torstai 29. lokakuuta 2015

Hammastikku

– Meillä lopetettiin kokous­vehnästen tarjoileminen jo kauan sitten.

– Ai teillä säästetään.

– Ei ole siitä kysymys, vaan ihan muusta. Tämä uusi toimitus­johtaja on terveys­intoilija.

– Syöttekö te kokouksissa jotain luomu­jyviä, vai?

– Tavallaan. Kun pullat kiellettiin, niin ruis­leipä tuli tilalle.

– Hyväähän se on sekin, ja ruokaisaa.

– Porukka ei tykännyt, kun siihen päälle ei saanut kuin häivähdyksen kevyt­margariinia, ja siitäkin toimari naputti aina, kun se oli mukana kokouksissa. Ruis­leipä äänestettiin yt-neuvotteluissa nurin.

– Ihan totta?

– Sen jälkeen neuvottelu­pöytiin ilmestyi hammas­tikkuja. Toimari halusi kohentaa hammas­terveyttä, kun se oli naimisissa hammas­lääkärin kanssa.

– Ja nyt te sitten kaikki rassaatte hampaitanne kokouksissa.

– Hetken sitä kesti. Porukka innostui hammas­hoidosta niin, että kokouksiin tuli hamma­sharjoja ja fluori­tabletteja ja kaikkea sellaista.

– Heh. Tekö puhutte suu hammas­tahna­vaahdossa?

– Oli meillä sylky­kuppeja seinustoilla. Kaikki ei tosin osanneet tähdätä kunnolla. Joten toimari kielsi hammas­harjat.

– Ja?

– Mitä ja?

– Jotain tuli kuitenkin tilalle.

– Totta. Päivystävä hammas­hygieenikko. Se valkaisi kokous­väen hampaita minkä ehti.

– Mietinkin jo, mitä sinulle on tapahtunut.

– Aika valkeat, eikös? Nyt meillä on kokous­hammas­lääkäreitä. Toimari laitatti yhteen kokous­huoneeseen kuusi vastaan­otto­pistettä. Eikä meillä juuri sen enempää porukkaa ole missään kokouksessa.

– Miten te pystytte puhumaan hammas­lääkärin käsi suussa?

– Me vaan ollaan yksi­mielisiä ja sitten toimari kertoo, mitä me on päätetty.

– Kätevää. Pitäisiköhän minunkin?

– Mitä?

– Laittaa sihteeri viemään hammas­tikkuja kokouksiin.

torstai 22. lokakuuta 2015

Ajatus karkasi

Einari istuu pöllämystyneenä kauppa­keskuksen penkillä. Ihmiset kulkevat ohitse, eivätkä kiinnitä mieheen mitään huomiota.

Jalmari on käynyt hakemassa sauna­juomaa ja huomaa kaverinsa.

– Einari, hän sanoo.

Einari ei sano mitään. Jalmari istuu viereen ja tönii Einaria olka­päällään. Einari tipahtaa lattialle, ja Jalmari hyppää perään ja nostaa hänet ylös.

– Kah, Jalmari. Mistä sä siihen tulit?

– Kaupasta. Sää istuit siinä ihan hoona.

– Mun ajatus on karkaillut viime aikoina omille teilleen. Karussa se taisi olla nytkin.

– Missä se huiteli?

– Venetsiassa. Mut on se käynny vaikka missä. Viime viikollakin jollain oudolla tähdellä, josta kirjoitettiin, että sen ympärillä olisi jotain rakennelmia.

– No oliko siellä?

– Pelkkiä raunioita, kuulemma. Yhden kerran ajatus karkasi tuhannen ja yhden yön tarinoiden haaremeihin. Se ei meinannut tulla silloin ollenkaan takasin. Olin ihan nälkiintynyt, kun se lopulta palasi.

– Aika villiä.

– Pahinta on, kun se kehuskelee käymisillään. En millään jaksaisi kuunnella. Niistä haaremi­naisistakin se kehuskelee yö­kaudet, vaikka tähti­juttu piti nyhtää siltä melkein pihdeillä.

– Aika kuritonta.

– Arvaa, missä se oli äsken.

– Saunassa?

– Kurssilla. Vapaiden ajatusten kurssilla. Oppivat kuulemma, miten irtautua lihasta.

– Susta tulee sitten kesto­hoo, jos se jättää sut kokonaan.

– Jospa mä ehdinkin ensin. Lopetan ajattelemisen.

– Lopeta pois. Se on hyvä ajatus. Hoona ei ole hyvä. Saisit istua päiviesi loppuun tällä penkillä.

– On hyvä, että mulla on sun kaltasia kavereita. Nyt mä sit lo

Einarin leuka valahtaa auki ja kieli lorpahtaa poskelle. Jalmari tönäisee kaveriaan kerran pari, mutta jättää tämän sitten istumaan penkille. Koti­matkalla hän varoo ajattelemasta yhtään ajatusta.

torstai 15. lokakuuta 2015

Bisnessalaisuus

Kaksi jämerä­partaista insinööriä, Marjo ja Vaula, ovat tulleet vanhojen opiskelu­kavereiden tapaamiseen. Ilta on ollut kostea. Opiskelu­aikaisia tapahtumia on kerrattu, vanhoja kaunoja kaivettu esille ja puitu. Marjo ja Vaula ovat löytäneet aiemman kumppanuutensa ja huomanneet sen olevan edelleen vahva.

– Maailma on muuttunut, Marjo toteaa. – Sen aikainen tekniikka on jo esi­historiaa, vaikka silloin oltiin tosi innoissamme.

– Minusta oli ihmeellistä, että kone osasi piirtää. Se eka piirturi, muistatko?

– Sillä tehtiinkin ihmeitä. Laurakin tulosti mainos­filmejä, kuvasi ruudun kerrallaan aa­nelosilta.

– Niitähän näytettiin telkkarissakin, eikö?

– Vähän aikaa, kunnes koneet saatiin tekemään suoraan videoita.

– Joo ja piirtureista viritettiin kappale­tulostimia, tai miksi niitä sanottiinkaan? Kolme­dee-printtereitä.

– Niille muovi­kappaleille ei ollut juuri käyttöä.

– Ei, mutta jokainen askel on otettava. Mekin asutaan tulostetussa talossa.

– Betonisessako?

– Se on yhteyttävää bio­materiaalia. Happea piisaa myytäväksi asti.

– Ihan totta? Silläkö te elätte?

– Palkalla. Olen edelleen samassa firmassa hommissa kuin silloin harjoittelijana.

– Siinä tulostus­puljussako? Mitä teillä on nyt työn alla?

– Kopi­vaattori. Ihan rajaton.

– Kerro.

– Se on kyllä bisnes­salaisuus, mutta jollet kerro kellekään…

– En tietenkään kerro.

Juhla­meteli polveilee jämerä­partaisten ympärillä. Vaula vilkaisee ympärilleen, kumartuu Marjoa kohti ja alkaa puhua hiljaisella äänellä.

– Se tekee mitä tahansa muutaman kuvan perusteella.

– Mitä tahansako?

– Niin. Kokeilin anoppiakin. Siitä oli oikein hyviä kuvia ja kopi­vaattori teki niiden perusteella täydellisen kopion. Anoppi oli kyllä alkuun vähän hämmentynyt.

– Se kopioko?

– Niin. Se muisti olleensa juuri kuvaamossa ja löysikin itsensä kopi­vaattorista.

– Mitä sitten?

– Se kuoli.

– Se ei ollutkaan täydellinen kopio.

– Nimenomaan oli. Anoppi kuoli kuvan ottoa seuranneena päivänä, sai jonkin halvauksen. Kopiokin sai.

– Kadehdittavaa. Teidän tekniikka pelaa tosi hienosti.

– Eikös vain. Lapsetkin tykkäävät, kun näkevät mummoaan pitkästä aikaa.

– Se kopiohan kuoli. Vai teitkö uuden?

– Tein. Ihan lapsia varten. Vaikka se olikin kerta­käyttöinen.

– Joko pian saatte kopi­vaattorinne markkinoille?

– Kohta. Meidän pitää ensin ratkaista kierrätys­ongelma. Minulla on jo kahdeksan­toista anoppia lojumassa firman kylmiössä. Jotainhan niille on tehtävä.

torstai 8. lokakuuta 2015

Ehkä minunkin pitäisi

– Elsa. Elsa! nuori nainen huutaa ja heiluttaa kättään kahvilan pöydässä istuvan vanhan naisen kasvojen edessä. Tämä ei ole huomaavinaan.

– Elsa. Se olen minä, Aili. Etkö tunne?

Elsa kääntyy katsomaan. Tuoko olisi hänen lapsuuden ystävänsä Aili? Ei totisesti ole. Aili on ainakin viisi­kymmentä vuotta tuota tytön­hupakkoa vanhempi. Vaikka on sillä kyllä vähän Ailin tyyliset vaatteet. Tuo villa­röijykin.

– En, hän toteaa.

Nuori nainen istuutuu samaan pöytään, laskee vanhan­mallisen käsi­laukkunsa syliinsä ja kumartuu toista naista kohti, tarttuu tämän ranteeseen. Ele on tuttu.

– Etkö muista, kun nuorina riiattiin samaa poikaa, Anteroa? Tai nukuttiin Lahtisen mökillä siskon­petissä. Tai kun tulin teille turvaan aina, kun isä juopotteli.

– Ei minun muistissani ole mitään vikaa, mutta sinä et silti ole Aili. Et näytä yhtään häneltä.

– Ai niin, Aili toteaa ja peittää suunsa kämmenellään. – Minä aina unohdan.

– Siltä tuntuu. Nytkin olet unohtanut ikäsi.

– Ei se sitä ole. Minä vaan en aina muista, että olen käynyt parissakin nuorennus­leikkauksessa.

– Aika monta vuotta ovat sinusta leikanneet, jos väität, että olet Aili.

– Olen minä. Kuuntelehan.

Aili nousee ja kuiskaa Elsan korvaan. Tämän silmät pyöristyvät ja suu aukeaa.

– Aili? Elsa huokaa lähes ääneti. – Aili. Mitä on tapahtunut?

– Kävin Australiassa. Siellä on sellainen nuorennus­klinikka, joku re­juvenation-firma.

– Ja ne nuorensivat sinut siellä?

– Jep. Olo oli jo niin raihnainen, että jotain oli tehtävä.

– Mitä?

– Vaihdoin kehoni nuorempaan, Aili kertoo ja hivelee lantionsa kaaria. – Tätä on käytetty vasta yhdeksän­toista vuotta.

– Lähes käyttämätön. Miltä se tuntui?

– Ihan kauhealta. Ajattele nyt. Aina kun katsoin peiliin, sieltä tuijotti vastaan vanhan ämmän naama. Ei paljoa lohduttanut, että tissit oli terhakat ja peppu pallura. Oli pakko mennä uuteen leikkaukseen.

– Kasvojen kohotukseenko?

– Ei sentään. Vaihdatin saman tien koko pään. Tämä sopii paljon paremmin vartalooni kuin se vanha ja on sitä paitsi fiksumpi, sillä on paljon helpompi ajatella kuin entisellä.

– Ehkä minunkin pitäisi, Elsa arvelee ääneen. – Ehkä minunkin pitäisi.

torstai 1. lokakuuta 2015

Ensitapaaminen

Kun avasin oven, rappukäytävässä seisoi kuluneeseen palttooseen pukeutunut vanha, risu­partainen mies. Hän otti pipon päästään, myttäsi sen käsiinsä ja katsoi minuun. Miehen tunkkainen tuoksu kihersi nenääni.

– Täällä on asiaton oleskelu kielletty, tokaisin.

Mies ei sanonut mitään. Hänen silmiinsä syttyi paniikki.

– Mikä hätänä? jatkoin ja tuijotin käytävän lattiaa miehen jalkojen juuressa. Siihen oli muodostunut lätäkkö, joka suureni kaiken aikaa. Kusiko se housunsa?

– Tarvitsetko minua? mies kysyi.

Minusta kysymys oli outo. Minäkö tässä mitään tarvitsisin? Eiköhän tuo mies ollut se, joka jotain tarvitsisi. Märissä housuissa ei olisi hyvä mennä ulos pakkaseen. Miettimättä sen enempää kutsuin hänet sisälle ja kehotin pesulle. Vaatteet käskin työntämään pesu­koneeseen.

Kun pesu­huoneesta kuului veden kohinaa, menin keittiöön ja pistin kahvin tulelle. Ihmettelin itseäni. Tällainen ei ollut koskaan ollut tapaistani, vaan olin aina väistänyt vastaavat tilanteet, katsonut muualle ja kiiruhtanut askeleitani. Nyt nostin leipää ja särvintä pöytään.

Peseytyminen teki selvästi hyvää miehelle. Hän oli pukeutunut kylpy­takkiini ja näytti huomattavan paljon hyvin­voivemmalta kuin äsken käytävässä. Kaadoin kahvia mukeihin ja istuin itse ensimmäisenä pöytään.

– Jäin työttömäksi, vieraani kertoi samalla kun teki voi­leipää.

– Sitä on liikkeellä, nyökkäsin ja mietin omaa työ­paikkaani. Mistä näitä koskaan tiesi?

– Tein hommia reilusti yli yhdeksän­kymmentä vuotta. Nyt tuntuu pahalta.

Yhdeksän­kymmentä? Mies on sekaisin. Ei se voi itsekään olla niin vanha.

– Aika pitkä rupeama, sanoin. – Mitä työtä teit?

– Minä olen mieli­kuvitus­ystävä.

– Mikä?

– Mieli­kuvitus­ystävä. Mulla oli sama työn­antaja koko ajan. Tein sen kanssa kontrahdin jo silloin kun se oli alta kahden. Nyt se kuoli ja sanoi sopimuksen irti.

– Varmaan kova paikka.

– Oli. Eikä uutta työtä saa mistään. Kaikilla on stressi, lapsillakin. Siinä ei jää tilaa millekään mieli­kuvitus­ystävälle.

Hullu ukko, tai ainakin sillä on hulvattomia juttuja.

– Mitä mieli­kuvitus­ystävä tekee? Tai siis sen hommiin kuuluu?

– Vaikka mitä. Ellin kanssa me leikittiin ensin hiekka­laatikolla ja joka paikassa. Kun se sitten kasvoi, me oltiin prinsessoja. Opiskelu­aikoina olin sen unelmien mies. Me käytiin silloin hienoja keskusteluja.

– Mieli­kuvitus­keskustelujako?

– Oikeita. Minä olin kuule sille todellinen koko ajan. Ihan samalla tavalla kun nyt sulle.

– Sekö jutteli sulle vielä aikuisenakin?

– Jutteli, varsinkin silloin, kun sen elämä ei ollut ihan kohdillaan. Minä olin aina tavoitettavissa. Me pyöräiltiin ja tehtiin pitkiä kävely­retkiä. Kun se ei sitten enää jaksanut kävellä, me katseltiin telkkaria ja kommentoitiin ohjelmia.

– Silläkö ei ollut perhettä? Tai muita ystäviä?

– Totta kai oli. Mutta me oltiin silti koko ajan ystäviä.

– Ja nyt se on kuollut?

– On. Lopussa me juteltiin sen kanssa kuolemasta ja kaikesta. Se mietti aina asioita monelta kantilta ja puhui minulle mietteistään. Ehkä sen oli helpompi saada niistä kiinni, kun ne oli puettu sanoiksi.

– Ehkäpä. Otatko lisää kahvia?

Hän otti ja teki vielä yhden voileivänkin.

– Olitko aina samanlainen sen työn­antajasi kanssa?

– Millä tavalla samanlainen? Minä olin aina minä.

– No kun olit prinsessa ja unelmien mies ja nyt olet parta­ukko.

– Olin sellainen, jollaista hän kaipasi, prinsessa tai prinssi yhtäkaikki. Hän tietenkin päätti.

– Etkä sinä saanut valita?

– Miksi olisin edes halunnut? Mieli­kuvitus­ystävä on juuri sellainen millaiseksi sen itse kuvittelee.

– Miksi sitten olet nyt vanha ukko?

– En tiedä. Kerro minulle.

Jäin kiinni. En ollut aikonut tunnustaa itsellenikään. Ehkä olin pelännyt, että hän ei tulisi ollenkaan.

– En uskonut…, painoin katseeni ja ääneni painui kuiskaukseksi.

Tuijotin jalkojani enkä enää katsonut häntä. Elämä jatkuisi samanlaisena kuin ennen. Kävisin työssä ja pelkäisin irti­sanomista. Istuisin yksin elo­kuvissa ja kapakoissa. Kittaisin kaljaa kalsarisillani kunnes alkoholisoituisin. Jollen…

Nostin katseeni ja katsoin pöytäni ääressä istuvaa naista. Hän oli ikäiseni, pukeutunut kylpy­takkiini ja kietonut hiustensa ympärille kylpy­pyyhkeeni. Hän hymyili minulle. Minäkin hymyilin.