Joycen Odysseus, hän toteaa. – Haastava kirja.

Mies hymyilee ja katsoo naista tämän mustan­ruskeisiin silmiin. Naisen huulten puna reunustaa valkeita hampaita. Silmät tuikkivat.

– Mutta mukava. Minulla on tapana lukea se muutaman kerran vuodessa ihan säilyttääkseni kunnon vireen.

– Mitä sinä nyt luet? nainen siirtyy lähemmäs miestä nähdäkseen kirjan, jonka kannen mies on kääntänyt näkyviin. – Volter Kilven Alas­talon salissa. Sinähän se vasta lukija olet.

– Joo. Tykkään sivistyksestä. Sitä on eniten kirjoissa.

– Olen niin samaa mieltä. Kuule. Haluaisitko lisää viiniä? Voisin tarjota. Minulla on kotona hyvää vuosi­kertaa, ranskalaista. Ja muutama todellinen klassikkokin.

– Hmm. Kuulostaa hyvältä. Nytkö?

– Nyt. Käyn vaan ensin puuteroimassa nenäni.

– Käy. Hyvää on helppo odottaa.

Puhelin soi miehen taskussa. Nainen nousee, hipaisee miehen kättä ja kääntyy mennäkseen.

– Palaan pian.

– Kaikessa rauhassa vaan, ei hoppua, mies sanoo ja kaivaa puhelimensa esiin. – Erkki.

Hän kuuntelee hetken ja jatkaa:

– Mikäs tässä, baarissa pimuja pyydystämässä. Mitä? Niin. Yksi misu on kierroksessa. Aika kiva, sellainen seiska puoli. Mitenkö? Vanha konsti: on lukevinaan jotain tiilis­kiveä ihan sen loppu­puolelta. Joo. Sivistys kuule tehoaa. Ne on heti ihan vahaa. Niin, misut. Ja kuule –

– Kuulin jo tarpeeksi, nainen tokaisee ja ottaa laukkunsa tuolin alta. – Unohdin tämän. Ja nyt aioin unohtaa sinut, senkin auer­vaara. Sika. Viinistä, saati mistään muusta, ei ole enää puhettakaan.

– Miten leidille vaan parhaiten passaa, Erkki sanoo ja kääntää naiselle selkänsä, nostaa puhelimen uudelleen korvalleen. – Joo. Pääsi irti. Ei mitään soreja. Näitä sattuu. Uutta matoa koukkuun vaan.

Hän vilkaisee pois kopistelevan naisen perään, kurottaa Joycen Odysseuksen eteensä ja avaa sen viidenneksi viimeiseltä sivulta.

torstai 3. joulukuuta 2015

Hukassa

Peikko istuu kivellä korkean vuoren laella. Ympärillä aukeaa metsä, joka on täynnä hakkuu­aukkoja ja metsä­auto­teitä. Aukeilla on siellä täällä kanto- ja oksa­röykkiöitä. Peikon pään ylä­puolella on musta pilvi, josta sataa vettä.

Peikko puhaltaa huiluunsa. Se pulputtaa sadetta, sävelet pilkistelevät huilun aukoista, mutta piiloutuvat nopsaan huomattuaan sateen, joka virtaa puroina peikon takku­tukasta nenälle ja valuu siitä edelleen huilua pitkin maahan. Peikko ei luovuta, vaan koettaa venyttää nenästään suojan huilun ylle. Se ei onnistu, sillä nenälle tulee vilu ja kylmä ja se sykertyy pieneksi nysäksi peikon naamaan.

Pieni suden­poikanen on kuullut huilun pulputuksen ja haluaa tietää, mitä se on. Susi kapuaa vuoren syrjää ylös. Aurinko paistaa lämpimästi ja poikaselle tulee kuuma. Sen kieli lerpahtaa ulos suusta ja silmät siristyvät. Se jaksaisi kyllä, enää vähän matkaa vain.

Vuoren päällä sataa rankasti, mutta vain yhdessä kohtaa. Susi ilahtuu sade­pylväästä, menee sen tykö ja latkii vettä janoonsa. Kun se työntää päänsä sateeseen, se huomaa, että sateen sisällä istuu surkean näköinen peikko.

– Mitä se peikko tekee? pieni suden­poikanen urahtaa.

– Pitelee sadetta.

– Sade on märkää, susi toteaa ja laskee kuononsa peikon polvelle. – Se peikko voi tulla pois sieltä.

Peikko pörhöttää suden­poikasen päätä ja lupsuttaa korvia, laskee katseensa alas ja kallistaa huilun toista jalkaansa vasten. Huilussa lymyävät sävelet lurahtavat kaikki kerralla ulos ja kierähtävät sateen reunan ali auringon­paisteeseen.

– En pääse, peikko tirahtaa.

– Miksi?

– Sade ei päästä irti. Tuo musta pilvi on minussa kiinni.

– Miten?

Peikko näyttää paksua köyttä, joka ulottuu pilveen saakka. Köysi näyttää vanhalta, siinä kasvaa sammalta ja jäkälää.

– Tämäkin kutistuu aina, kun se kastuu, ja silloin pilvi tulee taas lähemmäs. Kohta minä olen kokonaan sen sisällä.

– Se peikko voi itse heittää siitä irti, pieni suden­poikanen ehdottaa.

– Voiko niin tehdä?

– Se peikko voi kokeilla.

Peikko päästää irti ja musta pilvi lipuu heti kauas metsän päälle tekemään sieni­paikkoja. Vain muutama peikkoon ihastunut hattara jää pilveilemään sen pään päälle. Kun auringossa kuivuneet sävelet huomaavat peikon, ne puhkeavat soimaan ja tanssimaan nuotti­viivastoilla, joita pieni susi raapii tassuillaan maahan.

Peikko istuu kivellä ja yrittää opetella uudelleen hymyilemään.