torstai 7. joulukuuta 2017

Pelot?

– Penskana pelkäsin vettä niin paljon, että en uskaltanut käyttää vesi­vessaa ollenkaan. Olin ihan varma, että näkki ojentaa näljäisen kouransa ja vie minut muassaan.

– Minä taas pelkäsin tulta. Se kurotteli lieskojaan, missä paloikin, ja yritti muuttaa minut soihduksi. Kerran se onnistui ja sai minulta otsa­tukan liekkeihin. Onneksi mutsi ehti hätiin.

– Sitten siellä meillä päin oli sellainen hylätty talo. Olin ihan varma, että siellä asui zombeja tai jotain. En uskaltanut ikinä katsoa sinne päin. Valoisallakin aina juoksin sen ohitse.

– Minun möröt asuivat sängyn alla ja vaate­kaapissa. Ne tulivat pimeällä esiin. Kerran mörkö tarrasi nilkkaani, kun meinasin mennä yöllä juomaan. En mennyt. Menin peiton alle ja tiukasti.

– Entäs nyt? Pelkäätkö vielä?

– Toisia asioita, mörötkin ovat nykyään erilaisia kuin lapsena.

– Sama.

– Mitähän muut pelkäävät, tai pelkäsivät lapsena.

– En tiedä. Kysytäänkö?

– Kysytään.

– Yhteen ääneen. N-Y-T-Nyt: Mitä sinä pelkäsit lapsena?

– Niin ja aikuisena, ei saa unohtaa niitä.

– Tai jos jollakin on lapsia, niin mitä ne pelkäävät.

– Taas yhteen ääneen. N-Y-T-Nyt: Mitä itse pelkäät nyt ja mitä sinun lapsesi tai lapsen­lapsesi pelkäävät?

– Vastaakohan kukaan?

– Totta kai. Odota vaan.

– Odotetaan yhdessä. Saat pitää minua kädestä, niin sinua ei niin pelota.

– Sovittu.


Saa vastata. Mitä mörömpiä vastauksia, sitä parempi. Peikko aikoo omia kaikki vastaus­pelot ja sujuttaa ne tarinoihin. Mut vasta sitku on sellaisten tarinoiden aika.

torstai 23. marraskuuta 2017

Näkötorni

– Hei, Jaska.

– Morjes, Kaisa? Olethan sinä Kaisa? Anna, kun tunnustelen sinua.

– Sinä senkin possu, niin kuin et muka tuntisi, äänestä vaikka.

– Melkein tunnenkin, mutta saattaisit hyvin olla myös Lissu.

– No tunnustele nyt sitten. Kohtuudella kuitenkin, vaikka sinulla on kyllä hämmentävän oivaltavat kädet.

– Sokeuden iloja, Kaisa. Sokeuden iloja.

– Mmh… Silitä vielä.

– Minä jo tiedän, kuka olet, Kaisa. Sinä tuoksut erilaiselta kuin kukaan muu.

– Hyvältäkö?

– Siltä. Ja eroottiselta, haluttavalta.

– Possu sinä olet, Jaska. Kuulitko? Possu!

– Voi kai miestä sellaiseksikin sanoa… Kuule Kaisa. Tekisitkö minulle palveluksen?

– Ehkä. Millaisen?

– Lähde minun kanssa näkö­torniin.

– Näkötorniin? Mutta…

– Lähde nyt vaan. En rohkene yksin.

– Oletko tosissasi?

– Aivan tosissani, Kaisa. Lähdetään.

– No mennään. Mikäpä siinä, mennään vaan. Katsellaan maisemia.

– Älä pilkkaa. Tämä on minulle kova paikka. Kerron sitten.

 

– Täällä nyt sitten ollaan. Tämän korkeampaa tornia ei täältä löydy.

– Onhan tämä varmasti näkö­torni?

– On.

– Pidä näitä aurinko­laseja ja keppiä. Minä käyn ihan kaiteen reunalle.

– Mitä sinä meinaat, Jaska? Ethän suunnittele mitään hullua?

– Aion katsella maisemia.

– Sokea?

– Tosi kaunista. Oletko huomannut, miten hienolta maailma näyttää? Tätä voisi ihailla vaikka kuinka kauan.

– Ihan tavallinen se minusta on. Syksy ja kaikkea.

– Upea näköala. Tule, kierretään koko tornin ympäri. Tämä on niin surullista.

– Nytkö se on jo surullista? Äkkiä se muuttui upeasta surulliseksi.

– Ei se, vaan… sokeutuminen.

– Ai niin. Mutta siitähän on sinulla jo monta vuotta, kuusi tai jotain.

– Ja sokeudun taas uudelleen, kun laskeudumme maan kamaralle.

– Se on varmaan kova paikka.

– On. En juuri koskaan käy näkö­torneissa.

– Miksi sitten nyt?

– Halusin nähdä sinut.

– Minutko? Maisemiahan sinä katsoit.

– Ja sinua.

– Miksi?

– Koska minä haluan silittää sinua joka päivä, myötä- ja vastoin­käymisissä.

– Oletko tosissasi? Että naisin sokean?

– Olen.

– Tietenkin nain, tykkään possoista, varsinkin tästä Jaska-possosta.

torstai 16. marraskuuta 2017

Sudenkuoppa

– Se putosi! pieni susi ulvoo ja ravaa kohti karhun kartanoa. – Kuoppa otti sen.

– Minkä? Karhu oli jo käymässä talvi­levolle, mutta könyää sohvan reunalle istumaan. – Ja mikä kuoppa?

– Susi näyttää.

Pieni susi on hätää täynnä ja se tönii karhuun vauhtia. Karhu hieraisee unen silmistään ja laittaa sen hyllylle odottamaan.

– Mennään sitten, karhu murahtaa ja ottaa uunin nurkasta pitkä­vartisen leipä­lapion mukaansa.

Susi ryntää ulos ja karhu perään. Metsä rytisee, susi juoksee oiko­tietä puiden ja pensaiden lomitse, mutta karhu ei kunnolla sovi samasta kolosta.

Keskellä polkua on kuoppa. Susi pysähtyy sen lähelle.

– Tuolla alhaalla, se sanoo ja varoo kuopan reunaa. Karhu kurkistaa kuoppaan. Sen pohjalla istuu hopea­kettu.

– Saako jo tulla pois? se kysyy. – Tämä kuoppa yrittää syödä minut.

– Tule nyt sitten, karhu lupaa ja kaivaa hopea­ketun kuopasta leipälapiolla. – Äläkä enää tipu.

– Minun ruoka, kuoppa äkämystyy ja kapuaa maan­pinnalle. – Mitä minä nyt syön?

– Syö sammalia, karhu sanoo ja toteaa, ettei suden­kuoppien edes kuulu syödä kettuja.

Kuoppa ei tahdo sammalia, vaan sanoo, että sillä on kova nälkä, kun kukaan susi ei enää putoa kuoppaan. Sille kelpaisi kunnon ruoka, yksi kettu vaikka.

– Ei kettua, hopea­kettu sanoo ja perääntyy. – Syö karhu.

Karhu tuhahtaa, nappaa ketun ja ravistaa sitä pörheäksi juuri, kun toinen, puna­kultainen kettu tulee paikalle.

– Älä sitä, se on kasvanut tarhassa, eikä tiedä asioita. Minä lupasin opettaa sen leipomaan omena­hyvää.

Pienen suden suu tulee heti ihan märäksi ja sekin haluaa leipoa. Kettu sanoo, että ensin he näyttävät suden­kuopalle, missä on tie ja levähdys­paikka. Siellä kuoppa voi olla olevinaan roska­kuilu. Autoilijat heittävät sellaiseen aina kaiken­laista hyvää, luita ja makkaran­palasia, joskus kesä­kissoja tai liian isoiksi kasvaneita pupuja. Saattaapa joku viinalla marinoitu lomalainenkin horjahtaa kuoppaan.

Suden­kuoppa epäröi ensin, mutta kun se näkee kaikki herkut, joita on heitelty pitkin levähdys­paikkaa, se ryhtyy heti kaivautumaan maahan.

– Tämä oli hyvä idea, se sanoo. – Täällä voi pyytää ihmisiäkin.

Pieni susi haluaa jo mennä leipomaan omena­herkkuja. Karhu haukottelee ja ketut puhuvat kettumaisuuksia. Pian tulee ilta ja tähdet sykkivät taivaalla, omena­hyvät on syöty ja karhu nukahtanut sohvalle. Kaukaa levähdys­paikalta kuuluu vaimenevaa kiroilua.

torstai 9. marraskuuta 2017

Ikäkysymys

– Saanko kysyä, miten vanha olet?

– Mää olen 33.

– Enhän minä sitä kysynyt.

– Kysyithää, juuri äsken.

– En kysynyt, mutta mukava, että kerroit.

– Mitäs se sitte oli?

– Halusin tietää, saako sellaista kysyä vai suututko.

– Pöhkö.

– Totta. Olen aina ollut. Enkä vieläkään tiedä.

– Mitä?

– Saako kysyä.

– Mikset kysy?

– Kysyin jo.

– Mitä?

– Saako kysyä, miten vanha olet.

– Etkö muka tiedä?

– En.

– Varmana tiijät, mikset tietäisi?

– En ole uskaltanut kysyä.

– Kysy nyt.

– Miten vanha olet?

– 26.

– Okei. Kiitti.

– Mitä sää ny sillä tiedolla teet?

– Leivon siitä piirakan. Voidaan syödä se jänisten kanssa.

– Piirakkako?

– Niin. Se on hyvää.

– Pöhkö.

torstai 2. marraskuuta 2017

Pikkumusta

– Minua jännittää, Malla sanoo. – En ole ennen muokannut kehoani.

– Ei se ole sen kummempaa kuin rintojen tai pakaroiden suurennus, ja nehän on jo teille tehty, operaattori toteaa. – Turha tässä on mitään jännitellä.

– Mutta ne ovat kauneuden­hoitoa eikä kehon­muokkausta.

– Miten vain haluatte. Olkaa hyvä ja käykää operaatio­alustalle.

– Pitääkö riisuutua?

– Ei tarvitse. Kone huolehtii kaikesta.

Malla asettuu alustalle. Kone imaisee hänet siihen liikkumattomaksi ja ruiskuttaa veren­kiertoon tuntemuksia turruttavia aineita. Operaattori nostaa peukkuaan, Malla hymyilee.

Koneen pihdit kiskovat kynnen ja kynsi­marron Mallan oikeasta peukalosta, jäljelle jää hetken punaisena hohtava kynsi­peti, jonka ylle kone venyttää kynttä reunustanutta ihoa ja liimaa saman tien kiinni.

Malla katselee operaatiota kattoon kiinnitetystä peilistä ja hätkähtää joka kerran, kun kone vetäisee uuden kynnen irti. Hän sulkee silmänsä kerran toisensa jälkeen, mutta ei malta kauaa olla katsomatta. Sormista tulee hienot. Ehkä tämä kannattaa.

Operaattori tarkkailee koneen mani­pulaattoreiden toimintaa ja liikkeitä.

– Nyt se alkaa, hän sanoo. Malla nyökkää.

Kone painaa työ­kaluja Mallan ranteesta tämän kämmenen sisälle ja vetää luita ulos. Se asettelee ne somasti oikeaan muotoon viereiselle pöydälle. Jokaisen luista tyhjennetyn sormen sisälle kone asettaa joustavan, kärkeä kohti suippenevan töttörön ja kiinnittää Mallan luista irrottamansa jänteet sen kylkeen. Kämmen- ja ranne­luiden tilalle tulee soma pussukka.

Kone piippaa, ruiskauttaa kemikaaleja Mallan suoneen ja vetäytyy pois. Malla nousee, katselee ja koettelee uusia lonkeroitaan.

– Jännät.

– Eikö vain? Ne taipuvat joka suuntaan, kun luut eivät enää rajoita liike­ratoja. Opitte hallitsemaan niitä varsin pian, huomenna ette enää muistakaan entisiä käsiänne.

– Nämä ovat kyllä kivat, Malla tunnustaa, vemputtaa lonkeroitaan ja heilauttaa päätään kohti pöytää, jolla hänen kämmentensä luut makaavat hyvässä järjestyksessä. – Mitä noille tapahtuu?

– Ne ovat teidän. Voimme lisä­maksusta koota niistä teille kaula­korun tai vaikka tiaaran.

– Haluan kaula­korun. Valkeat kämmen­luut näyttävät varmasti upealta pikkumustan kanssa.

torstai 26. lokakuuta 2017

Pala kakkua

Pomo kävi Englannissa ja toi tuliaisiksi kakun, jonka pakkausta koristivat sanat "Rich fruit pudding". Se tarjosi sitä kahvi­tauolla, mutta jätti kakun syömisen vahtimatta. Ei me saatu sitä syötyä. Jokainen irvisteli alas nokareen ja piilotti loput pomon henkilö­kohtaisesti leikkaamasta ja tarjoilemasta kakun­palasta omien eväidensä kääreisiin.

Kotona avasin eväs­paperit ja kakku­palan yltiö­imelä tuoksu muurasi nenäni umpeen. Silmätkin vuotivat. Vien tuliaisen pihalle ja vihelsin varista. Oimme koko kesän jakaneet herkkuja ja syöneet yhdessä saman pöydän ääressä. Erityisesi se kerta, kun olin paistanut lettuja ulko­tulilla, oli jäänyt molempien mieleen. Hyvää piisasi ja lopulta rötkötimme molemmat nurmikolla ja ähisimme.

Varis tuli ja laskeutui tuolin sarjalle, josta se näki kaiken, mitä pöydälle oli katettu. Minä avasin paketin ja tarjosin kakun­palaa. Varis nokkaisi, loksautti nokkaansa ja rääkäisi. Se ei kestänyt moista herkkua ja katsoi minua mustilla silmillään pää kallellaan. Minusta tuntui, että olin pettänyt sen luottamuksen.

– Sori, sanoin. – Pomon tuoma kakku. Englantilainen. Ajattelin, että saattaisit tykkätä.

– Kraa'a?

– En, tunnustin. – Se oli yököttävää. Mitähän sen kanssa tekisi?

– Krok!

– Meinaatko? Komposti­madot kyllä syövät mitä vaan.

Kompostiin se joutaisi, en pystynyt enää kuvittelemaan ketään enkä mitään muuta, jolle kakku kelpaisi. Hain varikselle kaksi grilli­nakkia hyvitykseksi ja kiikutin kakun­palan kompostiin. Sillä siitä päästiin. Komposti­madot voisivat halutessaan pitää vaikka juhlat.

Istuin pöytään variksen kaveriksi. Mutustelimme nakki­makkaroita ja mietimme maailman menoa, kun kompostin kansi aukeni, ja armeijallinen lieroja lähti tulemaan kohti.

Ensin minua ihmetytti, sitten nauratti ja lopulta pelotti. Lieroja matoi maassa paksuna mattona, miten niitä olikin mahtunut niin paljon kompostiin. Ne kiipesivät tuolin- ja pöydän­jalkoja myöten ylös ja ryhmittyivät pöydän reunalle. Varis oli siirtynyt puun oksalle ja huuteli sieltä mieli­piteitään.

Tiesin, että madot eivät oikeasti osaa puhua, mutta koin mato­kansan yhteisen paheksunnan vahvana. Minä kelvoton olin pilannut niiden elämän, kodin ja maailman.

– Ei ollut tarkoitus, sanoin. – En tiedä, mitä muutakaan olisin voinut tehdä sille leivonnaiselle.

Madot eivät sanoneet mitään. Niiden pää oli koholla ja ne huojuivat epätahtiin.

– Saahan sen pois sieltä, totesin, kävin hakemassa ja laskin keskelle pöytää.

Madot eivät luovuttaneet. Varis raakkui myötä­mieltä. Pakkohan minun oli. Haukkasin palan kakkua. Siinä maistui eiliset perunan­kuoret ja viime viikkoiset kalan­perkeet. Paljon parempaa kuin aiemmin, mutta silti minua etoi.

Söin, kunnes viimeinen palanen käänsi vatsani ympäri. Kakku levisi hienoksi pureskeltujen nakin­kappaleiden kanssa pihalle. Nyt madoille kelpasi, ja varis tuli hakemaan osansa. Ei kestänyt kauaa ennen kuin piha oli siisti, ja madot palanneet kompostiin. Varis istui tuolin sarjalla, tuijotti minua ja totesi:

– Kronk.

torstai 19. lokakuuta 2017

Pimpom

Ovi­kello kilahti. Ensin en meinannut avata, mutta kun se soi toistamiseen, nousin tuoliltani, jossa olin istunut lukemassa, ja menin ovelle. Joku kauppias tietty, mutta sanoisin sille valitut sanat, jotta tietäisi pysyä poissa. Ovi­silmästä näkyi Jesse, joka taas tavoitteli ovi­kellon nappia.

Tönäisin oven auki. Se kolahti Jessen käteen.

– Hitsi­pilli sentään, hän vingahti. – Mun ranne katkesi.

– Pitääkö rimputtaa kuin heikko­mielinen? Tule sisään sieltä. Otatko teetä?

– Joo, ja lastan tai sideharsoa.

– Älä höpötä, vaan mene olkkariin odottamaan.

Laskin hanasta kuumaa vettä mukiin ja uitin siinä aamuista tee­pussia. Kun vesi oli saanut vähän väriä, vein sen olo­kammariin ja laskin Jessen eteen pöydälle.

– Miten sinä nyt tänään tulet ja ilmoittamatta vielä? Minulla olisi saattanut olla vieras.

– Me ollaan Lassen kanssa keksitty upea bisnes. Haluatko mukaan? Saisit ruveta pää­johtajaksi, me kun ollaan enempi käytännön miehiä.

– Ja rahoittajaksi, niinkö?

– Totta kai.

– Arvasin. Millainen bisnes se on?

– Tämä on ihan hys-hys-juttu…

– Kuten aina.

– Me ruvetaan tekemään liha­robotteja. Kokeiltu juttu. Toimii.

– Kuulostaa rasvaiselta. Kerro lisää.

– Nykyiset robotit ovat tosi vajavaisia: jokunen putki, kuusi servoa ja tyhmä tieto­kone. Sillä pitäisi muuttaa maailmaa ja luoda vaurautta. Ei maar toimi.

Minä tuijotin Jesseä. Into ja ajatukset paloivat hänen silmissään. Hän siirtyi aivan istuimensa etu­reunalle, kekotti siinä ja jatkoi:

– Mutta liha­robotit, ne ovat tulevaisuuden tekijöitä.

– Miksei niitä vielä ole? Luulisi, että joku muukin on keksinyt saman ajatuksen.

– Muut eivät ole uskaltaneet, mutta me Lassen kanssa uskalsimme.

– Mitä?

– Ottaa seuraavan askeleen. Me kokeiltiin ensin ihan madoilla, sitten hiirillä ja lopuksi kissoilla ja koirilla.

Ajatukseni saattoivat näkyä kasvoiltani, sillä Jesse vaikeni, hörppäsi tee­mukistaan, hymyili ja tokaisi:

– Älä pelkää. Me poistettiin niiltä aivot heti ensimmäiseksi. Ei ne enää mistään mitään tienneet. Mutta ajattelehan, miten hyvin keho on anturoitu: kosketus­anturi kaikissa pinnoissa, stereo­kamera, kemiallisia analysaattoreita ja vaikka mitä. Kaikki valmiiksi johdotettu yhteen ja samaan paikkaan pää­kopan sisään.

– Tuota…

– Sitten Lassen mummo kuoli, ja me kokeiltiin sillä. Tuli tosi hyvä. Kuolleenakin se kaivoi ojaa kilo­metri­kaupalla, ei tarvinnut ruokaa eikä juomaa kunhan sähköä riitti.

– Panitteko te sen kaivamaan ojaa?

– Joo ja hakkaamaan halkoja. Me nääs tehdään moni­toimi­robotteja, yksi joka kotiin. Liha on kuule upea materiaali.

– Mutta kuollut mummo. Mistä te muka niitä saatte?

– Se on sinun hommiasi. Monet testamenttaavat ruumiinsa tieteelle, ja tämä on tiedettä jos mikä. Järjestät vain niin, että me saadaan niistä osamme.

– Kuolleista?

– Niin. Ne jotenkin muuttuvat käytössä mustan­ruskeiksi ja rupeavat haisemaan. Se ei vaikuta toimintaan ainakaan heti, mutta…

– Juu tiedän. Ihmiset ovat nirppa­nokkia. Olet maininnut siitä ennenkin.

– Se on aina vaan totta. No mitä sanot?

– On teillä bisnekset.

– Eikö olekin? Jos lähdet mukaan nyt, niin saat Lassen mummon. Se on vielä melko ehjä. Pyydänkö näytille, tai vaikka siivoamaan? Se odottaa tuolla porras­käytävässä.

Jesse alkoi näppäillä kännykkäänsä. Hän tärisi ja hänen silmänsä hehkuivat.

– En halua! Laita se pois!

Minä huusin, ja Jesse katsoi minua suu auki.

– Mutta se on uusinta uutta. Ihan parasta. Teknologinen ihme.

– Ei!

– Mutta bisnekseen lähdet mukaan, eikös? Lasse pettyy, jollet lähde. Ja minä.

– En. En varmasti. Pitäkää mummonne.

Nostin vajaan teemukin Jessen edestä ja osoitin hänelle ovea.

– Malla! Älä ole tuollainen. Tästä tulee mahtavaa. Me tarvitaan sua.

– Menehän nyt, ennen kuin sanon pahasti.

Jesse meni, mutta kääntyi ja jäi oven­rakoon notkumaan.

– Joo joo. Mä menin jo. Mutta Malla, kun sulla on se tauti, niin voisitko testamentata ruumiisi mulle ja Lasselle?

Suljin oven, ehkä tarpeettoman ripeästi, mutta pelkäsin suostuvani. Olin jo kauan rakastanut tuota miestä.

torstai 5. lokakuuta 2017

Voi elämä

Istun Lauran, unelmieni naisen, kanssa puistossa tähti­kirkkaan taivaan alla ja tuijotan tähtiä samalla kun käteni vaeltaa Lauran hiuksissa ja niskassa.

– Ne ovat ihmeellisiä, sanon. – Ja niitä on monta.

Laura katsoo minuun ja hymyilee, liikauttaa päätään ohjatakseen käteni oikeaan paikkaan.

– Nuo tähdet, jatkan. – Luuletko, että siellä jossain on elämää?

– Ainakin täällä on, Laura sanoo ja kääntyy minuun päin niin, että otteeni hänestä kirpoaa. – Toistaiseksi.

Minä nostan käteni syliin ja katselen hänen kasvojaan, joissa näkyy elämä ja kuluneet vuodet.

– Elämää on varmasti syntynyt muuallakin kuin täällä, sanon. – Jos maailman­kaikkeus on ääretön, on siellä oltava elämääkin äärettömästi.

Laura naurahtaa ja toteaa:

– Olet taas tutkinut matematiikkaa. Äärettömyyden käsite on minustakin valtavan kiehtova.

– Totta. Ja ajattele, mi–

Laura painaa kätensä suutani vasten.

– Kuuntele, hän sanoo. – Minä kerron, tai ehkä näytän, kerron ensin: elämä kuolee aina. Elämä täällä pallolla on vain pieni hetki sen koko historiassa ja samoin käy aina kaikkialla.

Yritän sanoa jotain, mutta Laura sulkee suuni etu­sormellaan.

– Älä puhu. Katso.

Lauran kämmen painuu silmilleni, ja minä näen avaruuden. Se pienenee, liikkeet nopeutuvat ja galaksien pyöriminen ja keskinäinen tanssi näkyvät selvästi.

– Näetkö välähdykset, Laura kysyy.

– Nuo vihreätkö?

– Kaiken väriset. Elämä loistaa hetken ja sammuu.

– Se on kaunista, kuin keijukaisen pyrähtely satumaassa.

– Katso vielä. Montako välähdystä näet kerralla?

Minä tuijotan pitkään ja seuraan elämän värikirjoa.

– Vain yhden. Joskus melkein näen kaksi, mut–

Laura nostaa kätensä silmiltäni, ja taivalla loistavien tähtien valo häikäisee niin, että joudun varjostamaan silmiäni. Suru läikähtää vatsassani.

– Anteeksi, Laura sanoo. – En halunnut…

– Minä halusin. Kiitos, että näytit.

Laura nousee penkiltä. Tähdet loistavat hänen hiuksissaan, kun hän ojentaa kätensä minulle ja sanoo:

– Tule, mennään. Ei tuhlata elämää.

torstai 28. syyskuuta 2017

Kahdeksikko

Aune soitti ja sanoi kaipaavansa apua kaakun syömiseen, hän kun ei ole vieläkään oppinut leipomaan tai edes laittamaan ruokaa yhdelle ihmiselle, vaan tekee kaiken vanhasta tottumuksesta suur­perheen tarpeisiin. Minä tietenkin suostuin. Aunen leipomukset ja kaakut ovat kylän­kuuluja ja vertaansa vailla. Yhtä hyviä ei saa edes pää­kaupungin trendi­kuppiloissa.

Kun olin juonut kuusi mukillista vahvaa mokka­kahvia ja syönyt kahdeksan­toista kimpaletta tiikeri­kaakkua, rohkaisin mieleni ja tunnustin:

– Minun kaakuista tulee aina ohuita ja litteitä, vaikka laittaisin niihin kuinka paljon aineksia tahansa.

– Ranne­liike, Aune nyökytti. – Kyse on ranne­liikkeestä. Pitää olla letkeä ote, että vatkaus onnistuu.

– Kyllä minä ne vatkaan, koneella. Sillä saa hetkessä ainekset sekaisin.

– Muistathan kahdeksikon? Muna-sokeri­vaahtoon pitää pystyä tekemään kahdeksikko.

– Mitä varten?

– Siitä tietää, että vaahto on tarpeeksi tiukkaa ja että kaakusta tulee kuohkea.

– Käykö jokin muu numero? kysyin.

Aune vaikeni ja mietti.

– Kai siihen kelpaa mikä vaan numero, kunhan ei ihan ykkösellä yritä.

 

Kokeilin heti seuraavana päivänä. Aune oli oikeassa ja kahdeksikossa kaakku­taika. Leivoin kolme kaakkua ja olin ylpeä itsestäni. Päätin leipoa vielä muutaman ja pyytää Aunen vasta­vierailulle.

Aune tuli ja istahti puna­samettiselle sohvalleni. Minä nostin kaakut hänen eteensä ja katselin hänen ilmeitään.

– Itsekö sinä…?

– Itse. Ihan sinun neuvojesi mukaan. Maistetaanko?

Aune nyökkäsi, me maistoimme. Minä kerroin jokaisen kaakun synty­tarinan. Aune kehui kaakun toisensa jälkeen.

– Tähän piirsin kahdeksan­kymmentä­kahdeksan, sanoin ja nostin eris­kuohkean kaakun pöytään. – Kokeilin montaa muutakin numeroa.

– No olitpas sinä. Oliko vaikutusta?

– Ei oikeastaan enää kahdeksan­kymmenen­kahdeksan jälkeen, paitsi…

– Paitsi mitä?

– Tämä.

Kaakku hehkui sisältä punaisena ja oli ulkoa­päin musta. Niin sen tietty pitikin, siinä oli punaisia marjoja täytteenä, likööriä kostukkeena ja tummaa raaka­suklaata kuorrutuksena. Oli siinä muutakin, vaikka en ymmärtänyt mitä, mutta minä pelkäsin mokomaa leivonnaista.

– No onpas se, Aune totesi ja kurkisti kaakun sisällä hehkuvaa pätsiä. – Kiva efekti.

– Ei se ole efekti. Minä en ainakaan ole sitä tehnyt.

– Itsestäänkö se on siihen tullut?

– Tai numerosta. Kirjoitin siihen kuusi­sataa­kuusi­kym­mentä­kuusi.

– Pedon luvun.

– Niin.

– No jopas. Eiköhän maisteta.

Me maistoimme. Ulkona kulki kaksi pupua. Toisen askeleista kuului lonti lonti, toisen pompi pompi.

torstai 21. syyskuuta 2017

Käsi

En ollut pitkään aikaan käynyt metsässä, enkä edes huomannut käymättömyyttäni. Minusta oli tullut kaupunkilainen, urbanisti.

Tänään oli erilainen päivä. Firmassa järjestettiin kevätsoutelu, josta oli puhuttu koko kesä. Ihmiset olivat innoissaan, jotkut olivat pukeutuneet sorsaksi ja vaappuivat räpyläjaloillaan. Minua ei soutelu huvittanut. Sanoin sen pomolle, ja hän komensi minut metsään poimimaan puolukoita, niin että soutelusta palaavat saavat vatsansa täyteen funktionaalista ravintoa. Viihtyä pitää, pomo muistutti.

Metsässä ei ollut ainuttakaan puolukkaa. Varpuja oli, mutta puolukat oli viety ja ehkä jo syötykin. Hätäännyin. Pomo antaisi kenkää, jos jäisi puolukatta. Istuuduin sammaloituneen puunrungon päälle ja tirautin itkut.

Runko notkahti, kun joku istui viereeni. Katsoin, ja tiesin menneeni sekaisin. Ei peikkoja oikeasti ole olemassa. Ei ainakaan sellaisia, joilla on häntä. Tai jotka haisevat metsän siimekselle.

Peikko-oletettu tökkäsi minua olkapäähän ja kysyi, mitä tirisen. Kerroin puolukoista, ettei niitä ole, että saan kenkää ja joudun rappiolle, ehkä muutun peikoksi. Se oli peikosta hauskaa, ainakin se irvisti melkein kolmen hevosen kokoisen virnistyksen. Sitten se sanoi, että saahan puolukoita, jos tahtoo, ja komensi ottamaan. Minä avasin nyrkkini ja siihen tippui taivaasta kourallinen puolukkaa. Hyviä vielä.

Kun sanoin, että tarvitsen ämpärillisen, peikko kiskaisi oikean kätensä irti ja antoi sen minulle, neuvoi miettimään asiaan kuuluvia käsitteitä ja heilauttamaan kättä. Kokeilin, ja puolukat ropisivat ämpäriin. Taivaalla oli pieni trombi, jonka silmästä puolukat tippuivat. Ihan kuin yläsäiliöllinen vessanpönttö, se kuulostikin samalta.

Peikko totesi, että myrsky jäi pieneksi, pyysi kätensä takaisin ja näytti mallia. Aika monta puolukkaa satoi. Polveen saakka. Söimme itsemme ähkyiksi ja juttelimme. Peikko kertoi, että sillä on takavarastossa vaikka kuinka monta kättä ja että tämä joutaisi minulle lainaan. Se kiinnitti käden vasempaan olkapäähäni ja sanoi, että oppisin pian käyttämään sitä ja siitäkös lystiä seuraisi.

Koko illan olen nyt istunut sohvalla ja miettinyt. Käsi on kaivanut nenääni ja rassannut varpaanvälejäni. Välillä se rapsuttaa minua. Se on hieno, tosin kynnet on käppyräiset ja mustat, kämmenselässä kasvaa paksu karva, mutta minä pidän siitä. Luulen, että pomokaan ei viitsi huomenna enää kysyä mitään puolukoista.

torstai 7. syyskuuta 2017

On vain yksi pupu

– Missä on toinen pupu?

– Se kuoli.

– Minulla on sitä jo kova ikävä.

– Niin minullakin. Silmät on ihan märät.

– Kuka nyt nukkuu minun vieressä?

– Huolitko leikkipupun?

– Haluan saman pupun kuin ennen.

– Sitä ei enää ole.

– Kuka sitten paijaa minun kuonoa?

– Minä voin.

– Sinä et tunnu yhtään pupulta.

– Haluatko omppua?

– Joo. Syön sen ihan yksin.

torstai 31. elokuuta 2017

Palveluyhteiskunta

Aurinko paistoi lämpimästi, kun kävelin kotia kohti heinä­kuisena tiistaina. Kannoin mukanani verkko­kassia, jonka silmien lomasta näkyi tekemäni ostokset: limppu, peruna­kilo, pala sian­kylkeä ja nokare voita.

Ravintoloissa ja autoissa istuvat ihmiset mulkoilivat, jopa tuijottivat minua. Minua hymyilytti ja olin itsestäni ylpeä. Kerrankin tein niin kuin koin oikeaksi, olkoonkin, ettei se ollut niin kovin tavan­omaista.

– Lina!

Käännyin ja näin, että Jasmin tuijotti minua autonsa ikkunasta.

– Mikä on Lina? Tule kyytiin.

Pudistin päätäni. Jasmin ei luovuttanut, vaan toisti kyyti­tarjouksensa. Kuljettajakin oli kouluja käynyt ja osasi asiansa. Ymmärsin Jasminia. Vaikka hänen autonsa pystyi vallan hyvin siirtymään paikasta toiseen ilman kuljettajaakin, asiat sujuivat mutkattomammin kuljettajan kanssa.

En kuitenkaan suostunut hänen pyyntöönsä, vaan ehdotin, että hän ajaisi rinnallani ja tulisi kotiini ruoka­vieraaksi. Tarjoaisin läski­soosia. Nostin ruoka­kassiani. Jasminin silmät pyöristyivät ammolleen, ja hän peitti suunsa kämmenellään.

– Ruoka­vieraaksi? Aiotko laittaa ruokaa?

Minä tunnustin ja uudistin pyyntöni. Jasmin suostui ja neuvoi kuljettajaansa, joka toisti neuvot autolle. Kuljimme rinta rinnan koko kahden­sadan metrin matkan kotiini.

– Säikähdin, kun näin sinut kävelemässä, Jasmin sanoi istuutuessaan vieras­jakkaralleni. – Minä en ikinä…

Viittasin hänet hiljaiseksi ja ehdotin, että hän voisi pestä perunat. Hän kieltäytyi ehdottomasti, sanoi, ettei hänen tuloillaan voisi tehdä mitään sellaista. Ymmärsin häntä, rahalla mitataan kaikki. Minä olin silti päättänyt toimia toisin. Eläisin ja tekisin niin kuin itse hyväksi näkisin, en niin kuin yhteis­kunta halusi.

Ruoka oli parasta, mitä olin ikinä maistanut. Hankkimani raaka-aineet eivät ehkä olleet samaa tasoa kuin ravintoloille myytävät, mutta ruuasta tuli hyvää. Kapina­mielelläkin saattoi olla asian kanssa tekemistä.

– Omituinen kokemus, Jasmin totesi. – En ole koskaan ennen syönyt kenenkään kodissa.

Minä katselin häntä ja kysyin, haluaisiko hän puhdistaa ruokailun jäljet.

– En missään tapauksessa, hän melkein kiljui. – Eikö se ole rikollistakin?

Pyöritin päätäni ja sanoin, etten lähtisi rikollisille teille, vaan hoitaisin asiat niin kuin pitää, vaikkakaan en ihan normien mukaan. Hän nyökkäsi, otti raha­massin käsi­laukustaan ja laski pöydälle seteli­nipun.

– Minä taas pelaan sääntöjen mukaan ja maksan palveluista niin kuin pitää, Jasmin sanoi ja nyökkäsi raha­pinkkaa kohden. – Riittääkö tämä?

Myönsin. Raha helpotti elämää. Valvonta olisi jo varmasti lähettänyt vero­laskun palkasta, joka minun piti lain mukaan maksaa itselleni kävelemisestä ja ruuan­valmistamisesta. Tiskaamis­palkkaani ja veroihin pitäisi niihinkin olla rahaa. Ja lauantaiksi suunnittelemaani siivoukseen. Se tulisi kalliiksi, vaikka en maksaisi itselleni kuin minimi­palkkaa.

torstai 24. elokuuta 2017

Joutomies

Olipa taas kerran, juuri tässä ja nyt, harvinaisen tavallinen mies. Hän oli jouto­mies, sillä työtä ei hänellä ollut.

Tänään, tai ehkä se oli jo eilen, jouto­mies jätti kaikki kaiken, veisti itselleen lasisen arkun, vei sen syvälle metsään, asettui siihen ja sulki kannen. Pian uni sulki miehen silmät ja kului sata vuotta.

Kellon lyödessä kolmea, mustikka­metsään lähtenyt nainen näki lasi­arkun ja sen sisällä loikovan jouto­miehen. Hän laski kaikki kahdeksan marja­ämpäriään mättäälle ja raotti arkun kantta.

– Otatko makkaraa? nainen kysyi. – Jahtia. Minulla on koko pötkö eväänä.

Jouto­mies avasi silmänsä, haistoi makkaran ja nousi.

– Anna, hän sanoi ja kurotti kättään.

– Ilmari, nainen ilahtui. – Täälläkö sinä olet ollut?

– Minä nukuin. Sata vuotta.

– Höpsis. Olet nähnyt joutavan­päiväistä unta.

– Siinä oli prinsessa. Saanko nyt sitä makkaraa?

– Olkkari pitäisi tapetoida.

– Päästetään lapset komerosta. Kyllä ne.

Ja niin jouto­mies palasi arkeensa, nosti lapset eteis­komeron ylä­hyllyltä lattialle, käynnisti ne ja asettui jo kotoiseksi käyneeseen arkkuunsa olo­huoneen lattialle.

Ulkona satoi, ja prinsessa seisoi räystäs­tipun alla. Hänen kastunut, noenmusta pitsi­mekkonsa painui ihoa vasten. Vesi­pisarat piirsivät jokia ikkuna­lasiin, valuivat prinsessan nenän­pieltä tämän veren­punaisille huulille.

– Sata vuotta, prinsessa kuiskasi. – Sata vuotta.

torstai 17. elokuuta 2017

Sinne ja takaisin

– Meno-paluu vai pelkkä meno?

– Mitä maksaa?

– Meno kolme, meno-paluu seitsemän­sataa­tuhatta­seitsemän.

– Oletko tosissasi?

– Hinnat ovat nämä. Saat itse päättää. Suurin osa ottaa pelkän menon.

Minä päätin ottaa meno-paluun. En halunnut jäädä mihinkään epä­määräiseen tilaan, vaan palata.

Kun tuli aika, minut työnnettiin ulos naisesta. Minä huusin, säikähdys oli suunnaton. Olin joutunut maailmaan, jossa kaikki aiemmin oppimani oli hyödytöntä ja minä täysin avuton. En osannut edes liikkua.

Huomasin pian, että kukaan ei liikkunut itse, vaan jokainen kulki ajan mukana. Se oli kiehtovaa. Ajan liikkeen myötä minä muutuin, raajani venyivät, voimani kasvoivat ja opin käyttämään tilaa liikkumiseen.

Aika ja sen mukana elämä kulkivat vakaana ohitseni, kasvoin, opin, rakastin ja synnytin lapsia. Pääte­pysäkillä keho, millä olin siihen asti liikkunut tilassa, pysähtyi yhtä aikaa ajan kanssa. Jäänteet haudattiin maa­kuoppaan ja minä jäin odottamaan paluu­kyytiä.

Aika seisoi. Minä odotin.

Siirryin tilassa ja kävin katsomassa kehoani. Kun kosketin sitä, tiesin, että minun olisi otettava se jälleen haltuuni ja noustava maan pinnalle. Tiesin, että elämän rikkoma kehoni korjaantuisi ajan virratessa toiseen suuntaan.

Kehoni nuortui ja minä riemuitsin paluusta. Iloitsin elämästäni ja sen kirjosta, kokeilin kaikkea, mikä oli meno­matkalla jäänyt kokematta.

Nyt jäljellä on enää viimeinen koitos. Tarvitsen naisen, jonka kohdun kautta pääsen sinne, mistä alun perin lähdin. Kotiin.

torstai 10. elokuuta 2017

Salama iskee

Maks näki inter­netissä jutun miehestä, johon salama oli iskenyt sata kertaa, ja päätti, että häneen se iskisi ainakin tuhat kertaa. Helppoa se ei ollut, sillä salamat väistelivät häntä. Ne eivät viitsineet iskeä koko äijään, vaikka tämä seisoi ukkos­myrskyssä pysty­päin keskellä aakeaa vainiota.

Parantaakseen sähkön­johtavuuttaan, Maks ryhtyi syömään rauta­lääkkeitä. Hänen verensä paksuni ja suonet pullottivat, mutta salamat eivät välittäneet Maksista, vaan pirstoivat mieluummin lähistön kiviä ja kallioita. Maks piti sitä pilkan­tekona, pui nyrkkiä ukkos­pilville ja kirosi.

Hän ryhtyi opiskelemaan lääke­tiedettä ja sirkus­taitoja. Lääke­tieteessä häntä kiinnosti erityisesti kehon sähkön­johtavuus ja miten siihen voi vaikuttaa. Hän joi litra­kaupalla suola­vettä ja voi huonosti.

Sirkus­taitojen avulla hän opetteli syömään metallia. aluksi hän kääri palat silkki­paperiin ja nielaisi, mutta pian hänellä oli ruoka­lautasen vieressä kulhollinen laakeri­kuulia ja toinen lyijy­hauleja. Suola­sirotin oli täytetty kupari­hitusilla. Kaikista kulinaristisista ponnisteluista huolimatta salamat kiersivät häntä, särkivät puita ja muita mukavasti paukahtelevia asioita.

Talvi lähestyi ja Maksille tuli kiire. Pakkasella salamat lepäilevät pilvien päällä, eivätkä viitsi kurkotella lumiseen maahan.

Maks ryhtyi opiskelemaan insinööri­tieteitä. Hän lainasi yli­opiston kirjastosta kuusi metriä korkean pinon sähkö­tekniikan oppi­kirjoja, rakenteli alku­salama­lähettimiä ja Benjamin Franklinin ammoin käyttämiä leija­houkuttimia.

Ei ainuttakaan salaman iskua.

Maks lainasi lisää sähkö­tekniikkaa käsitteleviä opuksia. Niiden muodostama pino kasvoi kuuden metrin jaksoissa ensin kahteen­toista, sitten kahdeksaan­toista ja lopulta kuuteen­kymmeneen kuuteen metriin. Maks osasi pinot ulkoa ja pystyi soveltamaan osaamistaan. Hän rakentaisi oman Salaman, robotin, joka iskisi häntä, kunnes hän olisi saavuttanut tavoitteensa.

Robotista tuli hieno. Se iski Maksia teräksisellä nyrkillä aina, kun tämä tuli sopivalle etäisyydelle. Iskiessään se laski ääneen antamiensa iskujen määrää. Mitä suuremmaksi luku kasvoi, sitä leveämmin Maks hymyili. Hänen hampaaton hymynsä painettiin lehteen päivää ennen kuin tuhannen iskun arvioitiin täyttyvän.

Maks oli kutsunut lehti-ilmoituksella koko kaupungin katsomaan onnistumistaan. Salama oli siirretty esiintymis­lavalle, jossa Maks tepasteli ja otti vastaan Salaman iskuja. Välillä hän nyykähti tajuttomana lavalle, nousi taas ja jatkoi tepasteluaan. Väki­joukko laski yhteen ääneen robotin kanssa: "yhdeksänsataa yhdeksän­kymmentä yhdeksän, tuhat, tuhat yksi". Kun lukema ylitti tuhannen, Maks siirtyi lavan reunalle, kohotti kätensä ja huusi iloaan ilmoille. Hän oli saavuttanut tavoitteensa.

Silloin salama iski.

Robotti pirstoutui, esiintymis­lava sortui, kaupungin sähkö­laitos syttyi palamaan, ja kaikki paikalle tulleet kuusi­tuhatta kolme­sataa kaksi­toista katsojaa kuolivat. Maks käveli ruumiiden seassa, potkiskeli niitä ja itki. Hänen saavutuksensa oli kadonnut. Yhtään todistajaa ei ollut jäljellä. Robotin laskuritkin olivat hajalla.

torstai 3. elokuuta 2017

Amok

– Millaista se on?

– Ainakin erilaista. Kertomusten mukaan jokainen kerta on oman­laisensa.

– Se on pelottavaa. Hypätä tyhjyyteen tietämättä mihin joutuu.

– Kyllä siitä jotain tiedetään, osa palaa.

– Kerro.

– Saat kehon, se on ikään kuin kotelo, johon sinut lukitaan. Kuljet sii­nä alusta loppuun.

– Yksinkö?

– Ei yksin. Muut lyövät ja kampittavat aina kun pystyvät. Joku saat­taa vähän auttaa, mutta se on harvinaista. Jokainen haluaa olla ensim­mäi­nen ja voittaja.

– Entä keho? Saako sen valita itse?

– Millaisen haluaisit?

– Vahvan, sellaisen joka kestää kolhuja ja lyöntejä ja jolla on voimaa lyödä ensin.

– Saat pienen ja heikon, täysin avuttoman. Teet siitä mieleisesi, jos pystyt ja ehdit. Aikasi on lyhyt.

– Miksi avuttoman?

– Kehoon kuuluu mieli, joka sekin on heikko, helposti särkyvä. Sinun kuuluu huolehtia siitäkin.

– Entä jos se menee rikki?

– Sinä häviät.

– Ja jos saan pidettyä sen eheänä, voitan, niinkö?

– Ehkä hetkeksi. Mitä tarkoitat voitolla?

– Samaa kuin muutkin, että olen ensimmäinen, että lyön kaikki. Mi­ten niin hetkeksi?

– Kehosi heikkenee ja mielesi ravistuu, et voi sille mitään.

– Lyödäänkö minua?

– Lyödään. Muut tekevät sinulle, mitä ikinä tahtovat, tai hylkäävät, eivät viitsi edes lyödä.

– En anna niin käydä. Minä lähden!

– Kehon sammuminen on lopetusmerkki, siihen ei pidä jäädä pyöri­mään. Se ei johda enää mihinkään.

– Silloinko pitää palata?

– Jotkut palaavat, eivät kaikki.

– Miksei? Mihin he menevät?

– Emme tiedä. Ehkä he vain katoavat tai eksyvät. Elämä on riski.

– Lähden silti! Avaa! Avaa heti! Nyt!

torstai 27. heinäkuuta 2017

Kallista bensaa

– Ikinä ole käynyt näin, ja taas kävi.

– Loppuko pensa?

– No loppu.

– Mikset tankannut ajoissa?

– Ei kai kukaan ajoissaan tankkaa?

– Oisit voinnu ostaa lisää pensaa ennen kuin entinen loppuu.

– Mitä varten? Silloinhan minulla vielä oli sitä. Tää kulki ihan hyvin, mut nyt se nyykähti.

– Ei mulla mitään irto­pensoja ole.

– Onhan sun auton tankissa. Otetaan sieltä.

– Ei onnistu. On yritetty. Putkessa on verkko, eikä letkua saa ujutettua pensaan asti.

– Sitten pitää kallistaa autoa niin, että pensa valuu ulos samaa tietä kun on mennytkin.

– Mää kallistan. Kallista sinä omaasi, notta pensa valuu suoraan tankista toiseen.

– Sun pitää nostaa sitä kanssa.

– Määhän nostan, etkö nää? Mikset sää jo kallista. No ny. Katto ku virtaa kirkkaana.

– Nua. Nyt on. Kuuntele miten taas hyrrää.

– Mulla hyrrää komeemmin… no mikä sille nyt tuli?

– Loppuko pensa?

– Loppu.

– Kallistetaanko taas?

torstai 20. heinäkuuta 2017

Ranskikset

Kerttu ja Aira pistäytyvät mäkkärissä ja hakevat evästä. Molemmilla on kolme suurta paperi­pussillista hamppareita ja ranskiksia ja ketsuppia ja sen sellaista. Yhden pussin kulmasta tipahtelee sulanutta jäätelöä. Kertulla on pussien lisäksi vielä pahvi­telineellinen muovi­kantisia pahvi­mukeja rollaattorinsa kuljetus­telineellä.

– Tuolla on nätti paikka, mennään sinne, Kerttu ehdottaa.

– Mennään vaan, Aira suostuu ja vaihtaa köpityksensä suuntaa.

Vajaa kymmenen minuuttia, niin naiset istahtavat puiston penkille ja huohottavat hengästymistään.

– Alkaa kunto olla jo aika kohdillaan, Aira kehuu. – Sinä et pysynyt yhtään perässä.

– Ei tämä mikään kilpailu ollut. Sitä paitsi sinä otit varas­lähdön.

– En varmasti ottanut. Huolitko ranskiksia?

– Minulla on omia, laho­pää. Ja aloitan tästä hampparista.

Kerttu ottaa yhdestä pussistaan kuusin­kertaisen hampparin, jonka joka välistä tursuaa majoneesia ja suola­kurkun viipaleita. Hän venyttää suutaan auki, haukkaa ja hymyilee onnellisena naama ja suu täynnä hampurilaista.

– Hyvää.

– Siltä näyttää. Aira tuhahtaa. – Otatko limua?

– Anna tänne. Ketsuppia kanssa.

Aika kuluu ja pussit tyhjenevät. Naiset heittävät roskat maahan ja potkivat niitä yhä leveämmälle.

– Tämä tuntuu kyllä pahalta, Aira toteaa. – Tämmöinen roskaaminen. Minä olen kyllä aina…

– Älä nyt ala mamistella, tehdään niin kuin sovittiin.

– Mutta…, Aira yrittää vielä, katsoo Kerttua silmiin ja myttää taas yhden lautas­liinan palloksi ja heittää sen maahan.

– On me tähän ikään jo siivottu tarpeeksi muiden jälkiä, siivotkoon muut nyt meidän. Ja haistakoot vaikka kukkasen.

– Tuolla niitä olisi.

– Mitä?

– Kukkasia.

– Ne me katkotaan, kun saadaan nämä levitettyä, Kerttu tokaisee ja viittaa pariin täysinäiseen pussiin.

– Minulla on jo maha täynnä.

– Niin minullakin. Napakin rutajaa. Taitaa olla pakko heittää loput ruuat pitkin.

Kerttu huitaisee täysinäisellä ranskis­pussukalla laajassa kaaressa. Peruna­suikaleet ryhmittyvät maahan puoli­kuuksi. Aira peittää silmänsä ja vingahtaa.

– Kerttu! Se on ruokaa!

– Mitä välii! Kaada nyt loput ketsupit siihen penkille, niin päästään lähtemään.

torstai 13. heinäkuuta 2017

Savuiset toroidit

Jänikset istuvat ympyrässä vuoren laella. Jokaisella niistä on paksu sikari hampaissa ja konjakki­lasi käpälän ulottuvilla.

– Ai papana, pupu kiljahtaa. Se oli unohtanut ottaa sikarin suustaan ennen kuin oli hörpännyt konjakkia. – Nyt tämä käärö ei enää savua.

– Ota tuosta, nestori­jänis sanoo ja nakkaa tikku­rasian luokan nuorimmalle.

Pupu ravistaa tikku­askia ja muistelee, miten sitä käytettiinkään. Se oli näyttänyt niin helpolta, kun nestori oli sytyttänyt tikun, ja heidän piti vain imaista siitä tuli sikarin nokkaan. Nestori katselee pupun touhuamista, mutta jättää tämän sitten selviämään omin avuin. Siinähän oppisi.

– Ensin imaistaan ja sitten puhalletaan, nestori sanoo ja näyttää mallia. Sen kummastakin suu­pielestä pöllähtää kaunis toroidin muotoinen savu­rengas. – Tehkääpäs perässä.

Koko luokka imaisee sikareistaan ja puhaltaa savua. Joitain yskittää. Savu­pilvet näyttävät pelkästään pilviltä, eivät toroideilta. Pupu pelkää jäävänsä muista jälkeen ja hätiköi tuli­tikku­laatikkonsa kanssa niin, että kaataa konjakki­lasin päälleen.

– Hupsis, se toteaa ja virnistää halkinaisesti.

– Uudelleen, nestori neuvoo, imaisee sikariaan ja puhaltaa savusta jäniksen naaman ja sille pitkät korvat.

Luokka yrittää tehdä perässä, mutta ei siitä mitään tule. Itkun­tyrskähdyksiä kuuluu sieltä täältä.

– Savu pitää ajatella sellaiseksi kuin haluaa sen olevan, nestori neuvoo. – Se menee sitten itsekseen oikeaan muotoon. Ajatelkaapas vaikka kettua.

Luokan korvat hörähtävät pystyyn, ja jokainen juo kaiken konjakkinsa. Kettu on niin pelottava, ettei sitä oikein uskalla ajatellakaan. Nestori­jänis polkaisee jalkaa, joten ei auta kuin totella. Jokainen puristaa silmänsä umpeen ja ajattelee kettua. Kun luokka sitten imaisee savua ja puhaltaa sen ulos, savu­pilvet yhtyvät ja näyttävät aivan ketulta, joka seisoo jänisten keskellä suu ammollaan ja häntä pitkänä.

– Ähäs. Sainpas, pupu kiljahtaa, heiluttaa palavaa tuli­tikkua ja säikähtää savu­kettua. Tuli­tikku tipahtaa ja pupun konjakin kastelema turkki syttyy palamaan. Pupu kiljuu ja juoksee ympäriinsä, muistaa saamansa opin ja heittäytyy pitkäksi maahan. Siinä se huutaa henkensä hädässä, kierii ympäriinsä ja sytyttää alus­kasvillisuutta ja edellis­vuotista kariketta tuleen.

Luokka katselee pupun kierimistä. Nestori­pupu selittää niille, miten tuli polttaa pupua ja leviää metsään, joka palaisi pian kokonaan, jollei kesä olisi ollut niin kovin sateinen. Pian tuli tukahtuu omaan mahdottomuuteensa ja sammuu itsestään.

Pupukin nousee vielä ylös. Suurin osa sen turkista on poissa ja nahka täynnä palorakkuloita. Sen naamalla läikkyy ylpeä, nokinen hymy.

– Ajoin ketun pois, pupu toteaa ja polkaisee jalkaansa.

– Se on totta, nestori myöntää. – Se kettu katosi taivaan tuuliin.

torstai 6. heinäkuuta 2017

Avainasiakas

Kun palasin kotiin oltuani ulkomailla reilut kolme­kymmentä vuotta, iloitsin kaikkialla vallitsevasta järjestyksestä. Täällä sentään tiedettiin, miten asioiden kuuluu olla, ja joutava huit­hapeli­maisuus oli kokonaan poissa.

Koti­apulaiseni, tai oikeastaan hän oli naapurin rouvan perä­kammari­poika, oli täyttänyt jää­kaapin ja hedelmä­korit, joten saatoin vain istuksia ja sopeutua entiseen kotiini. Siinä istuskellessani mieleeni tuli ajatus pannu­kakusta. Pitkän komennukseni aikana en ollut saanut kertaakaan pannu­kakkua, joten päätin leipoa sellaisen. Luulin osaavani.

Kaapeissa ei kuitenkaan ollut vehnä­jauhoja, tai mitään muitakaan jauhoja, joten päätin lähteä käymään kaupassa. Katsoisin samalla, miten kauppa oli muuttunut näiden vuosien kuluessa. Muisti­kuvani siitä olivat ajalta, kun olin lapsena hakenut isälle tupakkia ja äidille varsi­selleriä. Itselleni olin saanut valita tikku­mellin.

Kauppa oli hieno, kokonaan robotisoitu. Robotit hyllyttivät tavaroita, seisoivat palvelu­tiskin takana ja hymyilivät sähköisesti. Niitä piti oikein erikseen katsoa, jotta ne ymmärsi roboteiksi. Kehitys kehittyy, vaikka olinhan nähnyt robotti­puoteja aiemminkin. Niissä oli toisaalta mukava asioida, sillä robotit kohtelivat asiakkaita neutraalin ystävällisesti.

Kun en heti löytänyt vehnä­jauhoja, kysyin asiaa alttiin näköiseltä robotilta. Se tiedusteli käyttö­tarkoitusta ja kuultuaan pannu­kakuista se juoksutti minulle valmiin jauho­sekoituksen. Pyysin sitä kuitenkin tuomaan vehnä­jauhoja, jolloin se pudisti päätään ja sanoi, että pannu­kakut tehdään sen tuomasta seoksesta ja että siinä on mukana kaikki, mitä tarvitaan: jauho, muna­pulveri, kuiva­maito ja joitain hyvää tekeviä lisä­aineita.

Minä nöyrryin ja kuljin kassalle pakettini kanssa. Kassa­neiti oli robotti, ja laitettu kauniiksi vallitsevien standardien mukaan. Toisella kassalla istui vastaavalla tavalla laitettu kassa­nuorukainen ja kolmannella seisova robotti oli suoraan vanhoista tieteis­elo­kuvista.

– Avain­asiakas­korttinne, olkaa hyvä, robotti­neiti sanoi.

– Mikä?

– Avain­asiakas­korttinne, olkaa hyvä.

– Ei minulla ole sellaista.

– Tunnistautukaa passillanne tai henkilö­kortillanne, niin teen Teistä avain­asiakkaamme ja annan Teille avain­asiakas­kortin sen merkiksi.

– Ei tarvitse, kiitos. Otan vain tämän jauho­paketin.

Kassan ylle syttyi punainen vilkku­valo, ja samalla kuului räikeä hälytys­kellojen ääni. Turva­miehet, jotka eivät olleet robotteja, vaikka niin ensin luulin, ryntäsivät paikalle ja tarttuivat käsi­varsiini.

– Tämä asiakas kieltäytyi avain­asiakkuudesta, robotti­neiti ilmoitti. – Asiakas­neuvojat on kutsuttu.

Turva­miehet vilkaisivat toisiinsa ja nuorempi heistä nielaisi kuuluvasti. Lähes saman tien asiakas­neuvojat saapuivat. Heitä oli kaksi ja molemmilla pitkä, maata viistävä takki. He tiedustelivat kohteliaasti, olenko oikea­kätinen, ja kun myönsin, he löivät terä­snaulan vasemman kämmeneni läpi kassa­pöytään. Vartijat siirtyivät kiireesti asiakas­neuvojien taakse. Minä tuijotin lumoutuneena kämmenestäni valuvaa veri­noroa.

– Ymmärrättehän, että avain­asiakkuus on Teidän omaksi eduksenne? toinen asiakas­neuvojista kysyi.

– Haluan vain vähän jauhoa. Teen pannu­kakkua.

Hiljaisuus. Oli kuin kaupassa ei olisi ollut yhtään elävää ihmistä. Kukaan ei ollut tullut kassalle seuraamaan tapahtumia. Pikemminkin kaikki olivat joko poistuneet tai siirtyneet mahdollisimman kauas kassalta.

– Kieltäydyttekö edelleen avain­asiakkuudesta? asiakas­neuvoja kysyi ja otti takin liepeen alta leveä­suisen haulikon.

Toinen asiakas­neuvoja seurasi esi­merkkiä. Aseet raksautettiin vireeseen ja suunnattiin minuun. Kassa­robotti peitti työ­pisteensä ja sen ympäristön pressulla.

– En taida uskaltaa, sanoin ja ääneni värähti.

– Tunnistautukaa passillanne tai henkilö­kortillanne, niin teen Teistä avain­asiakkaamme ja annan Teille avain­asiakas­kortin sen merkiksi.

Se oli kassa­robotti, joka palasi aiempaan rooliinsa.

– Minulla ei ole mukana kumpaakaan. Tulin vain hakemaan jauhoja.

Asiakas­neuvoja ampui vasemman jalkani varpaat tohjoksi. Kipu ei tuntunut heti, mutta arvelin kohta koskevan oikein kunnolla. Hengitin kiivaasti ja katselin, miten veri virtasi jalastani.

– Käytte hakemassa, asiakas­neuvoja sanoi ja viittasi robotti­kassalle. Se tarttui kämmeneni läpi lyötyyn naulaan ja kiskaisi sen irti. Minä kiljaisin.

– Ostoksenne jäävät todisteeksi, asiakas­neuvoja sanoi, osoitti haulikolla vatsaani ja viittasi yhä laajenevaan veri­lammikkoon. – Meillä on täällä myös DNA:tanne.

Minua alkoi pelottaa.

– Saanko mennä taksilla? kysyin. Kipu sykki jo jalassani, enkä halunnut astua sillä yhtään askelta.

– Taksi tilattu, kassa­robotti ilmoitti. – Se on ovella.

Nilkutin ulos. En voinut enää hillitä nyyhkäisyjäni. Kapusin taksiin ja sanoin osoitteen. Auto lähti liikkeelle ja pysähtyi melkein välittömästi koti­oveni eteen. Minä huokasin helpotuksesta. Sitoisin jalan ja palaisin vasta sitten kauppaan hakemaan jauhoni. Päätin ottaa lisäksi mansikka­hilloa.

– Avain­asiakas­korttinne, olkaa hyvä, auto sanoi.

– Mitä?

– Avain­asiakas­korttinne, olkaa hyvä.

– Ei minulla ole.

Ovet loksahtivat taka­lukkoon ja taksin katolla vilkkuva punainen valo heijastui koti­ovestani. Minä nojauduin taakse. Tiesin jo, mitä seuraavaksi tapahtuisi.

torstai 29. kesäkuuta 2017

Luca

– Mitä sinulla on siinä paketissa? Luca kysyy.

– Ai tämä, se on kirja.

– Ei kun toisessa. Siinä pitkässä.

– Ai tässä?

– Joo. Mitä siinä on?

– Etkö arvaa?

– Minä kyllä tiedän. Se haisee tänne asti.

– Oiskohan se silli? Sillit haisevat hyvältä, tiesitkö?

– Se on makkara.

– Onko? Minä kyllä luulin sitä silliksi. Haluatko palasen?

– Joo.

– Käydään ensin tarkastamassa tuo pieni metsä.

Luca juoksee edeltä, kiertää puut ja pensaat, avaa kivien ja kantojen juureen jätetyt kirjeet ja tipauttaa muutaman oman viestinsä muiden jatkoksi.

– Minä jo tarkastin sen, Luca sanoo.

– Hyvin tehty. Otatko nyt silliä?

– Se on makkara. Anna.

Saatuaan palasen Luca näyttää tuumivaiselta. Sen leuat jauhavat ja irrottavat ruuasta maku­hituleita.

– Minä maistan vielä toisen, Luca sanoo ja heiluttaa häntäänsä. – Se maistui ihan makkaralta.

– Makkaran makuinen silli. En tiennyt, että tykkäät sillistä.

– Pöh. Ei saa kiusata toista.

– Pöhkö koira. Anna, kun minä rapsutan sinut. Käyt sitten etsimässä pallon, niin leikitään sillä.

Luca urisee ja kuuntelee hetken rapsutusta, karkaa käsien alta ja tuo pallonsa, ei kuitenkaan päästä siitä irti.

– Se on silli­pallo, Luca toteaa pallo hampaissaan. Sen sanoista on vaikea saada selvää.

– Silli­pallo?

– Se on sinulle. Sinä tykkäät sillistä. Minä tiedän.

Luca tipauttaa pallon eteeni. Minä nostan sen, vilkaisen koiraa epä­luuloisena ja haistan palloa. Samalla hetkellä kuulen Lucan naurun. Se istuu pienen matkan päässä ja roikottaa kieltään. Nauru kuplii sen avoimesta kidasta, ja mustissa nappi­silmissä pilkahtelee ilo.

torstai 22. kesäkuuta 2017

Charmikas kohokas

Tä­mä ta­pah­tui sil­loin, kun ra­vin­to­lois­sa sai vie­lä polt­taa tu­pak­ki­a. Mi­nä is­tuin no­ja­tuo­lis­sa, polt­te­lin piip­pu­a­ni, mais­te­lin kah­vi­a ja kon­jak­ki­a pak­su­ma­hai­ses­ta la­sis­ta. Päi­vän leh­ti oli avo­in­na edes­sä­ni, ja mi­nä tut­kin kult­tuu­ri­ta­pah­tu­mis­ta ker­to­vi­a uu­ti­si­a. Vat­sa­ni keh­rä­si su­la­tel­les­saan sil­le juu­ri tar­jo­a­maa­ni ate­ri­aa.

Lau­ra, tyy­lik­kää­nä ku­ten vain hän osaa, is­tah­ti vie­rei­seen no­ja­tuo­liin, hy­myi­li mi­nul­le ja las­ki la­sin­sa pöy­dän kul­mal­le. La­sis­sa kup­li, po­reet hyp­pe­li­vät nes­teen pin­nal­la.

– Olet­ko val­mis, her­ra pii­pu­kas? hän ky­syi.

Haas­te oli esi­tet­ty. Mi­nä ra­kas­tin kes­kus­te­lu­ja Lau­ran kans­sa. Hän oli hy­vä suus­taan ja lä­hes ai­na ta­va­tes­sam­me haas­toi mi­nut ki­saan vään­tä­mään sa­nan säi­lää kans­saan.

– Kas kas, Lau­ra ra­kas, sa­noin. – Aloi­tuk­se­si on ne­ro­kas.

– Vaan olet­ko tar­peek­si tai­do­kas, vai­ko pa­hai­nen alo­kas?

Pääs­sä­ni ki­hi­si, kun hain sa­no­ja, joi­den avul­la pär­jäi­sin Lau­ral­le. Olin var­ma, et­tä hän oli val­mis­tau­tu­nut koi­tok­seen laa­ti­mal­la pit­kän sa­na­lis­tan, jos­ta hän nyt va­li­koi sa­no­jaan.

– On­ne­kas on haas­te ja ko­vin ha­po­kas, eh­kä jo­pa koh­ta­lo­kas.

– Jos sä har­tei­kas ja raa­mi­kas, oi­sit vie­lä tah­di­kas, olis hä­vi­ös kun­ni­a­kas.

Lau­ra ei ol­lut­kaan niin vah­voil­la, kuin olin luul­lut, sil­lä hän pyy­si jo nyt ar­mo­a ja mi­nu­a luo­vut­ta­maan. Tai sit­ten hä­nel­lä oli jo­kin len­no­kas sut­kaus mie­les­sään.

– Al­ku oli hoh­do­kas, mut pian oot sä pu­do­kas, sa­noin ja sy­ty­tin sam­mu­neen piip­pu­ni uu­del­leen. Mu­he­vat sa­vu­pil­vet lei­jai­li­vat ylä­pu­o­lel­lam­me.

– En hä­vi­ä, Lau­ra sa­noi ha­ke­mat­ta haas­te­sa­naa lau­see­seen­sa. – Tu­lin vain aja­tel­leek­si…

– Mi­tä?

– Sa­no­ja. Ne jak­sa­vat hu­vit­taa mi­nu­a ai­na. Var­sin­kin, kun nii­tä kat­soo vä­hän syr­jäs­tä. Lai­toin aa­mi­ai­sek­si mu­na­kas­ta ja ru­pe­sin miet­ti­mään, mil­lai­nen ih­mi­nen oli­si mu­na­kas. Si­nä tu­lit he­ti mie­leen.

Kuu­ma pu­na hul­mah­ti ni­vu­sis­ta­ni pää­la­el­le. Lau­ra ei ol­lut huo­maa­vi­naan, vaan jat­koi:

– Ajat­te­lin va­nu­kas­ta­kin. Voi­ko jo­ku ol­la va­nu­kas? Tai voi­ko ma­ha­kas ol­la ruo­kaa? Tuol­lai­si­a sa­no­ja on pal­jon. Vaik­ka ko­ho­kas. Sii­tä tu­li ha­ke­mat­ta mie­leen telt­ta.

– Olet juo­ni­kas, Lau­ra, sa­noin ja ima­i­sin piip­pu­a­ni.

– Olen toi­vei­kas. Eh­kä tar­jo­at mi­nul­le tul­ta.

Lau­ra kier­si pik­ku­si­ka­rin pit­kään imuk­kee­seen ja nos­ti sen huu­lil­leen. Hän no­jau­tui mi­nu­a koh­ti ja hy­myi­li. Raa­pai­sin tu­len ja sy­ty­tin hä­nen si­ka­rin­sa.

– Näet­kös nyt her­ra pii­pu­kas, hän sa­noi. – Mi­nä olen voit­ta­nut ja saan päät­tää tä­nään.

Kes­ti het­ken en­nen kuin oi­val­sin, mi­tä hän ha­ki. En kyen­nyt pi­dät­te­le­mään nau­rah­dus­ta, en pär­jän­nyt hä­nel­le täs­sä lei­kis­sä al­kuun­kaan.

– Tap­pi­o­ni on ras­kas, nei­ti si­ka­ri­kas, myön­nän, et­ten ol­lut hoh­do­kas.

– Lo­pe­ta, hän sa­noi ja ve­ti mi­nu­a kä­des­tä koh­ti tak­si­a­se­maa. – Si­nä hä­vi­sit jo.

torstai 15. kesäkuuta 2017

Istutuksia

– Mitä sinä teet, äiti?

– Laitan kasvi­maata.

– Mitä varten?

– Kasveja varten. Pehmitän mullan ja työnnän nuo sipulit siihen. Niin ja nuo siemenet.

– Hyvä juttu. Sipuli on pahaa, ne saakin peittää maahan.

– Höpsö lapsi. Näistä sipuleista tulee kukkia. Ei niitä syödä.

– Kerttu syö voi­kukkia.

– Maista sinäkin. Voi­kukka on hyvää, ei maistu yhtään sipulille.

– Mitä siemeniä ne on, äiti?

– Vaikka mitä: tämä on omena­puun siemen, tästä taas kasvaa appel­siini­puu, tästä mänty.

– Entä pottu­muusia, äiti, tai kaura­puuroa?

– Totta kai. Nämä ovat kaura­puuron siemeniä.

– Minun tekee jo mieli kaura­puuroa. Koska se on valmista? Huo­men­nako?

– Ei huomenna. Siementen pitää ensin itää ja kasvaa isoksi. Sitten.

– Miten isoksi siemenet kasvavat, äiti?

– Jalka­pallon tai ehkä ranta­pallon kokoisiksi. Se riippuu siitä, saa­vatko ne tarpeeksi vettä.

– Ranta­pallosta tulee paljon puuroa.

– Totta. Juoksutapas joutessasi tuo letku tänne, niin annetaan saman tien niille aimo siemaus… Kiitos, lapsi. Nyt siemenet itävät ja tuottavat uutta elämää.

– Äiti…

– Mitä nyt, lapsi?

– Mummiakin pitää kastella.

– Mummia? Miksi ihmeessä?

– Että sekin itäisi ja kasvaisi isoksi ja tulisi eläväksi.

– Käydään jo tänään, heti illalla. Minullakin on mummia ikävä.

torstai 8. kesäkuuta 2017

Robotisaatiota

Nuorena halusin ruveta robotiksi, sillä niille oli töitä.

Olin nähnyt, kun robotti syrjäytti isäni ja hän jäi heitteille. Me lapset yritimme pitää hänet hengissä, mutta hän ei enää itse halunnut, vaan väitti, että hänen merkityksensä oli syntynyt työn kautta ja hävinnyt, kun työ oli annettu robotille.

Eniten häntä harmitti, että oli itse suunnitellut ja rakentanut kyseisen robotin ja sille useita kaksois­veljiä tai -sisaria, vaikka robotit eivät tunnustaneetkaan mitään sukupuolta, eivät edes neutria.

Lopulta isä haki koodi­kirjansa, avasi sen kielletyiltä sivuilta ja sai robottinsa kiskaisemaan häneltä pään irti. Aika sotkuista. Onneksi robotit siivosivat.

Ensimmäisessä työ­paikassani minä rakensin robotteja, koko ajan yhä hienompia. Tiesin, että pian ne korvaisivat minut ja ryhtyisivät itse rakentamaan toisiaan. Joissain lähistöllä suunniteltiin roboteille suku­puolta, sillä suku­puolista himoa pidettiin vahvana motivaattorina. Aavistin, että kun se toteutuu, ihmisiä ei enää tarvittaisi.

Jo silloin suurin osa ihmisistä kerjäsi kadun­kulmissa.

Robotisoitu hallinto oli määrännyt, että jokaisen robotin tuli antaa joka päivä almu mahdollisimman monelle ihmiselle. Parhaista robottien huvittelu­keskuksista tuli haluttuja kerjäys­paikkoja, ja ihmiset tungeksivat niiden ovilla päästäkseen sisään. Joka päivä muutama ihminen puukotettiin kuoliaaksi ja pari kolme tallautui hengiltä. Mutta almuilla eli, kitsaasti, mutta kuitenkin. Henki pihisi loppuun saakka.

Vaikka olin seurannut isäni jalan­jälkiä, en halunnut seurata niitä loppuun saakka. Päätin suunnitella vielä yhden robotin.

Siitä tuli hyvä, ja minä tein niitä monta, myyntiin asti. Myin vain ihmisille.

Pian koitti aika, jolloin robotisoitu hallinto ilmoitti, että robotit tekevät kaikki työt, valmistavat, myyvät, ostavat, pelaavat pörssissä, huijaavat, petkuttavat, ryöstävät ja raiskaavat ihan niin kuin ihmiset ennen. Ihmisiä ei enää laskettaisi työ­paikoille, he saisivat tyytyä almuihin.

Ihmiset tyytyivät. Nyt asiat olivat niin kuin oli jo kauan sitten luvattu. Robotit tekivät kaikki työt ja ihmiset nauttivat elämästään. Kehittämäni robotit kerjäsivät ihmisinä kadun­kulmissa. Minulla itselläni oli kolmisen­kymmentä kerjuu­robottia ja osuus vielä useammasta.

Elämä hymyilee, en enää halua robotiksi.

torstai 1. kesäkuuta 2017

Pesijä

Istuin kahvilassa ja join viimeistä kahvi­kupillistani. Tai oikeastaan se oli viimeisillä rahoillani ostettu kahvi­kupillinen. Seuraavan joisin, jos saisin töitä.

Viivyttelin. Kahvi kylmeni, mutta sain nauttia siitä pitkään. Sen aromi hyväili nenäni epiteelejä ja suuonteloni maku­nystyröitä. Minulla oli hyvä vielä ainakin hetken. Kahvissa on oikeaa taikaa.

Siinä nuuhkiessani kylmeneviä höyryjä kuulin, kun viereisessä pöydässä istuvat naiset juttelivat siileistä. Yksi kehui antavansa piha­siileille koiran­ruokaa, toinen sanoi kissan­ruuan olevan parempaa. Maidosta joku tiesi, että sitä ei saa antaa siilille, mutta toisaalta laktoositonta maitoa voisi ehkä kuitenkin antaa. He kuitenkin päättivät antaa olla antamatta siilille minkään­laista maitoa. Se oli minusta hyvä päätös. Minäkin olisin juonut maidon itse.

Kun naiset kauhistelivat siilien suvun­jatkamis­touhuja ja niiden mahdottomuutta, joku tuli kysyneeksi, miten siilit pesivät. Kukaan ei tiennyt, vaan jokainen loksautti laukkunsa auki ja etsi käteensä äly­puhelimen. Pian naiset hihkuivat ja kertoivat toisilleen, että siileillä on monta pesää ja että ne pesivät talvi­pesissä, poikas­pesissä, päivä­pesissä ja syys­pesissä ja että siilit olivat tosi kovia pesijöitä.

Se oli minusta mielen­kiintoista ja uudenlainen ajatus kehkeytyi mieleeni. Minä tarvitsin oman siilin.

Tiesin kyllä, että villi­eläintä ei saa ottaa omakseen, mutta päätin, että en välitä. Menin maan­tien varteen ja istuuduin odottamaan. Pian lännestä päin tulla jyristeli rekka, ja ojan pohjalta kömpi siili, joka ilmi­selvästi aikoi heittäytyä rekan alle. Minä ryntäsin tielle, nappasin siilin kainalooni ja juoksin.

Kotona istuin siilin kanssa pöydän ääressä ja kerroin suunnitelmani. Siili suostui.

Sen jälkeen elämä hymyili. Siili oli ahkerin pesijä, jonka olin tavannut. Raha ja likaiset vaatteet virtasivat, vaatteet puhdistuivat, ja me ryystimme siilin kanssa kahvia. Jo puolen vuoden kuluttua meillä oli yhteinen pesä ja pesimme siellä likaisten vaatteiden lisäksi keskenämme.

torstai 25. toukokuuta 2017

Bussissa

Yö oli kauhea. Aivan hirmuinen. Minä juoksin henkeni edestä ja hirviöt olivat saada minut kiinni. En antanut periksi, vaan etsin oven, jossa luki valve. Avasin sen ja ryntäsin valveeseen, hirviöt jäivät taakseni.

En oikeastaan tiedä mikä minua pelotti. Hirviöt olivat hyvin ihmis­mäisiä, mutta niiden kasvot elivät omaa elämäänsä. Aluksi ne olivat aivan kuin ihmis­kasvot, mutta vaihtuivat katsellessani hirviö­kasvoiksi. Ja minä pakenin, en voinut muuta. Olin paennut jo viikko­kausia, juossut karkuun joka ikinen yö. Hirviöt seurasivat minua aina valveen ovelle saakka. Sen pidemmälle ne eivät päässeet.

Ovi oli joka yö eri paikassa, ja minä juoksin, kunnes löysin sen. Olin aina läkähty­mäisilläni, ennen kuin näin oven. Ovia riitti, ohitin niitä useita etsiessäni oikeaa. Suurin osa oli kyltittömiä, niistä ei tiennyt mihin ne veisivät, joten en avannut niitä. En uskaltanut. En avannut kyltil­lisiäkään, jotka johtivat kuolemaan, kadotukseen, olemat­tomuuteen, liekkeihin. Minä juoksin niiden kaikkien ohitse, vain se, jossa luki valve, kelpasi minulle.

Avattuani oven heräsin arkeeni. Tavalliseen aamuuni, jossa laitoin puuroa ja kahvia. Helpotus oli valtava. Minua laulatti ja hyräilin balladi­renkutuksia mieleni iloksi. Vaikka uni oli painajaisten värittämää, se oli kuitenkin unta. En ollut nukkunut juuri ollenkaan sen jälkeen, kun olin saanut ryöstäjiltä iskun päähäni. Kolme tuntia yössä riitti siihen, että pysyin suunnilleen järjissäni.

Heitin tavarat olka­laukkuuni ja juoksin bussi­pysäkille. Töissä aika menisi huomaamatta, kiire ja tehtävä­paljous pitivät ajatukset kurissa. Kun bussi tuli, kapusin kyytiin ja istuin yhdelle viimeisistä vapaista penkeistä. Mukavaa, että ihmiset käyttivät joukko­liikennettä.

Kaivoin kirjan laukustani ja ryhdyin lukemaan. Ehdin lukea vain minuutin tai pari, kun vieressäni istuva nuori nainen katsoi minua ja hymyili. Hän kysyi jotakin kirjastani ja odottamatta vastaustani kertoi unestaan, jossa hän epä­toivoisesti etsi ovea valveeseen.

Minä hätkähdin. Aivan kuin minun uneni.

Olin jo ryhtyä kertomaan omasta unen­näöstäni, kun hän katsoi minua uudelleen. Minä tuijotin häntä ja kurkustani nousi ininä, kun hänen kasvonsa muuttuivat. Hän oli yksi niitä, minun jahtaajiani. Nousin ylös saman­aikaisesti kaikkien muiden matkustajien kanssa. Yritin huutaa ja pyytää apua, mutta en saanut aikaan kuin vikisevää pihinää. Linja-auto oli täynnä hirviöitä.

– Mutta minä ehdin, huohotin. – Minä ehdin valveeseen. Ette te voi olla täällä.

– Ehditkö? vieressäni istunut tyttö irvisti. – Mitä jos me vaihdoimme kyltin?

Samalla hetkellä tiesin sen olevan totta. Enhän minä edes juo kahvia, ja olin sinä aamuna keittänyt sitä täyden pannullisen pannulla, jota minulla ei ole. Enkä ole sietänyt puuroakaan sen jälkeen, kun muutin omilleni. Minä olin ansassa.

– Mitä nyt tapahtuu? kysyin.

Yksikään hirviöistä ei sanonut mitään, mutta niistä jokainen piteli lonkerossaan imu­pilliä ja lähestyi minua. Toivoin herääväni. Halusin herätä, en halunnut nähdä, tuntea enkä kuulla. Kun ensimmäinen imu­pilli painui ihoni läpi, minä putosin pimeään.

torstai 18. toukokuuta 2017

Vastaa ja voita

– Meinasin lämmittää saunan iltasella. Tuletko kylpemään?

– Onko olutta?

– On sitäkin. Saat juoda niin, että korvista nousee vaahto. Minä en enää välitä.

– Et välitä? Ennen kyllä välitit.

– Maailma muuttuu. Haluatko kuulla?

– Kerro.

– Kävelin tänään kaupungilla ja väistelin feissareita–

– Mitä ne ovat?

– Ne tunnistaa siitä, että niillä on kovan alustan päällä jokin lappu, jota ne haluavat esitellä. Lopuksi ne aina pyytävät rahaa.

– Ai ne on feissareita… Saitko väisteltyä?

– Vanhalla kokemuksella ja synkällä ilmeellä. Paitsi sitten satuin yksien työntö­kärrien kohdalle. Niiden kyljessä oli ihan kuin sammalen päälle oksan­pätkistä tehty teksti: "Vastaa ja voita".

– Eikös ne ole yhden­laisia feissareita kyselijätkin, keräävät yhteys­tietoja ja kaikenlaista informaatiota.

– Niin minäkin ajattelin, mutta kun huomasin, että kärryjen takana seisoi sateen­kaareksi pukeutunut ultra­söpö nainen, niin pysähdyin. Se tyttö hymyili tosi vetoavasti, en voinut sille mitään.

– Hymyllekö?

– Pysähtymiselle. Sitä paitsi se ojensi jotain maistiaista.

– Ja sinä toljotit sitä aivottoman äkki­rakastuneena suu auki.

– Joo. Se työnsi maistiaisen suoraan suuhuni.

– Aika reipasta.

– Se oli hyvää. Tosi hyvää. Ja maailmaan syttyi valot.

– Valot?

– Niin. Näin elämän tarkoituksen ja äärimmäisen totuuden. Minä valaistuin.

– Et kuitenkaan lähtenyt guruksi jonnekin korkeaan paikkaan, vesi­torniin vaikka.

– Älä pelleile. Minä halusin lisää sitä samaa.

– Saitko? Vai saitko kysely­lomakkeen? "Tuote on parempi kuin kilpailijat. Kyllä/Ei." Ja sellaista.

– Sateen­kaari­nainen kysyi, onko hyvää. Ei muuta.

– Voititko jotain?

– Sain ohjeen. Nyt voin tehdä sitä itsekin. Siihen tarvitaan sauna. Puilla lämmitetty ja noki­seinäinen. Sitten pitää kylpeä kavereiden ja muidenkin kanssa.

– Ja saunan jälkeen syödään vasta, vai mitä?

– Ja voita.

– Täh?

– Vastaa ja voita.

– Vastaa mihin?

– Ei kun syödään vastaa ja voita. Sitä minä siellä kaupungillakin sain.

– Vastaa ja voita? Sauna­vastaa ja meijeri­voita? Oletko tosissasi?

– Joo. Saat maistaa, jos tulet saunomaan.

– Pakkohan minun on. En kyllä usko sanaakaan koko jutusta.

– Yksi juttu tosin jäi mietityttämään. Kun käännyin lähteäkseni, niin sateen­kaari­naisen mekon alta pilkisti tupsu, saman­lainen kuin aasin hännässä.

– Ja nyt ajattelet, että se oli peikko tai jotain.

– Joo. Varsinkin kun minulle on ilta­päivän mittaan kasvanut häntä. Tämmöinen.

– Aika pieni.

– Ehkä se kasvaa, kun syön lisää vastaa ja voita. Mitä luulet?

torstai 11. toukokuuta 2017

Mielikuvitusystävä

Katsoin peiliin ja näin seisovani itseni takana. Hätkähdin. Toinen minä ei hätkähtänyt. Vilkaisin taakseni, mutta siellä ei oikeasti ollut ketään. Kylmät väreet kulkivat selkääni edes­takaisin. Peilissä minuja oli edelleen kaksi.

– Kuka sinä olet? kysyin ja tuijotin itseäni peilin kautta.

– Minä olen sinä, siis minä, hahmo vastasi ja työnsi pitkän­huiskean strutsin­sulan paidan­kauluksestani sisään. Kylmät väreet kulkivat taas selkääni pitkin.

– Et ole.

– Olen. Mieli­kuvituksesi on tehnyt minut. Ehkä olen mieli­kuvituksesi.

Mieli­kuvitus­ystävä, sellaista olin aina toivonut. Penskana olin aina yksin ja toivoin, että joku joskus viihtyisi seurassani niin kauan, että ehtisin kysyä hänen nimeään. En toki ollut pystynyt ajattelemaan asiaa noin pitkälle, olin vain odottanut ja toivonut, ollut aina yksin.

– Oletko mieli­kuvitus­ystävä? kysyin varovasti.

– Riippuu sinusta, hahmo totesi. – Sinun pitää kuvitella minut sellaiseksi.

Siinä se taas oli. En tiennyt millainen ystävä on, en osannut kuvitella sellaista. Sen sijaan pelkoni nousivat ajatusteni laitamille.

Vilkaisin peiliin. Hahmon iho oli punertunut ja silmät tummuneet. Säikähdin ja pelkoni riemastuivat. Ne kaikki ryntäsivät keskelle mieli­kuviani ja mylläsivät ne solmuun ja sekaisin. Eikä pelkästään solmuun, vaan siinä oli samassa kasassa kuolleita lintuja, savea, verta, sarvia, luita, hiili­hankoja.

– Minä olen täällä, peilin hahmo sanoi. – Olen juuri sellainen kuin kuvittelit. Katso minua.

Minä pidin katseeni laskettuna ja silmät kiinni.

– En katso.

– Tahdotko tietää nimeni?

– En. Mene pois.

– Sinä halusit mieli­kuvitus­ystävän ja kuvittelit sen minusta. Nyt et halua edes tietää nimeäni.

– Häivy.

– Tiedätkö, miten kipeää tuo tekee? Ystävyyteen tarvitaan kaksi. Mieli­kuvitus­ystävätkin tarvitsevat ystäviä.

Minä puristin silmäni kiinni ja poistuin peilin edestä. Kuulin vielä hennon kuiskauksen, joka pyysi, etten jättäisi. Ei siitä mitään tulisi. Ei siitäkään. Ei vieläkään.

torstai 4. toukokuuta 2017

Arpa on heitetty

Aamulla keittiön lattialla oli pahvi­laatikko, ihan tavallinen kuution muotoinen pahvi­laatikko. Minun teki mieleni avata se, mutta en uskaltanut edes koskettaa siihen, joten siihen se jäi.

Läksin töihin ja puursin taas normia pidemmän päivän. Pomo oli uhkaillut yy­teen myötä koittavista potkuista, jollen tekisi tarpeeksi töitä. Minun piti tehdä hänen työnsä omieni lisäksi, sillä hän julisti olevansa ajattelija, ei duunari, ja ajatellut, että minä pieni­palk­kai­sena joudan kyllä tekemään.

Sellaista se oli ollut jo ainakin puoli vuotta. Odotin potkuja, vaikka sitten näkisin nälkää niiden jälkeen. Ihan sama. Palasin kotiin ilta­myöhään. Ei tällaistakaan voi oikein elämäksi sanoa.

Pahvi­laatikko lojui edelleen keittiön lattialla. Keitin ilta­puuron, söin ja tuijotin laatikkoa. Se kasvoi. Se kasvoi kaiken aikaa, hitaasti tosin, mutta kasvoi. Minusta tuntui onnelliselta. Olihan kasvava pahvi­laatikko oiva poikkeama tavalliseen päivä­järjestykseeni.

Seuraavana aamuna en enää sopinut keittiöön. Pahvi­laatikko oli kasvanut miltei koko keittiön kokoiseksi. Kohautin olka­päitäni. Ihan sama. Olin minä ennenkin lähtenyt syömättä töihin.

Töistä palatessani minua jännitti. Miten pahvi­laatikko on reagoinut, kun keittiön seinät ovat tulleet vastaan. Kuvittelin seiniä vastaan rutistuneen laatikon, joka hiljalleen tukehtuisi omaan mahdot­to­muu­teensa. Mutta ei se niin ollut. Pahvi­laatikko täytti lähes koko asuntoni ja kulki sen seinien läpi.

Se oli minusta loogista. Jos kerran pahvi­laatikko kasvaa, niin kai se kasvaa seinienkin läpi. Mietin, miltä seinät näyttäisivät laatikon sisällä, mutta annoin olla. En halunnut vieläkään koskettaa koko laatikkoon.

Pääsin aamulla töihin, kun lutistauduin aivan litteäksi ja pujottelin itseni seinän ja pahvi­laatikon välistä. Juuri, kun olin päässyt talo­yhtiön käytävään ja lukitsin oven perässäni, pahvi­laatikon yksi seinä ilmeentyi käytävälle. Juoksin portaat alas, ja pahvi­seinä tuli perässäni. Se seurasi minua koko matkan töihin, vaikka poljin kovempaa kuin koskaan. Minua kammotti. Pahvi­laatikko oli edelleen kuution muotoinen ja peitti taivaan, mutta ihmiset eivät kiinnit­täneet siihen mitään huomiota. Minun huomioni se vei kokonaan.

Rynnistin paikalleni. Pahvi­laatikon sivu näkyi ikkunastani. Se selvästi odotti minua. Pälyilyni kiinnitti pomon huomion, ja hän tuli rähisemään työ­ajan käytöstä. Minä nyökyttelin, vilkaisin välillä ikkunasta ja välillä pomoa, jonka punatut huulet ja musta pata­mallinen tukka väpisivät tuttuun tapaan. Olin taas huono ja kelvoton, firman synti­pukki.

Ympärilläni humahti, kun pahvi­laatikon seinä siirtyi ikkunasta selkäni taa. Minä olin jäänyt laatikon sisälle! Valaistus oli kimeän pinkki ja ratisevan sininen. Ilma tuoksui ruskealta ja äänet katosivat. Silloin pomokin huomasi muutoksen. Hänen silmänsä pyöristyivät ja suu aukeni suoraan huutoon, vaikka mitään ei kuulunut. Minua nauratti. Teki niin hyvää nähdä hänet peloissaan.

Sitä ei kuitenkaan kestänyt kauaa. Kävi uusi humahdus ja pahvi­laatikko pieneni. Pomo jäi laatikon sisälle, tai ainakin luulen niin, sillä edelleen kutistuva pahvi­laatikko seisoi kaikkine seinineen minun edessäni, eikä pomoa näkynyt missään. Mietin, että lähetän laatikon Pippuri­maahan, mutta en päässyt ajatusta pidemmälle. Laatikon kutistuminen kiihtyi ja pian se oli enää arpa­kuution kokoinen.

Nostin sen lattialta muistamatta pelätä, pyöräytin vauhtia ja napsautin kuution ilmaan. Kuului pieni jyrskähtävä ääni, ja laatikko katosi tästä maa­ilmasta. Niin sen pitikin kadota, mietin, ja hymy levisi kasvoilleni. Niin sen pitikin. Tänään, huomenna ja täst­edes riittäisi, että tekisin omat työni.

torstai 27. huhtikuuta 2017

Kehoitan sinua

– Kultaseni. Et arvaa, mitä olen tehnyt.

– Mmnh? En minä mitään halua arvata. Anna minun lukea rauhassa.

– Katsohan tätä, kulta. Katso nyt.

– Ääk! Hemmetti, että pelästyin. Mikä se on?

– Lonkero. Saman­lainen kuin muste­kalalla. Koita, miltä se tuntuu.

– En koita. Missä sinun kätesi on?

– Annoin sen vaihdossa. Lonkerot ovat nyt parasta muotia. Tällä saa halattua paljon kiihkeämmin kuin kädellä. Näin.

– Lopeta. Tuo on… pervoa.

– Itse olet normi­pervo. Voisit katsoa vähän avoimemmin silmin ympärillesi. Tuulallakin on lonkerot, yhteensä neljä. Se sanoo, että sen ukko on sängyssä nykyään tosi vallaton ja paljon hurjempi kuin joskus nuorena. Ja sinä siinä vain pervottelet minun ainoaa lonkeroani. Ettäs kehtaat!

– Tykkään käsistä. Mutta itsehän sinä kehostasi päätät.

– Ihan varmasti päätänkin. Laitatan ensi viikolla vielä toisen lonkeron ja saan kaupan­päälle hännän puoleen hintaan.

– Oletko tosissasi? Laitatko lonkeron jalaksi vai kädeksi?

– Kädeksi tietenkin, pöhkö. En kai minä jaloistani luovu, pitäisi samalla luopua kengistä. En ikinä.

– Entä häntä? Mihin sen laitat? Ja millaisen?

– Mihin häntä nyt laitetaan! Sille on kuule selän ala­päässä ihan oma paikka, luonnon muovaama vielä.

– Pitkän ja suikean, sellaisen kuin rotalla?

– Pitkän ja huiskean, sellaisen kuin hevosella. Sillä se on mukava hätistellä kärpäsiä, kun taas on kesä ja ollaan mökillä.

– Ja sittenkö on hyvä?

– Sinunkin pitäisi laittaa jotain, edes sarvet.

– En laita. En ainakaan sarvia.

– Mitäs sitten?

– Hännän voisin…

– Voisitko? Ihanaa! Millaisen?

– Ketun­hännän. Ja vielä molempiin kainaloihin.

torstai 20. huhtikuuta 2017

Matkalippu

Eräänä päivänä, mikä tarkoittaa oikeasti tänään, tarina pisti hanttiin ja totesi, että se on kyllästynyt aina ilmestymään, kun vähän sormiani napsautan. Eihän se oikeasti pitänyt paikkaansa. Tavallisesti napsutan sormiani päivä­kausia ennen kuin tarina huomaa mitään ja ilmestyy kuultuaan viimeisen napsauksen heikon häivähdyksen.

Mutta ei nyt, ei tänään. Eikä se luvannut huomisestakaan mitään, totesi vain, että sillä on ehkä huomenna krapula, sillä se oli päättänyt kokeilla, onko juopottelu niin mukavaa, kuin se itse on väittänyt, ja niin kuin minä olen useasti kirjoittanut paperille tai koneeseen.

Miksi sanotaan kirjoittaa ylös, kun muisti­vihko tai sanoma­lehden kulma on kuitenkin alhaalla?

Tarina sanoi, että se tiesi asiaan selityksen ja avasi etymologista arkkuaan, muisti sitten olevansa lakossa, suipisti suunsa ja sitoi sen kuudella pussin­sulkijalla. Mitään ei enää kuulunut, ei edes kohinaa, jota se yleensä piti matkiakseen suihkun ääntä. Niin kuin se nyt muka koskaan peseytyisi.

Pussin­sulkijat estivät tarinaa juopottelemasta, ja lopulta se hätääntyi. Se riipi sulkijat pois, viilsi samalla huulensa ja heitti ne permannolle, mikä taisi olla ihan eka kerta, kun se heitti huulta millään lailla. Se huomasi sen itsekin, haki huulensa takaisin, kostutti niitä ja laittoi paikoilleen.

Se oli suloista. Olenhan jo tuhannesti tai ehkä useamminkin kertonut, miten pää­henkilö kostuttaa punaisia huuliaan soman kielensä kärjellä. En minä ole sellaista itse keksinyt, vaan kuullut tarinalta itseltään, nyt vielä näin sen tapahtuvan, mikä piirsi mieleeni kesto­kuvan huulten nuolaisusta. Taidanpa kirjoittaa sen tästedes joka tarinaan.

Tarinaa ei kuitenkaan tästä synny, pelkästään irrallisia huulen­nuolemisia, joten lähden tarinan kanssa samaa matkaa humalaan. Korkkasinkin matka­lippunikin minäkin.

torstai 13. huhtikuuta 2017

Hoppulan metsä

Se oli kiireinen päivä, vaikka en tiennyt sitä. Huomasin koko jutun vasta illalla, kun kävin nukkumaan. Kiire kellahti minun viereeni ja kiehnäsi niin, etten saanut ollenkaan nukuttua. Yritin tönäistä sen sängystä, mutta se tönäisi takaisin ja minä putosin. Putosin syvälle pimeään, jossa ei ollut äärtä eikä laitaa. Kiire kuitenkin seurasi minua, tarttui hiuksiini ja kiskoi.

Onneksi hiukseni olivat vähäiset, joten kiire ei saanut kunnon otetta. Se kuitenkin ryhtyi pelottelemaan minua kiivaasti lähestyvällä pohjalla, jota vasten rusentuisin ja purskauttaisin minuuteni haljenneesta mahastani ulos.

Minua rupesi pelottamaan ja tartuin kiireeseen, en halunnut liiskautua, vaan kiipesin kiirettä myöten ylös, istuin sen selkään ja huokasin. Olin turvassa. Silloin kiire nauroi ilkeästi, nappasi kiinni nilkoistani ja vei minua kovemmin kuin koskaan. Siinä opin tietämään, mitä tarkoitti jäniksen selässä oleminen. Suljin silmäni. Sydämeni löi lisälyöntejä ja nosti verenpaineeni korkealle.

Kun sitten avasin silmäni, istuin oikeasti jäniksen selässä. Jänis loikki pitkin keväistä lehtometsää, pysähteli ja puikahteli koloihin ja risukoihin. Minä sovin hienosti mukaan joka kerta, vaikka koko ajan odotin tipahtavani pitkäkorvan selästä. Yhtäkkiä jänis pysähtyi.

– Näkkäriä, se sanoi.

– Täh? kysyin.

– Näkkäriä. Hae näkkäriä. On näkkäriaika.

Jänis osoitti puun syrjässä roikkuvaa kelloa, joka näytti näkkäripakettia.

– Mistä minä sitä täällä haen? Kauppaa ei ole mailla halmeilla.

– Kellolta, pöhkö. On näkkäriaika.

Minä tottelin ja nappasin kellolta näkkäripaketin. Se löi saman tien. Kolmesti.

– Onko näkkäriaika aina kolmelta? kysyin.

– Tietenkin. Kello on aina kolme, mitä muuta se voisi olla?

– Neljä? ehdotin.

Koko metsä räjähti nauramaan. Pensaista vyöryi karhuja, ja puista putoili kirjavia oravia. Hirvet ja ketut laskeutuivat karhujen viereen ja suipistivat siipensä. Jänis kellahti selälleen, aukoi suutaan ja avasi vatsansa. Sillä oli siellä pieni veivi, jolla se väänsi itseensä lisää vetoa, nousi ja yhtyi metsän nauruun.

torstai 6. huhtikuuta 2017

Rakasta naapuriasi (K-18)

Naapurista kuuluu päivittäin ja moneen kertaan jyystön ääniä, lotketta ja voihketta. Ne alkavat hiljaa, kovenevat ja lopulta päättyvät karjuntaan ja kiljuntaan, huohotukseen ja vikinään.

Joskus ilta käynnistyy riidalla, josta päädytään pahoin­pitelyyn. Kiroilu, vyön viuhunta ja solki­pään mässähdykset pitävät minua hereillä vielä, kun itku ja parku vaimentuvat nyyhkytyksiksi tai korvautuvat jyystöllä.

On siellä ammuttukin. Aina silloin siellä käy poliisi­partio, joka osallistuu huutamiseen ja käskyttää ovea auki. En kestä sellaista, vaan otan ja häivyn heti.

Tänään tapasin naapurini porras­käytävässä. Hän on homssuinen, lähes kuuro mummeli, joka kertoi rakastavansa väki­valtaisia porno­elokuvia, panostaneensa jätti­kuvaan ja ääniin. Illalla katsomme elokuvia yhdessä. Luvassa on mahti­bylsimistä, ainakin valkokankaalla.

torstai 30. maaliskuuta 2017

Lämmikettä

– Täällä ei ole yhtään haavaa, miksi sit–

– Laita ne silti.

– Mihin?

– Siihen selkä­rangan lähelle lapa­luiden viereen. Ei se ole niin tarkkaa.

– Omituista minusta. Miksi haluat laastareita ehjälle iholle?

– Niissä on kapsaisiinia. Se lämmittää kivasti.

– Sitä chili­juttuako?

– Samaa tavaraa, teen näitä itse chili­kastikkeesta, side­harso­taitoksista ja lääkäri­teipistä. Apteekistakin tietty saisi.

– Saanko kokeilla? Minulla on aina niin kylmät sormet.

– Odotas. Annan sinulle jotain parempaa. Kapsaisiini­hanskat, ole hyvä. Tein näitä juuri kolme paria.

– Nämähän ovat ihan märät.

– Hupsista. Ne eivät taida ollakaan vielä ihan valmiita. Kokeile kapsaisiini­voidetta. Tässä.

– Teitkö tämänkin itse? Ainakin se toimii. Käsiä lämmittää mukavasti.

– Tein. Sekoitin perus­voiteeseen chili­jauhetta: tee­lusikallinen tulista chiliä ja kymmenen ruiskausta pumppu­pullosta.

– Jännittävää. Sekoitatko taika­juomiakin?

– Tietty ja teen taika­lamppuja. Tässä uusimmassa on led-polttimo. Katso.

– Se henkii! Minä näin, kuinka se henki!

– Totta kai se henkii. Sen sisällä on sata­kolme­tuhatta henkeä.

– Niin kuin Ali Babassa?

– Niin.

– Minäpä kokeil–

– Ei! Älä! Joko sinä kuitenkin kerkesit? Hieroit siihen kapsaisiini­voidetta. Minä häivyn nyt.

– Hei. Odota. Miten…

– Kutsuitte, isäntä, ja oikein kapsaisiinilla.

– Se oli vahinko.

– Mennään isäntä. Pääsette kylpemään puhtaaseen kapsaisiiniin. Se saattaa vähän lämmittää strategisia paikkoja, mutta ei siihen ainakaan heti kuole.

– Entä minun toivomukseni? Lampun hengen kuuluu toteuttaa kolme toivomusta! Kuulitko? Päästä irti!

– Kylvyn jälkeen sitten, isäntä, kylvyn jälkeen. Toivomukset ovat silloin kovasti tarpeellisia.

torstai 23. maaliskuuta 2017

G niin kuin gravitaatio

– Minä en sitten enää mene kouluun, Jani tokaisee ja nakkaa taivaan­sinisen reppunsa eteisen nurkkaan.

– No mutta kultaseni, Janin äiti sanoo ja tulee liki lastaan. – Totta kai sinä menet. Sinä olet niin vahva. Ethän halua antaa periksi ja heittää koulua kesken?

– Haluan.

– No mutta miksi? Sinähän pärjäät siellä niin hyvin.

– Ne kiusaavat minua.

– Ketkä?

– Toiset pojat.

– Ketkä toiset? Ethän ole suostunut uhriksi?

– En mene kouluun!

– Nyt minä kyllä soitan opettajallesi. Eihän tuollaisessa ole mitään laitaa. Kiusaajat pilaavat sinun tule­vaisuutesi.

– Äiti! Älä soita! Se on vaan yksi juttu…

Janin äiti laskee puhelimensa takaisin eteisen pöydälle, josta hän oli sen nostanut ja ehtinyt jo etsiä puhelimen osoite­kirjasta oikean numeron.

– Juttu? Ei se ole mikään "vaan yksi juttu", jos se estää sinua menemästä kouluun.

– Mikä on G-piste, Äiti?

– Mitä sinä nyt tuollaisia kyselet? Miten se tähän kuuluu?

– Siitä ne kiusaavat minua, kun en tiedä, mikä se on ja missä se on. Tiedätkö sinä, Äiti?

Janin äiti poimii taas puhelimensa, valitsee Janin isän numeron ja komentaa tätä tulemaan heti paikalle. Hätä­tapaus, ja se koskee Jania. Työ­huoneen ovi aukeaa ja Janin isä tulee eteiseen. Hän vilkaisee Janin äitiä, jonka naamalla hehkuu punaisia läikkiä.

– Jani haluaa tietää, mikä ja missä on G-piste, Janin äiti sanoo. – Sinä saat kertoa. Puhut kuin mies miehelle.

Janin isä raapii päätään ja vilkaisee poikaansa, jonka silmät ovat ammollaan ja korvat höröllään.

– Jaa G-piste, hän aloittaa. – Muistatkos Jani, kun puhuttiin gravi­taatiosta ja keski­pako­voimasta? Tai siitä, miksi autossa jarrutet­taessa turva­vyö puristuu rintaa vasten.

– Joo.

– Ne ja muut kiihty­vyydestä aiheutuvat voimat ovat G-voimia.

– Ai gee niin kuin gravitaatio?

– Niin.

– Entä se G-piste?

– G-piste on se kohta, mihin G-voimat vaikuttavat, sitä voidaan sanoa myös massa­keski­pisteeksi.

– Missä se on?

– Ihan keskellä. Ihmisellä suunnilleen navan kohdalla.

– Okei. Kiitti iskä. Voin minä nyt sittenkin mennä taas kouluun.

Jani nostaa reppunsa eteisen lattialta ja menee huoneeseensa. Janin äiti tuijottaa Janin isää ja lopulta tönäisee tätä vasemmasta olka­päästä.

– Miten sinä nyt noin lapselle?

– Miten niin noin?

– Valehtelit ja puhuit pötyä.

– Enhän. Tottahan se oli joka sana.

– Meinaatko oikeasti?

– Minä meinaan aina oikeasti.

– Se sen sitten selittää… minä olenkin miettinyt… noh, antaa sen nyt olla.

torstai 16. maaliskuuta 2017

Siemenet

Viime kesänä, kun istuin vuokra­mökin kuistilla, polttelin tupakki­piippua ja maistelin konjakkia, mieleeni juontui lintu­havainto. Aika vähän. Pelkkiä lokkeja. Missä ovat varpuset ja puna­tulkut? Entä kotkat ja kaarneet? Onko sellaisia? Havainto kiusasi minua pitkin talvea ja kevään koittaessa minulla oli suunnitelma.

Aloitin suunnitelman toteutuksen kaupasta, tai aika monesta. Yllätyin, miten heikosti myyjät ja konsulentit pystyivät tukemaan hankettani, vaikka useat nyökyttivät terhakkaasti, kun pyysin linnun­siemeniä. On niitä meillä, he sanoivat, melkein ottivat kädestä kiinni ja taluttivat lemmikki­eläin­osastolle. Tässä näitä on ihan säkki­tavarana, kehuivat ja tyrkyttivät lattialle pinottuja säkkejä, joiden rei'istä valui auringon­kukan­siemeniä.

Kun sitten sanoin, etteivät nuo mitään linnun­siemeniä ole, he laittoivat naamansa mutruun ja väittivät vastaan. Sanoivat mummojen käyvän hakemassa niitä vävy­poikiensa kanssa. Yksikin kylvää säkillisen pihalleen joka viikko. Kysyin tietty, tuleeko niistä lintuja, ja kuulemma tuli. Ainakin mummon piha oli niitä täynnä. Kotkiakin? Ei tietenkään mitään kotkia, vaan puluja ja sen semmoisia.

Ilmoitin vakaasti, että minä tarvitsen linnun­siemeniä, joista kasvaa kotkia. Aion kylvää niitä talo­yhtiön pihalle ruusu­pensaiden alle. Ja ilman lupaa vielä, sillä talo­yhtiön hallitus on todella nuiva elämää uudistavia ideoita kohtaan.

Myyjät katsoivat minua viistoon ja ehdottivat, että kävisin kysymässä linnun­siemeniä kilpailevasta kauppa­liikkeestä. Hieno asenne. Asiakkaan tyytyväisyys oli etu­sijalla, ei suinkaan oman kauppa­liikkeen voitto.

Minulla meni monta kuukautta linnun­siementen etsimiseen. Olin käynyt jo melkein kaikissa kauppa­liikkeissä, sellaisissakin, joissa en oikeasti uskonut mitään linnun­siemeniä olevan. Joissain myyjät katselivat minua päästä varpaisiin, kuiskuttelivat keskenään ja nauroivat. Se ei ollut ihan asiallista touhua ja sanoinkin siitä. Käskivät mennä hoitoon.

Perjantaina satuin vanhan­aikaisen kellari­myymälän ovelle. Myymä­lästä tuli mieleen Keitä te ootte, te pienet poijjaat -laulu. Kellarissa ei asunut suutaria, vaan keskellä tavaroiden täyttämiä hyllyjä tiskin takana istui suuri­partainen mies.

Päivää, sanoin. Päivää. Linnun­siemeniä, pyysin, ja mies kysyi, minkä linnun. Kotkan. Miehen parta tärähti ja suulle levisi virne. Hän nosti takimmaiselta perä­hyllyltä laatikon, laski sen tiskille ja totesi, ettei linnun­siemeniä enää juuri kysytä ja kaikista vähiten kotkan. Minä nyökytin. Kerroin, ettei kaupoissa edes tiedetty, mitä linnun­siemenet ovat. Suuri­partainen nyökytti. Parta pyyhki linnun­siemen­laatikon kantta, ja sitä peittäneen pölyn alta paljastui uljaan kotkan kuva.

Otin koko paketin, vaikka minulla ei olisi ollut siihen varaa. Lisäksi otin kaksi pakettia kaarneen­siemeniä ja kolme sekä varpusta että punatulkkua. Ulos mennessäni huomasin oven­pielessä istutus­lapion, ja muistin, ettei minulla ole sellaista. Kaupan­päällisiä, suuri­partainen mies sanoi. Valitsin puna­vartisen.

torstai 9. maaliskuuta 2017

Äänikirja

– No mikä sillä oli? vaimo kysyi, kun tulin kotiin aamu­tunneilla.

Olin kertonut meneväni tapaamaan vanhaa luokka­kaveriani, Kerttua, joka oli soittanut ja ollut selvästi peloissaan.

– Se oli ostanut ääni­kirjan.

– Ihan tottako? Olen ajatellut, että sellaista olisi mukava kuunnella vaikka autossa loma­matkoilla.

– Ehkä. Riippuu kirjasta.

– Mitä se sinun Kerttusi oli pitänyt kirjastaan? Vai mistä te puhuitte?

– Se…

– Ja mikä kirja se oli?

– Joku kauhu­tarina, en tunnistanut sitä. Pelottava kuitenkin. Tosi pelottava.

– Mistä sinä sen tiedät?

– Me kuunneltiin sitä Kertun luona.

– Kertun luona? Keskellä yötä?

– Niin. Kun se kirja ei suostunut olemaan hiljaa, se se oli Kerttua pelottanut. Yöllä kerrottu kauhu­tarina.

– Kai sen olisi voinut sammuttaa?

– Sitä kuule yritettiin, mutta ei siitä mitään tullut. Loppujen lopuksi me maattiin peiton alla piilossa.

– Kertun kanssa?

– Niin.

– Ja kuuntelitte kauhu­tarinoita?

– Niin. Tai yhtä ja samaa tarinaa koko ajan.

– Piditte varmaan toisianne kädestäkin?

– Joo. Sillä tavalla ei pelottanut niin paljon.

– Mitä sitten tapahtui?

– Kirjan tarina päättyi, ja minä läksin kotiin. Lupasin viedä tämän divariin.

Nostin taskustani esiin Kertulta saamani ääni­kirjan ja näytin sitä vaimolleni. Hän tuijotti pitkään.

– Tuohan on ihan tavallinen kirja.

– Se on ääni­kirja. Se lukee ääneen sen, mitä siihen on kirjoitettu.

– Valehtelet.

Vaimo ojensi kättään, otti kirjan ja luki taka­kannesta esittely­tekstiä.

– Ei tässä sanota, että tämä olisi ääni­kirja.

– On se silti. Älä vaan…

Vaimo avasi kirjan, ja siitä kuului ääni kuin se olisi kröhäissyt kurkkunsa selväksi ja äänensä auki.

– …avaa sitä.

torstai 2. helmikuuta 2017

Lohikäärme

Lohikäärme seisoi parvekkeen kaiteella ja karjui verta­hyytävästi. Tosin katselijat vain jatkoivat seisomistaan, joten kenenkään veri ei hyytynyt oikeasti, vaikka lohi­käärme karjui kuinka. Se luikautti välillä pitkiä tulen­lieskoja sieraimistaan ja karjui entistä hurjemmin. Se lienee luonnollista, sillä pakkohan sen oli polttaa nenä­karvansa siinä touhussa.

Kaikki tuijottivat, paitsi eräs puna­paitainen äijän­köriläs, joka veti puukon saapas­varrestaan, katkaisi näreestä kuivan ala­oksan ja vuoli sen jouseksi, jänteenä hän käytti mustiin pukeutuneen punkkarin kengän­nauhaa, jonka hän sai omakseen ihan vain pyytämällä. Vielä harjan­varsi nuoleksi ja puukko nuolen päähän teräksi, niin hän oli valmis.

Lohi­käärme hyppi parvekkeen kaiteella, pari iäkästä papparaista oli jo saanut infarktin, vaikka heidän verensä ei ollutkaan hyytynyt lohi­käärmeen karjunnan takia. Kuusi­toista mummoa mäiski äijiä poskille ja komensi heitä heti nousemaan. Nuoriso vielä luulee, että äijärahjukset makaavat massa känni­päiten.

Eivät maanneet. Kuolleita olivat.

Kun puna­paitainen äijä kohotti harjan­varsi­nuolen kohti lohi­käärmettä, se puhalsi tulta, levitti siipensä ja leyhytti tulen­pyörteitä kohti katsojia. Neljän iso­tukkaisen nuoren hiukset katosivat savuna taivaalle.

– Ammu, yleisö huusi. – Tapa se!

Puna­paitainen nuolaisi huuliaan ja paransi otettaan jousesta. Ennen kuin hän ehti tähdätä, saati laukaista, lohi­käärme irrotti kyntensä parvekkeen kaiteesta, heittäytyi siivilleen ja putosi suoraan alas.

Mäts.

– No mitä se nyt? kysyivät lähimmät katsojat, jotka olivat saaneet päälleen lohi­käärmeen roiskeita. – Tahallaanko se nyt noin?

Puna­paitainen mies kiiruhti lohi­käärmeen luo ja tökkäsi sitä varmuuden vuoksi kahdeksan kertaa puukko­nuolellaan.

– Ei pihise enää, hän totesi katsojille, jotka tuijottivat suu auki ja taputtivat samalla käsiään vakaaseen, hillittyyn tahtiin. – Taidanpa nylkeä mokoman. Metsästys­majan seinälle ei ole vielä kukaan naulannut lohi­käärmeen nahkaa. Muiden elukoiden nahkoja on vaikka kuinka. Karhun nahkojakin melkein puoli­metrinen kerros.

Mies työnsi puukkonsa lohi­käärmeen vatsaan ja leikkasi ruhon auki kaulaan saakka. Kaksi­kymmentä­seitsemän nuorta naista pyörtyi.

Mies veti lohi­käärmeen sisälmykset ulos ja kansa kohahti. Sisälmysten sijasta lohi­käärmeen sisältä pullahti kaunis, alaston ja kuollut nuori nainen. Kahdeksaa­toista mummoa kävi ahdistamaan ja otti niin pahasti. Sata­viisi­kymmentä nuorta miestä kurotti kaulaansa nähdäkseen paremmin, tai edes pienen vilauksen.

– Naapurin tyttöjä tämä, puna­­paitainen totesi. – On hyvä, ettei ammuttu sitä. Olisi voinut tulla sanomista.

– Nyky­nuoriso. Sillä ei ole mitään häpyä. Tuolla lailla kekkaloi tuokin tuossa, ja kuolleena vielä.

– Joo hukkaan meni. Mulle olis kelvannu.

Tuhannet "ja mulle" -huudot kaikuivat kerros­talojen välissä. Lohi­käärmeen sisältä löytynyt nainen hyppäsi pystyyn, kapsahti juoksuun ja huusi mennessään:

– Aprillii ilman sillii!

Päästyään nurkan taakse, hän otti siellä odottavan luutansa, polkaisi sen käyntiin, lensi pilven taa, eikä enää koskaan palannut.

torstai 26. tammikuuta 2017

Mummostelua

Hilma joi kahvia, vaihtoi ajatuksia ja päivitteli maailman menoa yhdessä Sylvin ja Klaaran kanssa.

– Nämä tatuoinnit, kauhea villitys tuhrata väriä nuoren ja sileän nahan alle, Sylvi-mummo totesi ja kertoi, että ennen vaan vangit ja meri­miehet värjäsivät nahkaansa.

– Niin ja miten nuoret pukeutuvat, Klaara-muori säesti huulet tiukkana. – Me sentään pukeuduimme siveästi ja käytännöllisesti.

Hilma-muori kuunteli kavereidensa jollotusta aikansa ja totesi:

– Mutta on nuorilla kuulkaas fiksujakin juttuja.

– Miten voit tuolla lailla sanoa? Kyllä nuoriso on aivan mahdotonta.

– Niin on, eikä sitä mikään mieli­pide muuksi muuta, ei edes sinun, Hilma.

Hilma virnisti ja totesi, ettei kysymys ole mieli­piteestä, vaan kokemuksesta. Hän tiesi asian varmaksi omasta itsestään.

– Ja mikä se asia on? Sylvi tiukkasi.

– Kehon­muokkaus, Hilma totesi. Tiedättehän, että ihmiset laitattavat sarvia päähänsä tai venyttävät korviaan. Sormiakin leikkautetaan irti.

– Ai kauhea sentään. Ja sinä kehut sellaista fiksuksi.

– Varjelkoon! Oletko mennyt leikkauttamaan sormiasi?

Hilma purskahti nauruun.

– En tietenkään. Kyllä minä omat sormeni pidän visusti tallella.

– No mitä sitten?

– Kielen, Hilma sanoi ja työnsi kielen ulos suustaan. Kieli oli halkaistu koko pituudeltaan, ja puoliskot longersivat miten mielivät.

– Hyi, minkä näköinen!

– Inhottava!

– Mutta siitä on kuulkaas hyötyä. En itsekään uskonut ensin. Mutta hyvin toimii.

– Mikä?

Hilma hymyili ja tillitti kavereitaan. Sitten hän selitti koko jutun heille: koska hänen kielensä oli halkaistu kahtia, hän pystyi puhumaan kahta kieltä yhtä aikaa. Ruotsia ja suomea tai vaikka englantia ja espanjaa.

– Minä sain hyvä­palkkaisen homman lähetystöstä. Simultaani­tulkkaan kahteen suuntaan, eikä haittaa, vaikka tulkattavat puhuisivat toistensa päälle.

– Valehtelet, pakana, Sylvi totesi.

– Varmasti valehtelet, Klaara jatkoi. – Sinulla on suolattuja sian­kieliä suu pullollaan ja esittelet niitä.

– Venir y ver, Hilma kuittasi samalla, kun kysyi suomeksi ottaako kukaan lisää kahvia.

torstai 19. tammikuuta 2017

Metsäretki

Mies kävelee metsässä pienen valkean koiran kanssa. Koira on väsynyt, mutta se haistaa kaikki koirapaikat, kolot ja puut. Niin kuin joka kerta.

– Minä haistoin nämä jo monta kertaa tänään, koira toteaa.

– Kävely on mukavaa, ainakin näin hienossa metsässä, mies sanoo ja patistaa koiraa eteenpäin.

– Minun jalat ihan kuluvat, koira kertoo ja nostaa toista etukäpäläänsä.

– Pienten koirien jalkojen pitääkin vähän kulua. Muuten ne voivat kasvaa liian pitkiksi ja sitten on vaikea kävellä.

Koira kulkee hetken ajatuksissaan ja jättää muutaman kolon haistamatta. Se selvästi miettii, kiusataanko sitä, mutta päättää sitten palata alkuperäiseen aiheeseen.

– En saa pois tätä kuumaa turkkia, se sanoo.

– Siitä on varmaan vaan vetoketju juuttunut, mies tuumii. – Käydään joku päivä hakemassa sinulle kesäturkki, niin jaksat kävellä pidempään.

– Tykkään kyllä tästä turkista. Voin maata varjossa.

– Mutta mitäs jos kasvat maahan kiinni? Niin voi käydä, jos makaa liian kauan, mies nauraa.

Pieni valkea koira möksähtää miehen höpötyksistä ja sanoo, ettei aina saa narrata. Koira kyllä ymmärtää, miten asiat oikeasti ovat. Mies tunnustaa niin olevan ja rapsuttaa koiran. Koira sanoo, että pitää rapsuttaa lisää eikä nauraa toiselle.


Peikko unohti mielikuvitella uuden tarinan, joten se laittoi vanhan ja muutti sitä vähän.