torstai 31. lokakuuta 2013

Vuodatus

Peik­ko lait­toi ensim­mäisen ta­ri­nan Vuo­da­tuk­seen 26.4.2006. Kaik­ki­aan siel­lä il­mes­tyi 1227 tari­naa, runoa tai kuvaa. Kun vuo­da­tus meni rik­ki, peikko odot­ti ja toi­voi, että se vie­lä kor­jau­tuisi. Vuo­da­tuk­sen pirs­ta­leis­ta syntyi kui­ten­kin jo­tain ai­van eri­lais­ta, kuin mitä se oli aiem­min pei­kol­le edus­ta­nut.

Peik­ko muut­ti. Se ajat­te­li, että muut­to olisi ti­la­päi­nen ja että se pää­si­si pian pa­laa­maan koti­luo­laan­sa. Aika ku­lui ja peik­ko ko­tiu­tui Blog­geriin. Enää se ei muuta ta­kai­sin. Muu­ta­man pie­nen ta­ri­nan se otti Vuo­da­tuk­ses­ta mu­kaan­sa. Nii­tä saa lu­kea, jos ha­luaa.

Peik­ko kiit­tää Vuo­da­tus­ta ja toi­vot­taa pal­jon uusia ta­ri­noi­ta ja ys­tä­viä.

tiistai 29. lokakuuta 2013

Elefantti

– Päivää herrat ja rouva, sokeri­pala­kaulus­paitaan ja mustaan takkiin puettu nainen sanoo ja koettaa luovia toimi­talon edessä seisoskelevan väki­joukon läpi. – Olettekos huomanneet, että tukitte koko penteleen jalka­käytävän?

– Se on tarkoitus, rouva pastori, se on tarkoitus. Ei tästä nyt pidä kenenkään kulkeman, kun meillä on homma tässä kesken, parrakas mies sanoo. – Pastori ottaa tästä purkkaa ja käy piiriin.

Mies ojentaa purkka­pussia pastorille. Tämä ottaa yhden pienen palan sormiinsa.

– Ota vaan reilusti, mies sanoo. – Suu täyteen.

Pastori ottaa toisenkin palasen ja menee seisomaan rinkiin, josta hänelle tarjottiin paikkaa. Piiri on täynnä hymyileviä, ihmisiä. Jokaisen suu käy ja pureskelee jotain. Pastori pistää purkat suuhunsa ja ryhtyy jäystämään. Maistuu mansikalle.

– Miksi me tässä seistään? hän kysyy.

– Ennen me poltettiin tupakkia toimistossa. Se kiellettiin, ja me ruvettiin polttamaan kadulla. Silloin meillä oli tupakki­rinki.

– Niin?

– Sitten sekin kiellettiin ja me ruvettiin pureskelemaan purkkaa. Sekään ei ollut kaikkien mieleen ja nyt meidän pitää mennä ulos pureskelemaan.

– Purkka­rinki, pastori naurahtaa. – Hieno ajatus.

– Ei ei, parrakas mies korjaa. – Tämä on osallistavaa taidetta. Tosi modernia.

– Taidat panna omiasi.

– En suinkaan. Kohta näet, mies sanoo. Kaikki nyökkäävät ja nostavat peukalonsa pystyyn. – Tehdään kenguru.

Jokainen ringissä seissyt kumartuu ja asettaa puru­kuminsa tarkoin harkittuun kohtaan. Purkat muodostavat tyylitellyn kengurun ääri­viivat. Pastori saa laittaa oman purkkansa silmäksi. Kaikki vetäytyvät syrjään. Ohi­kulkijat kävelevät vasta­syntyneen kuvan ylitse, tallaavat puru­kumit katu­kivetykseen ja osallistuvat kuvan saattamiseen lopulliseen muotoonsa.

– Eilen tehtiin elefantti, parrakas sanoo. – Tuossa. Eikö olekin eri hieno?

sunnuntai 27. lokakuuta 2013

Teddykarhujen päivä

– En ole teddy­karhu, karhu sanoo ja yrittää puraista.

– Et taida olla, mies hymähtää. – Mutta teddy­karhujen päivää voi juhlia, vaikka ei itse olisikaan sellainen.

Karhu suostuu, mutta sillä ehdolla, että se saa paljon jäätelöä. Mies arvelee valkean karhun haluavan valkoista jäätelöä, mutta se haluaakin punaista. Mies kysyy, miksi.

– Jää­karhujen kuonossa on joskus punaista, karhu selittää.


Kansain­välistä teddy­karhujen päivää vietetään vuosittain 27.10. Silloin on myös Theodore Rooseveltin syntymä­päivä.

perjantai 25. lokakuuta 2013

Poeetta ja lyyrikko

– Kato. Joku on kirjoittanut runon ja pannu sen ilmotus­taululle. Onks vähä?

– Se on mun runo. Kirjotin sitä koko yön.

– Ai sun?

– Niin.

– Miksi kirjotit kärpäs­sienestä? Eikös siitä ollu jo kirjotettu joku peikko­viisu?

– Mä nyt vaan halusin kirjottaa.

– Ja laitoit sen sitte kaikkien nähtäväksi. Onks vähä?

– Et oo ees lukenu sitä.

– Luin mää tosta alusta: kärpäs­sieni kunnoton / päällä kiven, kannon on… tosi pöhköjä jakeita.

– Mitä ihmeen jakeita?

– Ja sää olet olevinas runoilija, kun et edes tiedä, mikä on jae.

– Runossa on säkeitä, eikä mitään jakeita.

– Ei ne minusta säkeiltä näytä. Mää olen pitänny säkeissä perunaa.

– On se silti hiano runo, mun eka julkastu.

– Julkastu? Niin, nyt tässä ilmotus­taululla, vai?

– Niin.

– Näätkö, mitä ton pöntön kyles lukee?

– Energiajae.

– Nakkaat ny sinne joka jakeen ja kaikki jakeistot.

– Mä kyllä tajuan sua. Sä et voi ymmärtää runoutta, kun sun säkeissä ei oo kun perunaa. Onks vähä?

keskiviikko 23. lokakuuta 2013

Tarinatarina

Karhu istuu jalat harallaan mustikka­mättään vieressä ja mättää marjoja kitaansa kaksin käpälin. Karkeaksi pureskeltua mustikka­survosta tursuaa sen kita­pielistä, mutta karhu nuolaisee sen aina takaisin ennen kuin se ehtii hukkaan.

Mustikoita piisaa, vaikka karhun massu on jo aivan pinkeä. Kontio on lähdössä pois, kun sen kuonoon tulee ihan uuden­lainen haju. Varvuissa ei kasvakaan enää mustikoita, vaan vattuja, kypsiä punaisia marjoja, joissa on sopivasti madon­lihaa täytteenä. Karhu kiertää mättään toiselle puolelle, pomppii ja hytkyy mennessään, jotta mustikat vähän lasehtisivat ja tekisivät tilaa vattuloille.

Karhu ahmii varpu­vattuja. Vieressä seisova honka kumartuu ja poimii niitä oksallisen karhun nenän edestä. Petäjän takaa kurkistaa kapoinen kataja ja mättää marjojaan mättäälle. Karhu syö nekin. Sitten se ei enää jaksa, vaan kellahtaa kyljelleen.

Puut ja varvut lähestyvät karhua ja hallain­mätästä. Ne kumartuvat ja poimivat vaaraimia, jotkut jättävät käpyjä tai marjoja tilalle, villiintynyt omena­puu käy vaihtamassa omppuja käpyihin. Sutjakka pajun­vitsa pujottautuu karhun kainaloon.

Metsästä kuuluu ritinää ja pauketta, paljaiden varpaiden loisketta kalliota vasten. Peikko lontii paikalle. Sen häntä viistää maata ja kädessä on vanha säkki, jossa on vielä vähän tilaa. Peikko kumartuu mättäälle, poimii siitä tarinan ja sujauttaa sen säkkiinsä. Puut ja varvut oikaisevat vartensa ja palaavat omille paikoilleen. Mättäällä kasvaa enää muutama tyhjä mustikan­varpu.

– Peikon taskussa oli reikä ylhäällä ja alhaalla, peikko selittää, istuutuu karhun viereen ja nojaa selkäänsä sitä vasten. – Tarinat karkasivat.

– Taskussako sinä niitä pidät? karhu kysyy. – Se oli kyllä makoisa tarina, marjoja piisasi ja piisasi.

– Se oli marja­tarina, peikko sanoo. – Säästin sitä talvi­yllätykseksi.

– Sen voi kyllä kertoa talvella uudestaan, karhu sanoo ja nuolaisee huuliaan.

Peikko irvistää virnistyksen ja kertoo tarinan, jossa on pihlajan­marja­olutta ja lämmin sauna. Kun kaverukset istuvat rannassa vilvoittelemassa löylyjen jälkeen, karhu myöntää, että peikko on taitava tarinan­kertoja.

Peikko on mielissään. Se kaivelee säkkiään ja etsii sieltä tarinan, jossa peikko ja karhu istuvat rannassa ja kertovat tarinoita tarinoista, jotka pääsevät karkuun ja mylläävät vanhat uskomukset uusiksi luuloiksi, kääntävät entisen tiedon pää­laelleen ja sitovat sille rusetin kaulaan.

maanantai 21. lokakuuta 2013

Peikko ja metsänpeitto

Matti päättää tehdä lehteen jutun peikosta. Hän ajaa hurruttaa synkän, ikivanhoja kuusia kasvavan peikko­metsän viereen ja jättää autonsa siihen. Hän kävelee eteen­päin, huutelee peikkoa ja sanoo, että olisi jutun­teon paikka.

Peikko kuulee huhuilut, mutta pysyttelee piilossa. Se raottaa metsän­peittoa, päästää Matin sen alle ja pujahtaa itse perässä.

– Pöö, peikko sanoo ja istuu kivellä Matin edessä.

– Hui! Matti kiljahtaa ja loikkaa melkein kolme metriä taakse­päin. – Hyvä että tulit. Nyt tehdään juttu.

Peikko menee puun taakse piiloon. Vain korvat näkyvät.

– Älä pelleile, Matti sanoo. – Istu siihen kivelle, niin otan sinusta kuvan.

Peikko rapsuttaa olevaisuutta. Siitä irtoaa ohut kalvo, jossa on kuva puusta, jonka takana on peikko, jonka korvat näkyvät. Peikko rullaa kuva­kalvon torveksi, puhaltaa siihen töttöröön ja antaa Matille. Matti kohauttaa harteitaan ja työntää rullan poveensa.

– Ihmiset eivät usko peikkoihin, Matti sanoo. – Mitäs siihen sanot?

– Pöö, peikko sanoo ja roikkuu puussa, josta nakkelee käpyjä Matin taskuihin.

– Pöö, peikko virkkaa ja kierii vuoren­syrjää ylös niin, että lepakot rakentavat pölystä kolme kuninkaan­linnaa. Matti niistää kahdesti.

– Pöö, peikko toteaa ja kaataa pesällisen keltaisia muurahaisia Matin housuihin.

Matille tulee kiire riisua pöksynsä. Hän puistelee niitä, huiskii jalkojaan ja juoksee ympyrää. Peikko seuraa Mattia ja kerää keltiäiset kouraansa. Kun Matti saa housut jalkaansa, peikolla on kourassaan muurahaisista tehty pallo, jota se pomputtaa kädestä toiseen.

– Et kyllä, Matti sanoo ja kääntää selkänsä peikolle.

Peikko polkaisee maata. Se aukeaa, ja sen sisältä paljastuu ranta­loma­kylä, jossa paistaa vihreä aurinko ja joka on täynnä hiiriä ja myyriä ja kasiaisia ja öttiäisiä ja siiroja ja muurahaisia ja ties mitä maan alla viihtyviä otuksia. Peikko kieräyttää muurahaispallon sinne juuri ennen kuin kaksi tuhisevaa kontiaista ompelee maanpinnan umpeen.

– Peikot ovat satua, peikko sanoo ja raottaa metsän­peittoa niin, että Matti näkee todellisuuteen. – Ei niistä voi kirjoittaa juttua, pelkästään satuja.

– Ei sitten, Matti tokaisee ja lähtee kulkemaan pois metsästä. – Pidä häntäsi.

Kun metsän­peitto väistyy miehen yltä, hän näkee autonsa aivan hakkuu­aukean reunassa ja lähtee loikkimaan metsä­auran jättämien urien ylitse. Peikon antama kuva rahisee kuivina lehtinä miehen povessa. Olkoot, hän miettii, kuka nyt satuja enää edes lukisi.

lauantai 19. lokakuuta 2013

Karhu metsäkämpällä

Karhu tallustelee korpimailla ja sattuu paikalle, jossa on hirsistä rakennettu metsäkämppä. Kämpän kyljessä on ikkuna ja katolla peltinen savutorvi, josta nousee savunkiehkuroita.

Karhu kurkistaa ikkunasta ja käy tupaan, tekee hyvän päivän ja istuutuu ovensuupenkille.

Kämpässä on paikalla vain tukkilaisten kahvinkeittäjä, Riina. Hän on verevä nainen ja nähnyt elämässään kaikenlaista.

– Ilmankos niin käkesi, Riina sanoo. – Jääpikö vieras ruualle?

Riina kertoo, että työmiehille pitäisi olla ruoka valmiina kun työpäivä päättyy. Karhu lupaa auttaa ruuan laitossa.

Kun miehet palaavat kämpälle, jokainen haistaa jo ovelta uudenlaisia tuoksuja ja hajuja. He nostelevat kattiloiden ja patojen kansia nähdäkseen, mistä moinen suuta kasteleva tuoksu oikein tulee. Riina muistuttaa miehiä pesukomuutin paikasta. Kädet, naama ja niska olisi pestävä ennen kuin olisi mitään asiaa pöytään.

Miehet pesevät ja käyvät aterialle. Nälkä maustaa lisää jo ennestään herkullista sapuskaa. Siinä on perunoita ja sienikastiketta, jonka joukossa on ruskeita pieniä lihannokareita.

– Voi äiti, miten on hyvää, miehet kehuvat kilpaa ja sorauttavat muutaman ärräpään kehuihinsa. – Vaikka on velli ja puurokin hyvää, niin liharuoka se vasta onkin.

– Tuo sen teki, Riina sanoo ja osoittaa peukalollaan syrjäpetiä, jolle karhu on heittäytynyt köllölleen. – Se keräsi sienet ja toi lihat.

– Hyvää. Mitä lihaa tämä on?

– Muurahaisia. Niitä on siinä kolme pesällistä.

Miehet tutkivat nokareita. Niissä on pieniä jalkoja ja tuntosarvia. Joku maistaa ja tykkää edelleen, ajatus ei ole muuttanut makua, vaikka muurahaisia ei tulekaan joka päivä syötyä. Olavi kuitenkin suuttuu.

– Kuka riivattu syöttää meille ötököitä? hän huutaa ja menee ravistelemaan nukkuvaa karhua. – Joku halvatun herra, turkkikin on sillä päällä.

Karhu nousee istumaan vuoteen laidalle, venyttelee ja haukottelee makeasti. Olavi kavahtaa taakse, ottaa puukon vyöltään ja sohii sillä.

– Himputin kontio! hän kiljuu. – Muurahaisia syötit immeisille.

Karhu ottaa puukon Olavilta, pistää sen taskuunsa ja kiittää. Olavi käy hakemassa hellan vierestä kirveen, puristaa sitä kaksin käsin ja painaa selkänsä seinää vasten, tillittää karhua ja kiroilee.

– Miten sinä, Olavi, nyt noin? Riina kysyy – Oikeinko sinä pelkäät?

Riina istuutuu karhun polvelle ja kietoo toisen kätensä sen kaulaan.

– Meillä on ollut oikein ratevaa, hän sanoo, – Laitoimme ruokaa ja juttelimme. Minä kerroin tukkilaisista ja tukinuitosta niin kuin tekin aina kerrotte. Sitä paitsi katsokaapas mitä se toi meille.

Riina poimii esiliinansa taskusta nyssäkällisen kahvia ja kokonaisen sokuritopan. Riina lupaa turauttaa kahvit saman tien. Olavikin lauhtuu, vie kirveen paikalleen ja käy pitkän pöydän ääreen istumaan ja mököttämään.

Karhu käy Olavin viereen.

Riina kaataa kahvia. Karhu laittaa kuppiinsa puoli kourallista sokeria, sekoittaa ja hörppää. Muut tekevät mallin mukaan. On hiljaista. Jokainen maistelee makeaa mustaa juomaa silmät sikkurallaan.

– Taidatte kaataa puita, karhu rikkoo hiljaisuuden. – Miksi?

torstai 17. lokakuuta 2013

Markkinoilla soi karhu

Karhu kävelee torilla kontti selässä. Myyjät ja helppo­heikit juttelevat mukavia ja kauppaavat tavaroitaan. Ihmiset siirtyvät kojulta toiselle. Aurinko on piilossa pilven takana. Tuuli käy pohjoisesta.

– Kuulehaa sie ukko, vanha tori­mummo sanoo karhulle. – Siul on komia nuttu, vaiha se miun röijyhöin.

Karhu pysähtyy ja katsoo mummoa, jonka kurttuinen naama loistaa ja nauravasta suusta pilkottaa kolme hampaan­nysää. Mummo on tarttunut päällimmäisen villa­röijynsä liepeeseen ja meinaa riisua sitä yltään.

– Vanhal on aina niin kylmä ja holotna, paleleekin, hän selittää.

Karhu nyökkää. Se sanoo, että nuttu on perintö­kalu, josta se ei raatsi luopua, mutta palelemiseen sillä on oiva konsti. Se istahtaa penkille mummon kojun viereen ja kaivaa haitarin kontistaan.

Kun karhu vetäisee ensimmäiset tunnustelevat soinnut, markkina­väki lähtee katsomaan, kuka soittaa. Markkinoilla ei ole pitkään aikaan ollut hanuristia, vaikka ennen oli aina.

Karhun haitarin sävelet käyvät ensimmäisenä tanssituttamaan tori­mummoa. Hän nostelee leinisiä jalkojaan päänsä ylä­puolelle ja pyörähtelee villejä piruetteja. Karhu soittaa, pumppaa sirmakastaan lisää säveliä, lyö jalallaan tahtia ja venyttää haitaria vain rutistaakseen sen taas uudelleen kasaan. Tanssi kiihtyy.

Katsojatkin alkavat hetkua ja tarttuvat toisiaan harteista ja lanteista. Mummo on tanssin keskellä, kun se etenee pitkin tori­pöytien väliin jätettyjä käytäviä. Kukaan ei enää osta eikä myy, jokainen elää ja tanssii, on osa yhteistä riemua. Kohta kaikilla on lämmin tai kuuma, eikä ketään palele.

Karhu lopettaa soiton. Tori­mummo pyyhkii hikeä otsaltaan ja sanoo nuortuneensa ainakin sen verran, että joutaisi lähtemään karhun matkaan. Karhu tunnustaa olevansa aikamoinen naisten naurattaja ja kutittaa mummon tyystin hervottomaksi.

– Mänetkös siitä, mummo hohottaa. – Kelvoton olet koko ukko.

Karhu käy löytämässä kaksi markkina­palloa, niitä, jotka on tehty sahan­purusta ja värikkäästä tina­paperista ja sidottu pitkään ohueen kumi­lankaan. Mummo saa toisen. Hän pompottaa sitä ja nuortuu taas niin, että mustikoita ostamaan tullut nuorukainen rupeaa näyttämään hänen rinnallaan vanhukselta. Mummo suikkaa suuta karhulle ja lähtee jututtamaan nuorukaista.

Karhu jatkaa matkaansa, pompottelee markkina­palloaan ja tekee sillä temppuja. Ehkä jossain olisi Käki­salmen väärä vitonen tai Kemi­järven Hulda. Tai vaikka kortti­rinki. Voisi olla mukavaa pelata korttia oikeiden kortti­peli­taiteilijoiden kanssa.

tiistai 15. lokakuuta 2013

Jämeräpartainen insinööri ratsiassa

Poliisi pysäyttää jämerä­partaisen insinöörin, tutkii ajo­neuvon renkaat ja pudistelee päätään. Hän hakee kollegansa, ja he lähtevät autoilijan luo.

Insinööri on noussut autostaan ja kurkannut takaluukkuun. Virka­miehet lähestyvät. Insinööri nojautuu vasten autoa. Poliisien ilme on tuima. Insinööri virnistelee partaansa.

– Kansalaisten turvallisuuden automaattisen valvonta­järjestelmän mukaan olette ajaneet kuluneilla renkailla ympäri maata, isompi poliiseista aloittaa. – Sellainen on erittäin laitonta.

Insinööri mutristaa huuliaan.

– Mutta nyt kulutus­pinnat ovat uuden veroisia. Valvonta väittää, että ette ole ostanut uusia renkaita, ettekä pinnoituttanut vanhoja.

Insinööri katsoo maahan.

– Äsken tarkastus­pistettä lähestyessänne teillä oli aivan loppuun kuluneet renkaat. Tulostimme teille jo rangaistus­määräyksen valmiiksi. Mistä on kysymys?

– Tuota, insinööri sanoo ja pyyhkii nenäänsä, – Eikö olekin hyvät renkaat?

– Äsken ei ollut, eikä viime viikolla. Yritättekö erehdyttää virka­miestä?

Poliisin ranne­printteri tulostaa pikasakon insinöörille, joka käärii sen rullalle ja työntää nenäänsä.

– Ja mitä te äsken teitte tuolla taka­paksissa? Onko siellä varastettuja renkaita?

– Kävin katsomassa kumistajaa.

– Ja mikähän se mahtaa olla? Avatkaa luukku ja näyttäkää meille.

Insinööri avaa. Poliisit katsovat. Taka­paksissa on harmaan pyöreä, karvainen eläin, joka on melkein kokonaan suuta ja hampaita. Eläin ynisee. Poliisit kavahtavat taakse­päin.

– Mikä tuo on? Onko siitä maksettu verot?

– Kumistaja, insinööri selittää, – se syö renkaan­riekaleita, joita siivoan tien­poskista, ja erittää massaa, joka käy suoraan tulostimiin.

– Tuo petoko? Tulostimiin?

– Joo. Tämä systeemi printtaa ajon aikana uutta pinta­kuviota renkaisiin. Se on tehokas tapa vaihtaa talvi­renkaisiin tai vaikka slikseihin, painaa vaan nappia.

– Hmm, sanoo iso poliisi.

– Haa, toteaa toinen poliisi ja nyökkää tyytyväisenä.

Poliisit kurkistavat valvonta­nettiin ranne­selaimillaan.

– Sanotteko, että tuo otus syö renkaan­riekaleita ja ulostaa kumi­massaa, jota te sitten tulostatte renkaisiin kulutus­pinnaksi?

– Joo. Suurin piirtein niin se menee.

– Te rikotte jäte­huolto­lakia levittämällä ulostetta yleisille teille. Lisäksi yksin­teoin erehdytätte valvonta­järjestelmää. Tästä tulee kuulkaapas kuusi metriä sakkoa ja tukistus parrasta.

Poliisi­nainen tarttuu insinöörin partaan ja niivittää sitä. Jämerä­partainen insinööri tirskahtaa, mutta vakavoituu sitten. Kuusi metriä sakkoa ei millään mahtuisi hänen nenäänsä.

sunnuntai 13. lokakuuta 2013

Linja-auto ja hyönteinen

Bussi on tupaten täynnä, kun se mennä hyrryttelee kesäistä päivää pitkin mäkeä alas ja heti perään toista ylös. Taka­penkillä istuvat huru-ukot laulavat ronskeja lauluja, etu­puolella mummot kutovat sukkaa ja kaula­liinoja. Puolessa välissä istuvat nuoret ja lapset tikku­karamelli suussa. Kenguru on kuskina.

Yhtäkkiä pussiin pujahtaa pörriäinen ja istahtaa Laila-Leilan viereen ikkuna­ruudulle. Laila-Leila on juuri oppinut päivä­kodin piha­leikeissä, että pörriäiset voivat pistää tai puraista, ja hän päästää hampaan­kolossaan tilaisuuttaan odottaneen kiljunnan.

Hän kiljuu pitkään ja paksusti, välillä lyhyeen ja kapoisasti. Kiljunta herättää ihmisten mielissä uinuvia sankaruuksia. Ensimmäisenä nousee etu­penkin mummo ja yrittää pyydystää pörriäisen puoli­valmiiseen sukkaan. Ei siitä mitään tule. Pörrö­mörri irvistää mummelille ja tämä perääntyy. Kenguru laulaa pientä noki­poikaa.

Nyt nousee pitkä­partainen harmaa­ukko. Risaiset, pohjattomat kengät pyöröhtelevät hänen nilkkojensa ympäri, kun hän lompsii kohti pärriäistä.

Harmaaukko ohittaa soreasti koreasti pukeutuneen arvo­rouvan, joka neuvoo ukkoa noudattamaan suurta varovaisuutta, jotta lapset eivät säikähdä ja asia hoituu sutjakasti. Harmaa­ukko kumartuu rouvan eteen, ottaa tämän jalasta punaisen tanssi­kengän ja kokeilee sen koron iskua kouraansa. Hyvin iskee, kyllä mörri­pörrö nyt saa kyytiä.

Ötökkä istuu ikkunalla ja näyttää kieltä lähestyvälle ukolle. Ukko huitaisee korko­kengällä pörriäistä otsaan, mutta hutihan siitä tulee. Kengän korko osuu ikkunaan, joka hajoaa kahdeksi­tuhanneksi kolmeksi pirstaleeksi. Pörriäinen vaihtaa ikkunaa ja harmaa­ukko kömyää perässä. Taas lasi pirstoutuu. Arvo­rouva kiljuu, että hänen kenkänsä on juuri aamulla lankattu ja että sitä pitää rakastaa tosissaan.

Kenguru seuraa tapahtumia peilistä. Kun linja­bussin toisen kyljen kaikki ikkunat on rikottu, hän painaa kaasun pohjaan loikka­jalallaan ja sanoo, että ajoviima kyllä imaisee ötti­pörriäisen matkaansa. Niin se tekeekin, mutta työntää saman tien seuraavasta ikkunasta sisään. Laila-Leila heiluu ja huiskaa ja johtaa lasten kilju­konserttia. Lähi­sanomien toimittaja tekee muistiin­panoja ja päättää julkaista arvionsa konsertista huomisessa lehdessä.

Pörriäinen alkaa kyllästyä istumaan olemattomiin häviävillä ikkunoilla, eikä sillä ole muutakaan istuma­paikkaa täydessä bussissa. Se nousee seisomaan, kurottaa ja painaa piip-nappia. Kenguru pysäyttää auton pysäkille ja suhauttaa oven appoiseksi. Öttiäinen lentää ulos, pysähtyy ovella ja nostaa hattuaan, kiittää kyydistä ja lupaa suositella sitä kaikille sukulaisilleen.

perjantai 11. lokakuuta 2013

Susi ja peikko

Metsän reunoilla kasvaa koivuja, joiden lehdet syksy on kellastanut. Aurinko paistaa, lehdet hehkuvat. Muutama vielä vihertävä lehti kertoo erilaisuudesta. Leuto tuuli irrottaa lehtiä puista ja levittää niitä sankkana sateena maahan.

Pieni susi on juossut vihreiden kuusten alla, katsellut sieniä ja säikytellyt hiiriä ja myyriä. Se on kiertänyt mäntykankaat ja katajikot, kulkenut suot ja kanervikot. Metsän reunan kultainen koivikko on sille uusi, ja se pysähtyy sen laitaan, istuutuu maahan ja katselee putoavia lehtiä.

Koivunoksan alla, hämähäkinseitistä punotussa keinussa, kiikkuu pikkiriikkinen peikkotyttö. Sen päällä on ruskea mekko ja siinä kirjavia paikkoja koristeena, niin kuin kaikissa satukirjoissa on totuttu peikoilla näkemään. Peikon jalat ovat paljaat, ja mekon alta pilkistää kirjava tupsupäinen häntä, joka keinuu peikossa samalla kun peikko keinuu kiikussa. Tytön naamalla on ilkikurinen ilme.

– Sano pöö, hassu karvaturri, peikkotyttö ehdottaa sudelle.

– En sano, susi urahtaa, – Enkä ole karvaturri.

– Mikäs sinä olet?

– Sinä olet hiiri. Sudet syövät hiiriä.

Peikkotyttö tirskahtaa, potkaisee keinulle vauhtia ja kasvaa vähän suuremmaksi.

– Joskus hiiret syövät susia, se sanoo ja näyttää kieltä.

Susi kallistaa päätään. Peikko kasvaa koko ajan suuremmaksi ja suuremmaksi. Kohta se on jo melkein suden kokoinen ja koivunoksa taipuu niin, että peikon takamus raapii maahan uraa keinun heilahdusten myötä. Peikkotyttö loikkaa keinusta ja suorii mekkonsa, tulee suden tykö ja rapsuttaa sitä korvien välistä. Se on pienen suden mielestä mukavaa, vaikka se muriseekin ja yrittää väistää.

– Tule minun kanssa, peikkotyttö ehdottaa ja juoksee keltaisten lehtien keskelle.

Susi seuraa sitä ja saa päälleen hurjan lehtiryöpyn. Ryöpystä tulee kasa. Sen alla on keltaista pimeää. Susi loikkaa ulos, työntää kuononsa lehtimaton alle ja auraa siihen uran, johon peikkotyttö saa kompastua ja tuiskahtaa mahalleen.

Lehtiriehassa menee koko päivä. Illalla pieni susi kertoo karhulle ja ketulle, miten se löysi kaverin ja juoksi koko päivän peikon lehtikullassa. Sitten susi menee makuusijalleen ja loikkaa siitä suoraan unten maille. Kettu kierittää iltajuuston takaisin komeroon.

keskiviikko 9. lokakuuta 2013

Työsuhde-etuja

– Ihanko totta? Kuulostaa perverssiltä.

– Totta se on. Eikä siihen paljoa tarvittu. Haluatko kuulla?

– Kerro toki. Tarinat ovat aina mielenkiintoisia.

– Se alkoi hammastikuista. Joku oli saanut kokoushedelmistä omenan­kodan­kappaleen etu­hampaiden väliin ja rupesi kiukuttelemaan. Sen jälkeen kaikissa kokouksissa oli tarjolla hammastikkuja.

– ei hassumpi ajatus, taidan ehdottaa samaa meille.

– Älä tee sitä. Se on kuin antaisi pikkusormen... meiltäkin jäi pian hedelmät pois ja kokoustarjoiluna oli vaan hammastikkuja. Niitä sitten pureskeltiin ja putsattiin hammasvälejä.

– Tylsää. Ja vähän epäilyttävää.

– Totta. Joku ehdotti kerran, että juotaisiin kahvit oikein pullan kanssa, ja pomo keksi pyytää jonkun tutkimuslaitoksen tekemään tutkimuksen hammasvälihygienian vaikutuksesta firman tulokseen.

– Se tietysti paransi tuloksia pullaan verrattuna.

– Aivan. Hampaiden rassaamisesta kokouksissa tehtiin pakollista. Minäkin jouduin pääjohtajan puhutteluun, kun tulin sanoneeksi, että putsasin hammasvälit jo edellisessä kokouksessa. Se ei riittänyt. Piti putsata joka kokouksessa.

– Kuulostaa pöhköltä.

– Mutta se oli vasta alkua. Kohta hammastikkujen lisäksi kokouksiin tuotiin hammasharjoja ja hammastahnatuubeja.

– Pitikö teidän harjata hampaita kokouksissa? Aika yököttävää.

– Pitää meidän, paitsi jos on pyytänyt ja saanut puheenvuoron. Muutoin harjan pitää suihkia ja vaahdon pursuta suusta.

– Mahtaa teillä olla lystiä kokouksia, jokaisella suu vaahdossa.

– Eikä edes saa sylkeä, vaan vaahto on syötävä, jotta tehoaineet vaikuttavat kunnolla.

– Ilmankos sinulla on noin upea hymy, tosin ikenet ovat ihan pikki­riikkisen hintsusti vetäytyneet.

– Kävin johtokunnan kokouksessa puhumassa. Niillä oli siellä jokaisella oma hammashoitaja kiillottamassa hampaita. Minunkin hampaat kiillotettiin.

– Hammaslääkäri enää puuttuu, vai puuttuuko?

– Ei. Eikä hammasteknikko. Ne tosin korjaavat ja päällystävät vain ylimmän johdon hampaita.

– Teillä ei järin taideta hinkua kokouksiin?

– Päinvastoin. Ne ovat silkkaa lepoa verrattuna jokaiseen työ­pisteeseen asennetulla juoksumatolla juoksemiseen. Se ei ole edes mitään hölkkää, vaan oikein reipasta juoksua.

– Ainakin kunto kasvaa. Ja tulos, jos oikein ymmärsin.

– Johto on kieltämättä mielissään. Ne sanovat, että pitää toimia eri tavoin kuin ennen, jos haluaa uusia tuloksia.

maanantai 7. lokakuuta 2013

Vastoinkäymisiä

– Tämä se vasta on mäkistä seutua.

– Eikö olekin, pelkkää vastamäkeä kaikki.

– Kumma, että huomasin sen vasta nyt.

– Stressiä. Sauna on siihen hyvää vasta-ainetta.

– Mennäänkö? Onko sinulla jo vasta valmiina?

– Vasta pari.

– Vasta? Tarvitaanko niitä monta?

– Vasta talvella. Teen niitä varastoon.

– Miksi sanot vihtaa vastaksi?

– Johtuu vastakohdista.

– Vastakohdista?

– Siitä, mihin kohtaan selkää vihdalla vastotaan.

– Taidatkin olla hyvä vihtomaan, sellainen vastalahjakas.

– Olen kieltämättä. Vastatkin haen aina vastarannalta.

– Ja uit vastavirassa? Luulisi vihtojen tyvipäiden tekevän kipeää, kun niitä virtaa vastaan.

– Vastavirrassa toki uidaan myötävirtaan, jotteivät tyvipäät töki.

– Vastaansanomattoman nasevasti vastattu.

– Erehdyit verbin merkityksestä, vastaaminen on esimerkiksi saunan varustamista vastalla.

– Niinkö? Mutta minun työhönihän kuuluu vastata...

– Ja olet unohtanut vastat tyystin?

– Niin. Pomo kyselee, ja minä en ole osannut vastata. Kiitos, että kerroit.

– Otat nyt heti pari vastaa mukaasi, katsot pomon selästä parhaat vastakohdat ja vastaat ne. Kyllä se siitä.

– Sinä se vasta olet hyvä ystävä, todellinen vastavaikuttaja.

lauantai 5. lokakuuta 2013

Jos metsään haluat mennä sä nyt

Miehet olivat olleet metsällä koko viikon. Saalis oli paennut heitä. Vain jokunen ruskeaturkkinen orava oli vilahtanut männystä toiseen, mutta sekään ei ollut niin kauaa näkösällä, että siltä olisi saanut hengen pois.

Tuli ilta. Miehet virittivät tulet ja pistivät nokikahvit porisemaan. Valmiiseen kahviin lurautettiin väkevät plöröt, ja miesten harmitus laantui, kun kemiallinen lohtu virtasi heidän suonissaan.

– Ei tule saalista, ei, miehistä partaisempi totesi.

– Sieniä olisi, toinen sanoi ja osoitti joka puolella nousevia kupuja. – Niitäkin voi syödä.

– Lehmien ruokaa ne ovat. Mies tarvitsee lihaa.

– Äläs nyt. Viikingitkin söivät sieniä ja ryöstivät ja raiskasivat sen jälkeen ihan hulluina.

– Ihanko totta?

– Tosi on. Maistetaanko?

– Otetaan ensin, partasuu sanoi, tässä on vielä.

Miehet tyhjensivät eväspullonsa ja väsymys melkein kaatoi heidät yöunille, mutta miehet eivät antaneet periksi, vaan lähtivät keräämään sieniä.

– Mitkä näistä on niitä viikinkisieniä?

– Varmaan nämä kaikista suurimmat, joissa tämä hattu on paksu ja alapuolelta vähän kuin sientä. Katso.

Miehet kulkivat maastossa ja keräsivät sienisieniä. He palasivat nuotiolle ja toinen miehistä maistoi sienisientä, pureskeli ja sylkäisi.

– Maistuu sienelle, hän sanoi. – Ehkä siihen pitäisi imeyttää jotain. Simaa vaikka, niin kuin viikingit.

– Simaa ei ole, mutta plöröä on, kokeillaan sitä, toinen sanoi ja kävi repustaan korkkaamattoman pullon, imeytti sitä sienisieneen ja haukkasi. – Nyt maku on mukavan miehinen, maista.

Toinen maistoi. Pullon sisältö katosi sieniin ja sienet miesten suuhun. Molempien pää alkoi tuntua kevyeltä. Repusta löytyi vielä lisää juotavaa. Sekin katosi.

– Hyviä nämä sienet, toinen sokelsi. – Viikingit oli pukareita.

– Sienet oli niiden konsti, toinen sökelsi. – Mekin ollaan viikinkejä.

Viikingit nukahtivat sammuneen nuotion viereen. Julmettu kuorsaus täytti metsän. Lähistöllä liikkunut karhu tuli katsomaan miehiä. Se haisteli ja tökki heitä kuonollaan, otti hihasta kiinni ja veti, mutta kuorsaus jatkui yhtään raukeamatta.

Karhua hermostutti. Tuollainen meteli ja vielä hirmuinen löyhkä. Mesikämmen haki sylillisen sammalia ja peitti miehet niillä. Kostea sammal suodatti äänet ja hajun, vain pieni purina enää nousi kylmän nuotion vierestä.

torstai 3. lokakuuta 2013

Tanssissa olisi taikaa

Askel askel hyppy, äh. Hyppy askel hyppy, pah. Askel askel askel, noh. Hyppy loikka koikka, oh. Ei tästä mitään tule, nainen ajattelee ja kiristää polvinikamia. Saman tien hän laskee painetta pohjepalkeista, mikä lötköyttää jalkaterät.

Uusi yritys. Askel askel lutkis, äh. Ei tämä ole sen parempi kuin ennenkään. Jalat ovat aina joko liian jäykät tai notkeat, niistä puuttuu jäntevyys ja notkeus. Sitä paitsi vaikka refleksit ovat silkkaa salamaa, ympäristön havainnointia ja tuntoreseptoreilta tulevia viestejä voisi kohentaa rutkasti.

Sähköaivoni ajattelevi, nainen tuumii, löysää kypäränsä hihnoja ja jatkaa ajatustaan: ja mielesi sinun tekevi. Minä haluan kuitenkin tanssia, ja siksi sinä olet siinä. Saat viedä minut polkkaan jenkkaan valssiin, ja vasta kun ne sujuvat, mietitään muuta.

Ei. Älä riisu kypärääsi ihminen. Tämyys tarvitsee silmiäsi ja tunteitasi. Anna tämän vielä olla sinä, anna tämän pitää sinut, anna tämän nähdä silmilläsi. Kone oppii. Anna tälle aikaa. Et saa luovuttaa nyt. Tämä jo melkein osaa, algoritmit säätävät tätä kehoa ja siitä tulee sinun kehosi toisinto.

Nainen, lihaa ja verta, vähän luita, läskiä ja sidekudosta, paiskaa foliokypäränsä lattialle, rullaa tuolillaan ulos laboratoriosta ja kertoo tutkijoille tyytymättömyydestään näiden edistymiseen. Tutkijat pahoittelevat asianlaitoja ja kertovat kaikista hankaluuksista, jotka heidän on ylitsekäytävä.

– Vähät teidän ylitsekäynneistänne, niin kauan kun minä en pääse käymään missään, hän sanoo ja vetää rahoituksensa projektilta.

Seuraavalla viikolla päätutkija on polvillaan kadunkulmassa nuhjuinen laboratoriotakki yllään ja edessään jonkun muun kuin hänen itsensä tyhjentämä jugurttipurkki. Sen pohjalla kiiltelee kymmenen ja kahdenkymmenensentin kolikko.

tiistai 1. lokakuuta 2013

Kakkupäivä

Pieni susi istuu keittiön lämmössä. Kettu leipoo kakkua, ja suden suu on tullut ihan märäksi jo pelkästä ajatuksesta. Lempeät tuoksut kutittavat sitä kuonosta ja suden häntä huiskuttaa pitkin lattiaa.

Kun kakku on valmis ja se on nostettu keskelle pöytää, pieni susi haluaa heti hirmuisen ison palasen, ainakin kaksi kertaa niin suuren kuin karhu jo kerkesi rohmuamaan.

– Kakussa on mansikoita, kettu varoittaa.

– Sudet eivät kyllä tykkää mansikoista, karhu murahtaa ja on nappaavinaan kakun palan hukalta. – Mutta karhut tykkäävät.

Pieni susi ärmähtää, että se haluaa syödä kakkunsa itse. Se luimistaa korvansa, pörhöttää niskansa ja sanoo, että kakkupäivät ovat erityisiä päiviä ja se voi silloin ihan hyvin tykätä mansikoista melkein yhtä paljon kuin lampaista. Karhu silittää suden sileäksi ja antaa sille omankin kakunpalansa.