torstai 20. huhtikuuta 2017

Matkalippu

Eräänä päivänä, mikä tarkoittaa oikeasti tänään, tarina pisti hanttiin ja totesi, että se on kyllästynyt aina ilmestymään, kun vähän sormiani napsautan. Eihän se oikeasti pitänyt paikkaansa. Tavallisesti napsutan sormiani päivä­kausia ennen kuin tarina huomaa mitään ja ilmestyy kuultuaan viimeisen napsauksen heikon häivähdyksen.

Mutta ei nyt, ei tänään. Eikä se luvannut huomisestakaan mitään, totesi vain, että sillä on ehkä huomenna krapula, sillä se oli päättänyt kokeilla, onko juopottelu niin mukavaa, kuin se itse on väittänyt, ja niin kuin minä olen useasti kirjoittanut paperille tai koneeseen.

Miksi sanotaan kirjoittaa ylös, kun muisti­vihko tai sanoma­lehden kulma on kuitenkin alhaalla?

Tarina sanoi, että se tiesi asiaan selityksen ja avasi etymologista arkkuaan, muisti sitten olevansa lakossa, suipisti suunsa ja sitoi sen kuudella pussin­sulkijalla. Mitään ei enää kuulunut, ei edes kohinaa, jota se yleensä piti matkiakseen suihkun ääntä. Niin kuin se nyt muka koskaan peseytyisi.

Pussin­sulkijat estivät tarinaa juopottelemasta, ja lopulta se hätääntyi. Se riipi sulkijat pois, viilsi samalla huulensa ja heitti ne permannolle, mikä taisi olla ihan eka kerta, kun se heitti huulta millään lailla. Se huomasi sen itsekin, haki huulensa takaisin, kostutti niitä ja laittoi paikoilleen.

Se oli suloista. Olenhan jo tuhannesti tai ehkä useamminkin kertonut, miten pää­henkilö kostuttaa punaisia huuliaan soman kielensä kärjellä. En minä ole sellaista itse keksinyt, vaan kuullut tarinalta itseltään, nyt vielä näin sen tapahtuvan, mikä piirsi mieleeni kesto­kuvan huulten nuolaisusta. Taidanpa kirjoittaa sen tästedes joka tarinaan.

Tarinaa ei kuitenkaan tästä synny, pelkästään irrallisia huulen­nuolemisia, joten lähden tarinan kanssa samaa matkaa humalaan. Korkkasinkin matka­lippunikin minäkin.

torstai 13. huhtikuuta 2017

Hoppulan metsä

Se oli kiireinen päivä, vaikka en tiennyt sitä. Huomasin koko jutun vasta illalla, kun kävin nukkumaan. Kiire kellahti minun viereeni ja kiehnäsi niin, etten saanut ollenkaan nukuttua. Yritin tönäistä sen sängystä, mutta se tönäisi takaisin ja minä putosin. Putosin syvälle pimeään, jossa ei ollut äärtä eikä laitaa. Kiire kuitenkin seurasi minua, tarttui hiuksiini ja kiskoi.

Onneksi hiukseni olivat vähäiset, joten kiire ei saanut kunnon otetta. Se kuitenkin ryhtyi pelottelemaan minua kiivaasti lähestyvällä pohjalla, jota vasten rusentuisin ja purskauttaisin minuuteni haljenneesta mahastani ulos.

Minua rupesi pelottamaan ja tartuin kiireeseen, en halunnut liiskautua, vaan kiipesin kiirettä myöten ylös, istuin sen selkään ja huokasin. Olin turvassa. Silloin kiire nauroi ilkeästi, nappasi kiinni nilkoistani ja vei minua kovemmin kuin koskaan. Siinä opin tietämään, mitä tarkoitti jäniksen selässä oleminen. Suljin silmäni. Sydämeni löi lisälyöntejä ja nosti verenpaineeni korkealle.

Kun sitten avasin silmäni, istuin oikeasti jäniksen selässä. Jänis loikki pitkin keväistä lehtometsää, pysähteli ja puikahteli koloihin ja risukoihin. Minä sovin hienosti mukaan joka kerta, vaikka koko ajan odotin tipahtavani pitkäkorvan selästä. Yhtäkkiä jänis pysähtyi.

– Näkkäriä, se sanoi.

– Täh? kysyin.

– Näkkäriä. Hae näkkäriä. On näkkäriaika.

Jänis osoitti puun syrjässä roikkuvaa kelloa, joka näytti näkkäripakettia.

– Mistä minä sitä täällä haen? Kauppaa ei ole mailla halmeilla.

– Kellolta, pöhkö. On näkkäriaika.

Minä tottelin ja nappasin kellolta näkkäripaketin. Se löi saman tien. Kolmesti.

– Onko näkkäriaika aina kolmelta? kysyin.

– Tietenkin. Kello on aina kolme, mitä muuta se voisi olla?

– Neljä? ehdotin.

Koko metsä räjähti nauramaan. Pensaista vyöryi karhuja, ja puista putoili kirjavia oravia. Hirvet ja ketut laskeutuivat karhujen viereen ja suipistivat siipensä. Jänis kellahti selälleen, aukoi suutaan ja avasi vatsansa. Sillä oli siellä pieni veivi, jolla se väänsi itseensä lisää vetoa, nousi ja yhtyi metsän nauruun.

torstai 6. huhtikuuta 2017

Rakasta naapuriasi (K-18)

Naapurista kuuluu päivittäin ja moneen kertaan jyystön ääniä, lotketta ja voihketta. Ne alkavat hiljaa, kovenevat ja lopulta päättyvät karjuntaan ja kiljuntaan, huohotukseen ja vikinään.

Joskus ilta käynnistyy riidalla, josta päädytään pahoin­pitelyyn. Kiroilu, vyön viuhunta ja solki­pään mässähdykset pitävät minua hereillä vielä, kun itku ja parku vaimentuvat nyyhkytyksiksi tai korvautuvat jyystöllä.

On siellä ammuttukin. Aina silloin siellä käy poliisi­partio, joka osallistuu huutamiseen ja käskyttää ovea auki. En kestä sellaista, vaan otan ja häivyn heti.

Tänään tapasin naapurini porras­käytävässä. Hän on homssuinen, lähes kuuro mummeli, joka kertoi rakastavansa väki­valtaisia porno­elokuvia, panostaneensa jätti­kuvaan ja ääniin. Illalla katsomme elokuvia yhdessä. Luvassa on mahti­bylsimistä, ainakin valkokankaalla.

torstai 30. maaliskuuta 2017

Lämmikettä

– Täällä ei ole yhtään haavaa, miksi sit–

– Laita ne silti.

– Mihin?

– Siihen selkä­rangan lähelle lapa­luiden viereen. Ei se ole niin tarkkaa.

– Omituista minusta. Miksi haluat laastareita ehjälle iholle?

– Niissä on kapsaisiinia. Se lämmittää kivasti.

– Sitä chili­juttuako?

– Samaa tavaraa, teen näitä itse chili­kastikkeesta, side­harso­taitoksista ja lääkäri­teipistä. Apteekistakin tietty saisi.

– Saanko kokeilla? Minulla on aina niin kylmät sormet.

– Odotas. Annan sinulle jotain parempaa. Kapsaisiini­hanskat, ole hyvä. Tein näitä juuri kolme paria.

– Nämähän ovat ihan märät.

– Hupsista. Ne eivät taida ollakaan vielä ihan valmiita. Kokeile kapsaisiini­voidetta. Tässä.

– Teitkö tämänkin itse? Ainakin se toimii. Käsiä lämmittää mukavasti.

– Tein. Sekoitin perus­voiteeseen chili­jauhetta: tee­lusikallinen tulista chiliä ja kymmenen ruiskausta pumppu­pullosta.

– Jännittävää. Sekoitatko taika­juomiakin?

– Tietty ja teen taika­lamppuja. Tässä uusimmassa on led-polttimo. Katso.

– Se henkii! Minä näin, kuinka se henki!

– Totta kai se henkii. Sen sisällä on sata­kolme­tuhatta henkeä.

– Niin kuin Ali Babassa?

– Niin.

– Minäpä kokeil–

– Ei! Älä! Joko sinä kuitenkin kerkesit? Hieroit siihen kapsaisiini­voidetta. Minä häivyn nyt.

– Hei. Odota. Miten…

– Kutsuitte, isäntä, ja oikein kapsaisiinilla.

– Se oli vahinko.

– Mennään isäntä. Pääsette kylpemään puhtaaseen kapsaisiiniin. Se saattaa vähän lämmittää strategisia paikkoja, mutta ei siihen ainakaan heti kuole.

– Entä minun toivomukseni? Lampun hengen kuuluu toteuttaa kolme toivomusta! Kuulitko? Päästä irti!

– Kylvyn jälkeen sitten, isäntä, kylvyn jälkeen. Toivomukset ovat silloin kovasti tarpeellisia.

torstai 23. maaliskuuta 2017

G niin kuin gravitaatio

– Minä en sitten enää mene kouluun, Jani tokaisee ja nakkaa taivaan­sinisen reppunsa eteisen nurkkaan.

– No mutta kultaseni, Janin äiti sanoo ja tulee liki lastaan. – Totta kai sinä menet. Sinä olet niin vahva. Ethän halua antaa periksi ja heittää koulua kesken?

– Haluan.

– No mutta miksi? Sinähän pärjäät siellä niin hyvin.

– Ne kiusaavat minua.

– Ketkä?

– Toiset pojat.

– Ketkä toiset? Ethän ole suostunut uhriksi?

– En mene kouluun!

– Nyt minä kyllä soitan opettajallesi. Eihän tuollaisessa ole mitään laitaa. Kiusaajat pilaavat sinun tule­vaisuutesi.

– Äiti! Älä soita! Se on vaan yksi juttu…

Janin äiti laskee puhelimensa takaisin eteisen pöydälle, josta hän oli sen nostanut ja ehtinyt jo etsiä puhelimen osoite­kirjasta oikean numeron.

– Juttu? Ei se ole mikään "vaan yksi juttu", jos se estää sinua menemästä kouluun.

– Mikä on G-piste, Äiti?

– Mitä sinä nyt tuollaisia kyselet? Miten se tähän kuuluu?

– Siitä ne kiusaavat minua, kun en tiedä, mikä se on ja missä se on. Tiedätkö sinä, Äiti?

Janin äiti poimii taas puhelimensa, valitsee Janin isän numeron ja komentaa tätä tulemaan heti paikalle. Hätä­tapaus, ja se koskee Jania. Työ­huoneen ovi aukeaa ja Janin isä tulee eteiseen. Hän vilkaisee Janin äitiä, jonka naamalla hehkuu punaisia läikkiä.

– Jani haluaa tietää, mikä ja missä on G-piste, Janin äiti sanoo. – Sinä saat kertoa. Puhut kuin mies miehelle.

Janin isä raapii päätään ja vilkaisee poikaansa, jonka silmät ovat ammollaan ja korvat höröllään.

– Jaa G-piste, hän aloittaa. – Muistatkos Jani, kun puhuttiin gravi­taatiosta ja keski­pako­voimasta? Tai siitä, miksi autossa jarrutet­taessa turva­vyö puristuu rintaa vasten.

– Joo.

– Ne ja muut kiihty­vyydestä aiheutuvat voimat ovat G-voimia.

– Ai gee niin kuin gravitaatio?

– Niin.

– Entä se G-piste?

– G-piste on se kohta, mihin G-voimat vaikuttavat, sitä voidaan sanoa myös massa­keski­pisteeksi.

– Missä se on?

– Ihan keskellä. Ihmisellä suunnilleen navan kohdalla.

– Okei. Kiitti iskä. Voin minä nyt sittenkin mennä taas kouluun.

Jani nostaa reppunsa eteisen lattialta ja menee huoneeseensa. Janin äiti tuijottaa Janin isää ja lopulta tönäisee tätä vasemmasta olka­päästä.

– Miten sinä nyt noin lapselle?

– Miten niin noin?

– Valehtelit ja puhuit pötyä.

– Enhän. Tottahan se oli joka sana.

– Meinaatko oikeasti?

– Minä meinaan aina oikeasti.

– Se sen sitten selittää… minä olenkin miettinyt… noh, antaa sen nyt olla.

torstai 16. maaliskuuta 2017

Siemenet

Viime kesänä, kun istuin vuokra­mökin kuistilla, polttelin tupakki­piippua ja maistelin konjakkia, mieleeni juontui lintu­havainto. Aika vähän. Pelkkiä lokkeja. Missä ovat varpuset ja puna­tulkut? Entä kotkat ja kaarneet? Onko sellaisia? Havainto kiusasi minua pitkin talvea ja kevään koittaessa minulla oli suunnitelma.

Aloitin suunnitelman toteutuksen kaupasta, tai aika monesta. Yllätyin, miten heikosti myyjät ja konsulentit pystyivät tukemaan hankettani, vaikka useat nyökyttivät terhakkaasti, kun pyysin linnun­siemeniä. On niitä meillä, he sanoivat, melkein ottivat kädestä kiinni ja taluttivat lemmikki­eläin­osastolle. Tässä näitä on ihan säkki­tavarana, kehuivat ja tyrkyttivät lattialle pinottuja säkkejä, joiden rei'istä valui auringon­kukan­siemeniä.

Kun sitten sanoin, etteivät nuo mitään linnun­siemeniä ole, he laittoivat naamansa mutruun ja väittivät vastaan. Sanoivat mummojen käyvän hakemassa niitä vävy­poikiensa kanssa. Yksikin kylvää säkillisen pihalleen joka viikko. Kysyin tietty, tuleeko niistä lintuja, ja kuulemma tuli. Ainakin mummon piha oli niitä täynnä. Kotkiakin? Ei tietenkään mitään kotkia, vaan puluja ja sen semmoisia.

Ilmoitin vakaasti, että minä tarvitsen linnun­siemeniä, joista kasvaa kotkia. Aion kylvää niitä talo­yhtiön pihalle ruusu­pensaiden alle. Ja ilman lupaa vielä, sillä talo­yhtiön hallitus on todella nuiva elämää uudistavia ideoita kohtaan.

Myyjät katsoivat minua viistoon ja ehdottivat, että kävisin kysymässä linnun­siemeniä kilpailevasta kauppa­liikkeestä. Hieno asenne. Asiakkaan tyytyväisyys oli etu­sijalla, ei suinkaan oman kauppa­liikkeen voitto.

Minulla meni monta kuukautta linnun­siementen etsimiseen. Olin käynyt jo melkein kaikissa kauppa­liikkeissä, sellaisissakin, joissa en oikeasti uskonut mitään linnun­siemeniä olevan. Joissain myyjät katselivat minua päästä varpaisiin, kuiskuttelivat keskenään ja nauroivat. Se ei ollut ihan asiallista touhua ja sanoinkin siitä. Käskivät mennä hoitoon.

Perjantaina satuin vanhan­aikaisen kellari­myymälän ovelle. Myymä­lästä tuli mieleen Keitä te ootte, te pienet poijjaat -laulu. Kellarissa ei asunut suutaria, vaan keskellä tavaroiden täyttämiä hyllyjä tiskin takana istui suuri­partainen mies.

Päivää, sanoin. Päivää. Linnun­siemeniä, pyysin, ja mies kysyi, minkä linnun. Kotkan. Miehen parta tärähti ja suulle levisi virne. Hän nosti takimmaiselta perä­hyllyltä laatikon, laski sen tiskille ja totesi, ettei linnun­siemeniä enää juuri kysytä ja kaikista vähiten kotkan. Minä nyökytin. Kerroin, ettei kaupoissa edes tiedetty, mitä linnun­siemenet ovat. Suuri­partainen nyökytti. Parta pyyhki linnun­siemen­laatikon kantta, ja sitä peittäneen pölyn alta paljastui uljaan kotkan kuva.

Otin koko paketin, vaikka minulla ei olisi ollut siihen varaa. Lisäksi otin kaksi pakettia kaarneen­siemeniä ja kolme sekä varpusta että punatulkkua. Ulos mennessäni huomasin oven­pielessä istutus­lapion, ja muistin, ettei minulla ole sellaista. Kaupan­päällisiä, suuri­partainen mies sanoi. Valitsin puna­vartisen.

torstai 9. maaliskuuta 2017

Äänikirja

– No mikä sillä oli? vaimo kysyi, kun tulin kotiin aamu­tunneilla.

Olin kertonut meneväni tapaamaan vanhaa luokka­kaveriani, Kerttua, joka oli soittanut ja ollut selvästi peloissaan.

– Se oli ostanut ääni­kirjan.

– Ihan tottako? Olen ajatellut, että sellaista olisi mukava kuunnella vaikka autossa loma­matkoilla.

– Ehkä. Riippuu kirjasta.

– Mitä se sinun Kerttusi oli pitänyt kirjastaan? Vai mistä te puhuitte?

– Se…

– Ja mikä kirja se oli?

– Joku kauhu­tarina, en tunnistanut sitä. Pelottava kuitenkin. Tosi pelottava.

– Mistä sinä sen tiedät?

– Me kuunneltiin sitä Kertun luona.

– Kertun luona? Keskellä yötä?

– Niin. Kun se kirja ei suostunut olemaan hiljaa, se se oli Kerttua pelottanut. Yöllä kerrottu kauhu­tarina.

– Kai sen olisi voinut sammuttaa?

– Sitä kuule yritettiin, mutta ei siitä mitään tullut. Loppujen lopuksi me maattiin peiton alla piilossa.

– Kertun kanssa?

– Niin.

– Ja kuuntelitte kauhu­tarinoita?

– Niin. Tai yhtä ja samaa tarinaa koko ajan.

– Piditte varmaan toisianne kädestäkin?

– Joo. Sillä tavalla ei pelottanut niin paljon.

– Mitä sitten tapahtui?

– Kirjan tarina päättyi, ja minä läksin kotiin. Lupasin viedä tämän divariin.

Nostin taskustani esiin Kertulta saamani ääni­kirjan ja näytin sitä vaimolleni. Hän tuijotti pitkään.

– Tuohan on ihan tavallinen kirja.

– Se on ääni­kirja. Se lukee ääneen sen, mitä siihen on kirjoitettu.

– Valehtelet.

Vaimo ojensi kättään, otti kirjan ja luki taka­kannesta esittely­tekstiä.

– Ei tässä sanota, että tämä olisi ääni­kirja.

– On se silti. Älä vaan…

Vaimo avasi kirjan, ja siitä kuului ääni kuin se olisi kröhäissyt kurkkunsa selväksi ja äänensä auki.

– …avaa sitä.

torstai 2. helmikuuta 2017

Lohikäärme

Lohikäärme seisoi parvekkeen kaiteella ja karjui verta­hyytävästi. Tosin katselijat vain jatkoivat seisomistaan, joten kenenkään veri ei hyytynyt oikeasti, vaikka lohi­käärme karjui kuinka. Se luikautti välillä pitkiä tulen­lieskoja sieraimistaan ja karjui entistä hurjemmin. Se lienee luonnollista, sillä pakkohan sen oli polttaa nenä­karvansa siinä touhussa.

Kaikki tuijottivat, paitsi eräs puna­paitainen äijän­köriläs, joka veti puukon saapas­varrestaan, katkaisi näreestä kuivan ala­oksan ja vuoli sen jouseksi, jänteenä hän käytti mustiin pukeutuneen punkkarin kengän­nauhaa, jonka hän sai omakseen ihan vain pyytämällä. Vielä harjan­varsi nuoleksi ja puukko nuolen päähän teräksi, niin hän oli valmis.

Lohi­käärme hyppi parvekkeen kaiteella, pari iäkästä papparaista oli jo saanut infarktin, vaikka heidän verensä ei ollutkaan hyytynyt lohi­käärmeen karjunnan takia. Kuusi­toista mummoa mäiski äijiä poskille ja komensi heitä heti nousemaan. Nuoriso vielä luulee, että äijärahjukset makaavat massa känni­päiten.

Eivät maanneet. Kuolleita olivat.

Kun puna­paitainen äijä kohotti harjan­varsi­nuolen kohti lohi­käärmettä, se puhalsi tulta, levitti siipensä ja leyhytti tulen­pyörteitä kohti katsojia. Neljän iso­tukkaisen nuoren hiukset katosivat savuna taivaalle.

– Ammu, yleisö huusi. – Tapa se!

Puna­paitainen nuolaisi huuliaan ja paransi otettaan jousesta. Ennen kuin hän ehti tähdätä, saati laukaista, lohi­käärme irrotti kyntensä parvekkeen kaiteesta, heittäytyi siivilleen ja putosi suoraan alas.

Mäts.

– No mitä se nyt? kysyivät lähimmät katsojat, jotka olivat saaneet päälleen lohi­käärmeen roiskeita. – Tahallaanko se nyt noin?

Puna­paitainen mies kiiruhti lohi­käärmeen luo ja tökkäsi sitä varmuuden vuoksi kahdeksan kertaa puukko­nuolellaan.

– Ei pihise enää, hän totesi katsojille, jotka tuijottivat suu auki ja taputtivat samalla käsiään vakaaseen, hillittyyn tahtiin. – Taidanpa nylkeä mokoman. Metsästys­majan seinälle ei ole vielä kukaan naulannut lohi­käärmeen nahkaa. Muiden elukoiden nahkoja on vaikka kuinka. Karhun nahkojakin melkein puoli­metrinen kerros.

Mies työnsi puukkonsa lohi­käärmeen vatsaan ja leikkasi ruhon auki kaulaan saakka. Kaksi­kymmentä­seitsemän nuorta naista pyörtyi.

Mies veti lohi­käärmeen sisälmykset ulos ja kansa kohahti. Sisälmysten sijasta lohi­käärmeen sisältä pullahti kaunis, alaston ja kuollut nuori nainen. Kahdeksaa­toista mummoa kävi ahdistamaan ja otti niin pahasti. Sata­viisi­kymmentä nuorta miestä kurotti kaulaansa nähdäkseen paremmin, tai edes pienen vilauksen.

– Naapurin tyttöjä tämä, puna­­paitainen totesi. – On hyvä, ettei ammuttu sitä. Olisi voinut tulla sanomista.

– Nyky­nuoriso. Sillä ei ole mitään häpyä. Tuolla lailla kekkaloi tuokin tuossa, ja kuolleena vielä.

– Joo hukkaan meni. Mulle olis kelvannu.

Tuhannet "ja mulle" -huudot kaikuivat kerros­talojen välissä. Lohi­käärmeen sisältä löytynyt nainen hyppäsi pystyyn, kapsahti juoksuun ja huusi mennessään:

– Aprillii ilman sillii!

Päästyään nurkan taakse, hän otti siellä odottavan luutansa, polkaisi sen käyntiin, lensi pilven taa, eikä enää koskaan palannut.

torstai 26. tammikuuta 2017

Mummostelua

Hilma joi kahvia, vaihtoi ajatuksia ja päivitteli maailman menoa yhdessä Sylvin ja Klaaran kanssa.

– Nämä tatuoinnit, kauhea villitys tuhrata väriä nuoren ja sileän nahan alle, Sylvi-mummo totesi ja kertoi, että ennen vaan vangit ja meri­miehet värjäsivät nahkaansa.

– Niin ja miten nuoret pukeutuvat, Klaara-muori säesti huulet tiukkana. – Me sentään pukeuduimme siveästi ja käytännöllisesti.

Hilma-muori kuunteli kavereidensa jollotusta aikansa ja totesi:

– Mutta on nuorilla kuulkaas fiksujakin juttuja.

– Miten voit tuolla lailla sanoa? Kyllä nuoriso on aivan mahdotonta.

– Niin on, eikä sitä mikään mieli­pide muuksi muuta, ei edes sinun, Hilma.

Hilma virnisti ja totesi, ettei kysymys ole mieli­piteestä, vaan kokemuksesta. Hän tiesi asian varmaksi omasta itsestään.

– Ja mikä se asia on? Sylvi tiukkasi.

– Kehon­muokkaus, Hilma totesi. Tiedättehän, että ihmiset laitattavat sarvia päähänsä tai venyttävät korviaan. Sormiakin leikkautetaan irti.

– Ai kauhea sentään. Ja sinä kehut sellaista fiksuksi.

– Varjelkoon! Oletko mennyt leikkauttamaan sormiasi?

Hilma purskahti nauruun.

– En tietenkään. Kyllä minä omat sormeni pidän visusti tallella.

– No mitä sitten?

– Kielen, Hilma sanoi ja työnsi kielen ulos suustaan. Kieli oli halkaistu koko pituudeltaan, ja puoliskot longersivat miten mielivät.

– Hyi, minkä näköinen!

– Inhottava!

– Mutta siitä on kuulkaas hyötyä. En itsekään uskonut ensin. Mutta hyvin toimii.

– Mikä?

Hilma hymyili ja tillitti kavereitaan. Sitten hän selitti koko jutun heille: koska hänen kielensä oli halkaistu kahtia, hän pystyi puhumaan kahta kieltä yhtä aikaa. Ruotsia ja suomea tai vaikka englantia ja espanjaa.

– Minä sain hyvä­palkkaisen homman lähetystöstä. Simultaani­tulkkaan kahteen suuntaan, eikä haittaa, vaikka tulkattavat puhuisivat toistensa päälle.

– Valehtelet, pakana, Sylvi totesi.

– Varmasti valehtelet, Klaara jatkoi. – Sinulla on suolattuja sian­kieliä suu pullollaan ja esittelet niitä.

– Venir y ver, Hilma kuittasi samalla, kun kysyi suomeksi ottaako kukaan lisää kahvia.

torstai 19. tammikuuta 2017

Metsäretki

Mies kävelee metsässä pienen valkean koiran kanssa. Koira on väsynyt, mutta se haistaa kaikki koirapaikat, kolot ja puut. Niin kuin joka kerta.

– Minä haistoin nämä jo monta kertaa tänään, koira toteaa.

– Kävely on mukavaa, ainakin näin hienossa metsässä, mies sanoo ja patistaa koiraa eteenpäin.

– Minun jalat ihan kuluvat, koira kertoo ja nostaa toista etukäpäläänsä.

– Pienten koirien jalkojen pitääkin vähän kulua. Muuten ne voivat kasvaa liian pitkiksi ja sitten on vaikea kävellä.

Koira kulkee hetken ajatuksissaan ja jättää muutaman kolon haistamatta. Se selvästi miettii, kiusataanko sitä, mutta päättää sitten palata alkuperäiseen aiheeseen.

– En saa pois tätä kuumaa turkkia, se sanoo.

– Siitä on varmaan vaan vetoketju juuttunut, mies tuumii. – Käydään joku päivä hakemassa sinulle kesäturkki, niin jaksat kävellä pidempään.

– Tykkään kyllä tästä turkista. Voin maata varjossa.

– Mutta mitäs jos kasvat maahan kiinni? Niin voi käydä, jos makaa liian kauan, mies nauraa.

Pieni valkea koira möksähtää miehen höpötyksistä ja sanoo, ettei aina saa narrata. Koira kyllä ymmärtää, miten asiat oikeasti ovat. Mies tunnustaa niin olevan ja rapsuttaa koiran. Koira sanoo, että pitää rapsuttaa lisää eikä nauraa toiselle.


Peikko unohti mielikuvitella uuden tarinan, joten se laittoi vanhan ja muutti sitä vähän.

torstai 12. tammikuuta 2017

Väristyksiä

Oli pitkä aika, ainakin pari vuotta siitä, kun olin viimeksi käynyt morjestamassa kaveriani Penaa. Hän oli ollut kovin kiireinen eronsa jälkeen, mutta nyt hän soitti ja kysyi, joudanko käymään. Minähän joudin. Eläkeläis­vaarina minulla oli aikaa ja sitä paisi meillä oli Penan kanssa sukset menneet aina samaan suuntaan.

Syötiin herroiksi ravintelissa, juotiin olutta ja lopuksi konjakkia kaakaon kanssa, kun Pena kaivoi povestaan äly­puhelimen ja hipaisi sen käyntiin.

– Ootko tällasta nähny? hän kysyi, ja minä sanoin nähneeni. Saman­laisia on joka kourassa, ei niitä voi olla näkemättä.

– Täst näkee sään ja bussi­aika­taulut, Pena kehaisi.

Minä nyökyttelin, oli noita minulle kehuttu joka käänteessä. Harva se päivä joku kauppa­mies tarttui hihasta ja halusi kertoa puhelin­ihmeistä ja niiden halpuudesta.

– Mut tiäkkö? Täs on yks juttu, Pena kuiskasi ja muuttui ovelan näköiseksi, vähän kuin ketuksi.

– E.

– Kato.

Pena työnsi puhelintaan minun suuntaani. Katsoin. Kuva­ruudulla oli nuori puna­tukkainen nainen, jonka yllä oli pienet vihreät bikinit. Nainen seisoi kelta­hiekkaisella rannalla syvän­sinisen taivaan alla ja hymyili kirkkaan punaisilla huulillaan. Kynsi­lakka oli huuli­punan kanssa samaa väriä.

– Itekö väritit? kysyin.

– Ite, Pena myönsi ja huitoi sormellaan esiin yhä uusia kuvia. – Kato ny näitä. Upeita.

– Miks sää ny noita? Aikuunen miäs.

– Nää väritetyt tulee mun uniin. Mää saan sillai joka yölle oman uni­kaverin.

Pena oli tosissaan. Ja saattoihan tuo olla totta. Jos äijä värittää naisten kuvia kaiket päivät, niin uniinhan ne tulevat. Olen itsekin aina tykännyt nähdä unia naisista.

– Niitä on erinäköösiä.

– Niin o. Jotkut on kesken värityksen ku on ruvennu kyllästyttämäää. Kato.

Pena selasi lisää kuvia. Joissain naisilla oli vihreät kasvot tai ei kasvoja ollenkaan. Joillain oli väriä vain hiuksissa, joillain vartalossa. Kesken­eräisiä kuvia oli paljon enempi kuin valmiita.

– Ja sääkö sit valkkaat jonku näistä?

 

Heräsin keskellä yötä Penan sohvalta. Makuu­kammarista kuului ähinää, johon sekoittui ynähdyksiä. Kuulosti siltä kuin huoneessa olisi muitakin kuin Pena.

Uteliaisuuttani kurkistin oven­raosta. Pena istui sängyn reunalla kahden huonosti väritetyn naisen välissä. Hänen edessään seisoi ainakin selkä­puolelta oranssi-ihoinen nainen ja sängyllä miehen takana istui polviensa päällä puhelimen ruudulla näkemäni vihreä­kasvo ja hänen vieressään keltaisia hiuksia vaille värittämätön nainen.

Naiset nipistelivät ja tökkivät Penaa. Pena ähisi, yritti ehkä kirotakin, mutta naiset estivät sen lutistamalla äijää kurkusta. Kuului vain vaimeita ynähdyksiä. Naiset moittivat Penaa huonosta kohtelusta ja välin­pitämättömyydestä, toisten suosimisesta ja heidän turmelemisestaan.

Naurahdin, ja kaikki naiset kääntyivät salamana katsomaan kohti oven­rakoa. Vetäisin oven kiinni ja kiiruhdin sohvalle, vedin peiton pääni yli ja kuuntelin lisääntyvää kahinaa. Sellaista, jota voi kuvitella syntyvän, kun paperi­nuket liikkuvat huoneen läpi puhaltavassa yö­tuulessa.

torstai 5. tammikuuta 2017

Uni jatkuu

Kun heräsin, oli kylmä. Ihmettelin, mitä tein mökillä keskellä talvea ja miksi olin nukkunut turkki päällä. Huonoksihan se menisi moisesta, vaikka se olikin tainnut säästää minut paleltumiselta. Kylmyys tuntui lähinnä nenässä ja näkyi hengityksen höyryämisessä.

Poltto­puita ei ollut missään, joten taitoin metsästä kuusen ala­oksia ja pinosin ne keoksi. Tuli­tikkujakaan ei ollut, joten vedin turkkia entistä tiukemmalle. Pieni pakkanen ei minua pelottaisi. Istuisin keinu­tuolissa ja lukisin lehtiä, tupakki­piippuakin polttelisin, jos muistaisin, oliko minulla sellaista ja missä.

Kiikuttelin siinä muutaman viikon ja tuijotin lehteä. Lukemisesta ei tullut mitään. Kirjaimet olivat outoja hyönteisiä eivätkä sanoneet minulle mitään, en saanut selvää ensimmäisestäkään sanasta. Minusta oli kuitenkin mukava katsella, miten ne longersivat ja väpättivät sivuilla, miten yhden kirjaimen jälkeen tuli aina uusi.

Käänsin lehden toisin päin ja kirjain­venkulat jatkoivat tillerrystään. Kyllähän minun piti osata lukea, olin ainakin ennen muistaakseni osannut. Tosin en ollut varma siitä, oliko osaamiseni aina ollut kirjainten kuvio­tanssin ihastelua, vaan mitä väliä. Viihdyin hyvin lehteni parissa ja heijasin keinu­tuoliani.

Vaimo heräsi tuolin natinaan.

Hänelläkin oli turkki päällä, kun hän tallusti eteeni unisen oloisena ja mulkaisi minua. Minä mulkaisin takaisin ja keskityin lehteeni. Vaimo mojautti aikamoisen tillikan korvalleni ja murahti:

– Taasko sinä ihmistelet täällä?

Minä pitelin korvaani ja poimin pudonneen lehteni maasta. Vaimo oli harvinaisen äkäisellä tuulella, vaikka niin hän oli aina herättyään. Ehkä kylmyys ja turkki päällä nukkuminen ei sopinut hänelle.

– Kuulitko? hän jatkoi. – Lopeta tuo ja tule takaisin nukkumaan.

– Ei nukuta, ärähdin ja nojasin taakse keinu­tuolissani.

– Mutta ihmistyttää, niinkö?

En tiennyt, mitä hän tarkoitti. Kysyin, ja siitäkös vaimo kimmastui. Hän jakeli minulle korva­puusteja ja soitti korvillani metsän poikaa ja nuotiopiiriä ja ukkosen jyrinöitä. Piti ihan väistää. Lehti hajosi ja levisi pitkin.

– Vai ettet tiedä? vaimo urahti. – Karhut nukkuvat talvi­unta, eivätkä kuku valveilla kuiva lehti käpälässään. Sinä pöhkö karva­turri luulet taas itseäsi ihmiseksi.

– En minä mikään karhu ole, sanoin ja taputin käpälällä kuononi sivua osoittaakseni, että hän on itse sekaisin. – Itse sinä olet olevinasi karhu, näytätkin ihan karhulta.

– Karhut ovat vahvoja, hän murahti ja nappasi minut kaulasta kainaloonsa. – Paljon vahvempia kuin ihmiset.

Mikä siinä auttoi. Pakkohan minun oli seurata ja kellahtaa karhun viereen pötkölleni. Ei tässä niin huono ole. Ehkä karhuus tarttuu, ja minä olen keväällä itsekin karhu. Nukuttaakin jo makeasti.