torstai 27. elokuuta 2015

Pikalennätyspalvelu

Myöhästyin junasta. Olin liemessä. Minun olisi pitänyt olla jo matkalla. Oulu oli niin kaukana, ettei sinne kannattanut lähteä ajamaan autolla. Enkä olisi sillä konstilla ehtinytkään. Kokous alkaisi heti junan saavuttua. Ja minun piti olla ehdottomasti paikalla valvomassa etujani.

Etsin netistä mahdollisia lentoja. Ne kaikki lähtivät Helsingistä, eikä minulla ollut mitään konstia päästä sinne ajoissa. Epä­toivoista.

Haku­tuloksissa oli kuitenkin mukana uusi lento­yhtiö, Pika­lennätys­palvelu. Voisihan sinne soittaa, ajattelin, vaikka tuskin niillä olisi mitään sen kummempaa tarjolla kuin muillakaan.

– Pika­lennot. Saanhan auttaa? nais­ääni vastasi puheluuni.

– Pitäisi päästä Ouluun, sanoin. – Äkkiä.

– Voin järjestää. Mistä lähdetään?

– Täältä Tampereelta, rauta­tie­asemalta.

– Lento kestää kuusi­kymmentä­viisi minuuttia. Kone tulee hakemaan kolmen minuutin kuluttua. Sopiiko?

– Tuota, joo.

– Toimitte ohjeiden mukaan, niin kaikki sujuu hienosti. Saanko vielä sen osoitteen, johon olette Oulussa menossa?

Kerroin kokous­paikan osoitteen ja ihmettelin, miten kone minut hakisi ruuhkaiselta keskus­asemalta. Sain ohjeen mennä seisomaan pää­oven eteen pysäköinti­paikalle ja odottaa. Minut tunnistettaisiin kännykkäni lähettämien radio­signaalien perusteella.

Seisoin neuvotussa paikassa, kun ilmasta pääni ylä­puolelta alkoi kuulua matalaa pörinää, johon sekoittui kimeitä sivu­ääniä. Katsoin ylös. Neli­kopteri laskeutui, ja sen rakenteista roikkuvat valjaat pysähtyivät eteeni. Niihin oli kiinnitetty laminoitu ohje­lappu, jonka neuvojen mukaan kietaisin itseni kiinni.

Neli­kopterin ääni syveni, kun se lisäsi voimaa roottoreihinsa. Pian katselin, kun Tampereen katot virtasivat jalkojeni alla. Heti kaupungin ulko­puolella neli­kopterin nopeus nousi ja ilma­virta pöllytti tukkaani ja vaatteitani. Vettä tirskui silmistäni.

Oli kesä, aurinko paistoi ja kopteri pyöritti minua hitaasti ympäri. Se oli minusta huomaavaista, rusketuksesta tulisi tasainen. Mitä pidemmälle matka taittui, sitä enemmän nautin olostani. Ilma­virtaan totuin muutaman ensimmäisen minuutin aikana.

Ehdin jo harmitella, että lennolla ei ole tarjoilua, kun viereeni pörähti toinen, edellistä pienempi neli­kopteri. Sillä oli mukanaan normi­tarjoilut: kuiva, muoviin pakattu sämpylä ja kahvi pahvimukissa. Ohjeessa kehotettiin kiinnittämään roskat valjaissa näkyviin nipistimiin, jotta ne eivät leviäisi minne sattuu. Tottelin, vaikka mieleni teki kokeilla, miten kahvi­muki putoaa maahan tai osunko sillä pellolla jököttävään traktoriin.

Tunti kului äkkiä. Ouluun matkaava juna ohitettiin jo viiden­toista minuutin lennon jälkeen, näytin sille pitkää nenää ja olin perillä monta tuntia ennen määräaikaa. Neli­kopteri laski minut kokous­talon pihalle ja katosi taivaalle.

Minä käännyin kannoillani ja menin läheiseen kuppilaan juomaan lisää kahvia. Meinasin kammata tukkanikin. Ajattelin, että en ehkä enää ikinä souda saareen kesä­mökille. On mukavampiakin tapoja siirtyä paikasta toiseen.

torstai 20. elokuuta 2015

Hajusteetta

Johanna tulee työ­paikalleen kemian alan yritykseen. Hän näkee käytävällä Jannen, jonka yllä on valkoinen laboratorio­takki ja nenän päällä pyöreät silmä­lasit. Miehen jaloissa on tennarit ja lahkeista rispaantuneet farkut.

– Johanna, Janne sanoo ja kipittää naisen perään. – Nyt tiedän, miten se tehdään.

Johanna pysähtyy, kääntyy ja pöyhäisee kuparin­hohtoisia hiuksiaan. Jannen katse laskeutuu ja nuolee Johannan paljaita, lyhyen mustan hameen alta esiin tunkeutuvia sääriä ja punaisiin, korkea­kantaisiin avokkaisiin sujautettuja jalka­teriä. Miehen katse pysähtyy valkean, avo­kauluksisen paidan rintamuksen tienoille ennen kuin nousee naisen silmiin. Johanna hymyilee toisella suu­pielellään.

– Mikä?

– Hajustaminen. Sinähän ehdotit, että tutkisin sitä.

– Ja sinä tutkit, Johanna naurahtaa. – No kerro.

– Mietin ensin saman­tapaisia hajuste­kapseleita, joita käytetään pölyn­imureissa. Puristin eri­laisia yhdisteitä pillereiksi ja kokeilin niitä itseeni. Ei toiminut.

– Eikö?

– Ei. Meta­bolismi turmeli ne. Joten päätin muokata meta­bolismia.

– Ja?

– Kokeilin kaiken­laisilla katalyyteilla ja jotkut toimivatkin.

Janne ojentaa Johannalle keltaisen liima­lapun, johon on kynällä piirretty erilaisia molekyyli­rakenteita. Hän osoittaa niistä oikean­puoleisinta ja sanoo:

– Tuo. Se oli lupaava. Mutta ainoa tuoksu, jonka se teki, oli toffee. Se ei ollut minusta oikein toimiva ratkaisu. Mutta jos haluat kokeilla, niin saat tämän.

Janne ottaa laboratoriotakkinsa rinta­taskusta koe­putken ja ojentaa sitä Johannalle. Johanna ei huoli, vaan sanoo, ettei hänkään erityisemmin rakasta toffeen tuoksua, ei ainakaan kerma­toffeen.

– Entä sitten? Johanna kysyy. – Sanoit, että olet keksinyt ratkaisun.

– Nano nano! Janne kiljahtaa ja harottaa sormiaan. – Nano­teknologia pelasti. Pystyn nyt saamaan pieruun minkä tahansa tuoksun. Omani tuoksuvat myskiltä, huomaatko?

– Minä luulin, että olet ostanut huono­laatuista partavettä. Vai pierua se olikin.

– Oletko haistanut muita tuoksuja?

– Ovella tuoksui ruusu. Meinaatko, että se vastaan­oton tyttö…

– Sepä juuri. Sitä paitsi pieruista saa tosi miehekkäitä, sellaisia perinteisen tuoksu­kimaraisia.

– Mitä se tarkoittaa?

– Ensin vahvistetaan pierun oma löyhkä tosi vahvaksi, lisätään siihen hien haju, tupakan käry, vanhan viinan lemu ja kalmon katku. Se saa silmät kirvelemään. Huone tyhjenee kerta­laakista.

– Se kuulostaa hyvältä, Johanna toteaa. – Annahan minulle roima annos.

torstai 13. elokuuta 2015

Lurahdus

Lämpö turahti tölkistä ja
kiehui kananmunaan kuoreen,
jonka koira pisteli.

torstai 6. elokuuta 2015

Oikotie

Elina palaa tyytyväisenä kaupasta, jossa konsulentti on esitellyt uuden­laista pullaa.

– Se oli aivan ylihyvää, Elina sanoo ja nuolaisee huuliaan. – Ostin samoja jauhoja, joista se oli leivottu.

– Ostit jauhoja, Rainer hörähtää. – Mutta ethän sinä osaa yhtään leipoa.

Elina möksähtää ja nostaa kädet ensin lanteilleen, sitten puuskaan. Ukko on aina tuollainen sosiaalisesti taitamaton suora­suu. Mitä sitten, jos muutama pulla onkin joskus palanut tai lässähtänyt. Ei se hänen vikansa ole koskaan ollut.

– Näillä jauhoilla on onnistumis­takuu.

– Miten ne sen muka takaavat? Sinulle pitäisi jauhojen kylkiäisenä tulla leipuri, jotta saisit pullan onnistumaan.

Raine höröttää ääneen ja pitelee tukuisaa vatsaansa, joka hölskyy ja lötkyy naurun tahdissa pulla­taikinan lailla.

Elina katsoo miestä nenän­varttaan myöten. Hän vielä näyttäisi tuolle. Aina se on pilkkaamassa hänen leipomuksiaan, vaikka muuten onkin melko kelvollinen ukko eikä juuri puutu hänen tekemisiinsä.

– Ne ovat automaatti­jauhoja, Elina toteaa. – Se on uusi keksintö, jokin bio­juttu. Ainakin kaupassa ne toimivat. Haluatko tulla katsomaan?

Elina poimii eteisen lattialta kauppa­kassinsa ja lähtee viemään sitä keittiöön. Hän siirtää kylmä­tavarat jää­kaappiin ja nano­punk-kuvioidun mustan­puhuvan jauho­pussin sivu­pöydälle.

– Tuoko sitä on? Rainer kysyy, osoittaa jauho­pussia, nostaa sen silmiensä eteen ja lukee pussin kyljestä ääneen. – Patentoitu rakenne. Autonomisia Triticum-nano­botteja vähintään 12.3 % painosta.

Rainer laskee pussin takaisin pöydän­kulmalle, josta Elina nappaa sen ja tyhjentää leivonta­kulhoon.

– Nyt siihen pitää lisätä voita tai öljyä, hän kertoo ja kiertää ruoka­öljy­pullon korkkia auki. – Voita ei ole.

Kun öljy­noro osuu jauhoihin, ne kiipeävät noroa pitkin pulloon ja tempaisevat sen Elinan kädestä. Elina perääntyy. Rainer tulee lähemmäs ja tuijottaa leivonta­kulhoa. Öljy­noro ohenee ja jauho alkaa vaivaantua. Öljy­pullo tipahtaa pöydälle, mutta jää pystyyn seisomaan. Vaivautuvasta taikinasta nousee ohutta savua.

– Se haisee pako­kaasulle, Rainer toteaa ja avaa ikkunan. – Pitääkö sen?

– Totta kai. Ne nano­jutut käyvät öljyllä. Pakostihan siitä tulee pako­kaasua.

Taikina vaivautuu rajuin liikkein. On kuin kolme vihaista ämmää purkaisi siihen kiukkuaan kaksin käsin. Osa taikinasta on huurtunut ja huurtuu lisää, kun huone­ilmasta tiivistyy siihen kosteutta.

– Se ei taida paljoa vettä tarvita, Rainer toteaa. – Aika ovelasti se sen ottaa, mitä tarvitsee. Mutta entä hiiva ja sokeri? Pitäähän pullan nousta ja maistua makealle.

– Ne jutut tekee sokeria. Lukisit ohjeesta.

Rainer lukee.

– Tässä sanotaan, että nano­botit muokkaavat jauhojen molekyyli­rakennetta ja synnyttävät sokeri­alkoholeja. Ja että taikinaa ei tarvitse kohottaa, koska samat nano­botit pullaavat taikinan mekaanisesti. Ja että paist…

– Katso! Elina kiljahtaa. – Tämä on hieno vaihe, ihan kuin se karkaisi.

Taikina kapuaa ulos leivonta­kulhosta ja käy pitkäkseen pöydälle. siinä se haarottuu neljäksi ja punoutuu letti­pullaksi, kietoutuu vielä kranssiksi.

Paistuvan pullan tuoksu leviää huoneeseen. Kypsän ruskea väri nousee pulla­kranssin pintaan. Lopuksi pullasta leikkautuu muutama siivu, jotka työntyvät tarjolle.

– Maista, Elina sanoo. – Se on tosi hyvää. Tai ainakin kaupassa oli. Kaikki kehuivat.

– En varmana maista. Siinä on botteja.

– Ei ne millekään maistu, sen kun syöt vain.

Elina työntää pullan­palaa Rainerin suuhun. Tämä puristaa huulensa yhteen ja kääntää päänsä sivuun.

– Syö, Elina toistaa, nyt aiempaa vaativammin.

– En!

Rainer vetäytyy keittiöstä ja pakenee eteiseen. Juuri kun hän on avaamaisillaan ulko-oven, Elinan käsi kurottuu keittiöstä ovelle, hajoaa kimaltavaksi lonkero­kimpuksi ja sulattaa lukon yhtenäiseksi metalli­möykyksi.

Elina kävelee rauhallisesti kohti Raineria. Hänen kätensä palaa entiselleen. Toisessa kädessä on pala automaatti­pullaa.

– Kyllä sinä syöt, Elina sanoo ja hymyilee onnellisena.