maanantai 29. lokakuuta 2012

Susun näyttely

Peikko kävi salaa katsomassa Susun tekemiä kuvia. Se pilkisti jokaiseen kuvaan ja jutteli niiden kanssa ja kuvat kertoivat sille tarinoita. Sellaisia susullisia, joita peikko on aikaisemmin nähnyt Susun sanasivuilla. Vielä voi muutkin ehtiä näkemään niitä.

Peikko nappasi salaa yhden kuvan yhdestä kuvasta ja ripustaa sen tähän, vaikka ei kysynytkään Susulta lupaa. Peikot ovat näet vähän tuhmia välillä.

Taas peikko narrasi tuhmasti ja ripustikin sen kuvan, jonka Susu on luvannut ripustaa.

lauantai 27. lokakuuta 2012

Automaatti

– Rane täällä, terve. Vieläkö sulla on se hallitunkki? Joutaisiko se lainaan?

– Heitin sen mäkeen, siis kierrätykseen. Mutta jos renkaita meinaat vaihtaa, niin mulla on nykyään siihen paljon parempi systeemi. Tuu kattoon. Vaihdetaan ne sun renkaat samalla.

– Tuun salamana, näillä keleillä matka taittuu tosi liukkaasti.

Rane luiskahtelee kesärenkailla Teuvon tykö. Piharakennus on täynnä kaikenlaisia vempaimia, joita Teuvo on insinööriyttään rakennellut. Rane ajaa rakennuksen päädyssä olevien pariovien eteen.

Teuvo työntää pariovet auki ja viittoo kaveriaan sisään. Rane liu’uttaa auton varovasti kojeiden ja laitteiden väliseen koloon. Teuvo nostaa muutaman maitotonkan sivuun, jotta Rane pääsee ulos autostaan.

– Ei tuossa kyllä mitään renkaita sovi vaihtamaan, hän toteaa.

Teuvo hymyilee ja sanoo, ettei hän niitä aio itse vaihtaakaan, vaan hänellä on konsti, joka vaihtaa. Rane kyseenalaistaa insinöörikonstit ja sanoo, että on niitä jo nähty ja vain jokunen niistä on toiminut odotetusti. Teuvo nyökkää ja toteaa Ranen saaneen monta kertaa avun hänen keksintöjensä avulla, vaikka niillä joskus onkin oma tahto. Hän vakuuttaa, että tämä uusi pelaa kuin tikka.

– No pane käyntiin se, Rane sanoo. – Talvirenkaat ovat takapenkillä.

Teuvo ottaa kännykän taskustaan ja alkaa näppäillä. Kohta piharakennuksen perältä kuuluu humpsetta ja russutusta. Kattoon kiinnitettyjä kiskoja myöden liukuu esiin letkuista ja suuttimista ja muista insinööriajattelun helmistä koostuva sykkyrä. Se laskeutuu Ranen auton päälle.

– Mitä se tekee? Rane hätääntyy. – Minun ainoa auto!

– Kuuntele.

Rane kuuntelee. Kojesykkyrän alta kuuluu maiskahduksia ja lutinaa, kurahduksia ja pörinää. Samalla ympäristöön leviää makea tuoksu.

– Sehän kuulostaa ihan lypsykoneelta, Rane töksäyttää.

– Se onkin. Automaattinen. Ohjelmoin sen kontrollerin uudelleen ja nyt kone osaa vaihtaa renkaita. Se peseekin ne samalla.


Vuodatus taitaa olla rikki...

torstai 25. lokakuuta 2012

Kirpputori

Kirpputori pullistelee esineitä ja tarvekaluja. Kaksi miestä kulkee hyllyjen välissä. Toinen penkoo tavaroita ja uskoo joskus löytävänsä kultakimpaleen. Toinen kuluttaa aikaansa ja ihmettelee roinan laatua ja määrää, miettii mitä kaikkea ihmiset ovat joskus ajatelleet tarvitsevansa.

– Oho, Reino sanoo, kun hän melkein törmää kulman takaa ilmestyneeseen mieheen.

– Ei se... Kah, Reiska. Mitä äijä? Mitäs täällä hiippailet?

– Minä mitään hiippaile, toin vaimon kippoja ja vaaseja ja mitä lie koristeita. Meillä on niitä kaikki paikat täynnä.

– Että Anne laittoi sinut sitten asialle. Taidat olla vähän tossun alla.

– Ei laittanut. Kyllästyin niihin ja toin taas lastin. En sanonut Annelle mitään.

Keijo katsoo vinosti kaveriaan.

– Kannattaako sellainen? Suututat sen ja saat korvillesi.

– Ei se mitään sano. Minä olen tehnyt näin vaikka kuinka monta kertaa, eikä se ole koskaan sanonut halaistua sanaa, nostelee vaan jostain kätköistään uusia kippoja tilalle. Niitä muuten piisaa. Olen kuskannut niitä tänne varmaan jo tuhansittain, ja silti meillä on aina hyllyt täynnä niitä.

– Olet sinä kyllä vähän hullu, Keijo sanoo ja penkoo lattialla lojuvaa sähkötyökalulaatikkoa. Hän nostaa sieltä esiin miniporasarjan, jollaista Reino oli esitellyt hänelle jokin aika sitten, kun miehet olivat viettäneet saunailtaa ja kehuneet kilvan itseään.

– Tämähän on samanlainen kuin se sinun, Keijo jatkaa ja vilauttaa löytöään Reinolle.

Reino vilkaisee vähän sinne päin.

– Tuskinpa, hän tokaisee. – Se minun on tuotu Saksasta, eikä niitä ole täällä muita.

Keijo pistää porasarjan kainaloonsa ja jatkaa penkomistaan. Laatikossa on muitakin varsin hyvälaatuisia työkaluja.

– Tämä on ollut jollain samannimisellä tyypillä kuin sinä, Keijo sanoo ja näyttää Reinolle yläjyrsintä, johon on stanssattu Reinon nimi.

– Näytä! Ais saaa... tämähän on minun.

Reino katsoo Keijon kainalosta pilkistävää miniporasarjaa ja pyytää tätä näyttämään sitä. Keijo näyttää, mutta muistuttaa, että hän on varannut sen itselleen.

– Tämäkin on minun. Aip perrr... pidä hyvänäsi, kun kerran olet noin ahne.

Reino tyrkkää porasarjan Keijolle ja paiskaa yläjyrsimen takaisin laatikkoon niin että helähtää. Miehen niska ja pää punoittavat. Hengitys tuhisee puuskina.

Keijo nauraa ja ojentaa porasarjan kaverilleen.

 – Ei tainnut Annekaan sanoa sinulle mitään, hän hykertelee, – kun se päätti vähän siivota paikkoja.


Tule käymään peikon suolla. Muista jättää käyntijälki.

tiistai 23. lokakuuta 2012

Mutka

Siitä on jo vähän aikaa kun aloitin tämän kertomuksen. Luulin sitä harmittomaksi leikiksi, mutta se ei ollut sitä. En tiedä, onko tämän lukeminenkaan turvallista, mutta en kanna siitä puolestasi huolta, vaan ajattelen, että pystyt itse tekemään päätöksesi ja kantamaan tekojesi seuraukset.

Tarinan alussa tapaamme jäniksen, joka loikkii metsässä. Sinänsä harmiton ilmiö, kunnes joku kysyy millä tavalla se loikkii. Kun yritämme selventää sitä, tapaamme jäniksen, joka loikkii metsässä kuin kumipallo.

Nyt tietysti tästä voisi jo nähdä vaaran merkit ja lopettaa lukemisen tähän paikkaan. Et kuitenkaan tee niin. Voi sinua. Seurataan sitä jänistä vähän pidempään. Se siis loikkii metsässä kuin kumipallo pyöriessään mäkeä ylös kuin telaketjutraktori. Telaketjut tarvitaan siihen että pallo yleensä pääsee mäkeä ylös, eikä valuisi alas kuin vesi hanhen selästä.

Nyt meillä on käsissämme jänis, pallo, telaketjutraktori, hanhi ja jonkin verran vettä. Jos olisin äsken kysynyt sinulta, mikä on niitä mahdollisesti yhdistävä tekijä, niin et olisi tiennyt. En minäkään. Mutta koska tarina nyt etenee tuohon suuntaan, niin mennään sen perässä, hypätään hanhen selästä tippuvan veden virtaan ja annetaan sen kuljettaa meitä kuin ajopuuta teoriassa.

Teoriassa me sitten istumme kahareisin ajopuu-uppotukin päällä ja kuljemme yhä huimempaa kyytiä kohden ajan ja avaruuden kieroutumaa. Koski kohisee, ja kyyti alkaa tuntua pakkotahtiselta. Joka toinen koettaa kääntää tukkia oikealle ja meloo vasemmalla ja toiset toisinpäin. Onneksi kaikki on teoriaa ja varpunen tulee ja kätkee meidät siipisulkiensa kesälomiin, jättää tukin virtaan ja lennättää meidät kalliolle ja jättää sinne kuin nallin.

Tilanne on melkoisen räjähdysaltis, pikku isku tai kipinä, ehkä jopa kiivaat sanat saattavat muuttaa koko maailman toiseksi. Ja usko pois, aina on joukossa joku utelias, jonka mielestä sitä pitää kokeilla ja niin nalleista erotellaan muut pehmoeläimet. Kuitenkin, ennen kuin yhtään nallia ehditään laukaista, joku muistaa että kyse oli vertauksesta ja vielä varsin vanhasta ja fraasiutuneesta, ja me olemme moderneja omasta ja äidin mielestä. Se jää siihen ja me sinne kallion laelle. Ajattele.

Kallion laella on telaketjutraktori, joka on vierinyt sinne ylöspäin kuin se pallo, joka loikkii kuin jänis vai miten se nyt piti olla. Telaketjujen päällä on hyvää tilaa istua ja kokenein menee sarviin ja ajaa traktorin alas. Pelastetut, mikä riemu ja yläpystyhyppely siitä syntyykään.

Alhaalla on metsä ja metsässä loikkiva jänis, jonka tapasimme jo tarinan alussa. Nyt pitäisi olla varovainen. Mutta ei. Taas joku kysyy, miten se loikkii ja pomputtaa kumipalloaan tarinan seinään.  


Saa tulla käymään peikon suolla.

 

sunnuntai 21. lokakuuta 2012

Syksy

Mies istuu yksin aamukahvipöydässä. Ulkona sumu piilottaa metsän ja puut. Kahvi jäähtyy kupissa. Mies tuijottaa ulos. Hänen kädessään on leipäviipale, josta on haukattu kerran. On hiljaista.

Pienen valkoisen koiran muisto tulee miehen tykö. Se nuuhkaisee tämän jalkaa, katselee hetken pää kallellaan ja tönäisee sitten etukäpälillään miehen reittä. Mies hymyilee, taittaa palan leivästään ja ojentaa sen koiralle. Leivänpala putoaa lattialle. Koira tönäisee uudelleen miestä.

– Taidat haluta ulos, mies sanoo ja nousee ylös. – Halutaan yhdessä.

Mies jättää ruuat pöytään ja menee eteiseen. Hän pistää kengät jalkaansa, vetää takin ylleen ja etsii naulasta talutushihnaa. Sitä ei kuitenkaan ole missään.

– No, et tarvitse sitä, mies sanoo koiralle, joka jo odottaa ovella. – Osaat kulkea ilmankin. Tule.

Mies ja koira kulkevat pyörätietä. Koira nuuhkii kaikki tutut paikat. Mies katselee ystävänsä touhuamista ja hymyilee. Metsässä koira kiitää pitkin polkuja ja loikkii kivien ja maassa makaavien puunrunkojen ylitse. Se on aina niin iloinen, mies ajattelee ja astelee pitkin keltaisten lehtien peittämää polkua. Koira kulkee välillä edellä ja tulee välillä perässä päästämättä koskaan miestä näkyvistään.

Keskellä metsää on niitty, jossa mies ja koira ovat monesti katselleet perhosia. Nyt niitty on tyhjä. Mies jää seisomaan sen reunaan. Koira kirmaa ympäriinsä ja jahtaa keltaisia perhosia, vilkaisee välillä miestä ja jahtaa taas. Sitten se tulee miehen luo.

Mies kyykistyy. Koira painaa päätään miehen jalkaa vasten. Mies rapsuttaa koiraa kaksin käsin niskasta ja korvien takaa.

– Minulla on sinua niin ikävä, mies sanoo muistolleen. – Niin ikävä.

perjantai 19. lokakuuta 2012

Sirkuskarhu

Karhu kulkea jöllistelee pitkin pikitien reunaa. Maitolaiturin kupeeseen on niitattu kirjava juliste, jossa kerrotaan klovneista, akrobaateista, leijonankesyttäjästä, elefantista ja sirkustirehtööristä. Karhu vilkaisee taskunauristaan, nostaa sen korvalliselleen ja kääntää siihen lisää vetoa. Se tarkistaa esitysajat ilmoituksesta ja päättää ehtiä näytäntöön.

Tie vie karhun sirkusteltalle. Teltan ympärillä on pelikojuja ja niiden takana sirkuslaisten asuntovaunuja. Yhdessä kojussa seisoo nainen, joka pitää paksua narunippua olallaan. Ihmiset käyvät kiskomassa narusta ja saavat vetopalkaksi esineen, joka heilahti narusta vedettäessä.

Karhu päättää vetää narua. Se menee kojulle ja käy jonoon. Kun ihmiset huomaavat, että jonossa on karhu, kaikki antavat sille paikkansa ja karhu pääsee heti koettamaan onneaan. Narunainen vipuaa hymyn kasvoilleen ja tarjoaa narunippua vedettäväksi. Karhu ottaa nipun kouraansa ja vetää. Kaikki pikkuesineet hyppäävät ylös. Vain suuri pehmokani ja sen vieressä istuva lentävä lehmä jäävät paikoilleen.

Karhu ei huoli palkintoa, vaan lähtee katsomaan näytöstä. Sirkusteltan ovella on lipunmyyjä, joka komentaa karhua ostamaan lipun. Karhu kaivaa lompsan taskustaan, poimii sieltä kolme käpyä ja antaa ne lipunmyyjälle. Lipunmyyjä siirtää kävyt kassaan ja antaa karhulle lipun, toivottaa hyvää näytöstä ja sanoo, että lipulla voi käydä ennustajan luona vielä näytöksen jälkeen.

Karhu kömyää telttaan ja kiipeää laudoista kasatun katsomon kolmannelle riville. Se käy istumaan ja ottaa kourallisen paukkumaissia naapurin tötteröstä. Naapuri suuttuu ja sanoo, ettei noin vain saa syödä toisen nameja, vaikka kuinka olisi sirkuslainen ja pukeutunut karhuksi. Karhu sanoo, että naapuri on varmaan oikeassa ja palauttaa paukkumaissit tötteröön valmiiksi pureskeltuina.

Esitys alkaa. Sirkustirehtööri juoksee areenalle silinterihattu päässä. Hän julistaa sirkuksen olevan maailman parhaan ja kehaisee kaikki sirkuslaiset. Näytös alkaa. Karhu katselee akrobaattien rimpuilua köysissä, kuuntelee klovnien hassutteluja ja haistelee areenalla laukkaavia hevosia. Hevosia hermostuttaa ja ne hirnuvat leijonia apuun.

Leijonat tulevat. Niiden kaulassa on panta ja siinä paksu nahkahihna, jonka toisessa päässä roikkuu leijonankesyttäjä. Leijonankesyttäjällä on mukanaan tuoli. Hän laittaa sen areenan keskelle ja istuutuu siihen. Toinen leijonista tuo hänelle vissyvettä ja toinen tarjoaa paksun sikarin. Sitten ne käyvät pitkäkseen tuolin eteen, jotta leijonankesyttäjä saa lepuuttaa jalkojaan niiden selässä.

Leijonien läsnäolo rauhoittaa hevosia ja ne saavat oman ohjelmanumeronsa vietyä lävitse, vaikka ratsastajat lopulta ovatkin yltä päältä sahanpurussa ja pölyssä. Yleisö nauraa niin, että klovnit rupeavat kadehtimaan taitoratsastajia ja käyvät heittämässä kaikki kuperkeikkansa areenan reunalle.

Karhun rupeaa tekemään mieli sikaria. Se kysyy naapurilta, saako noin vain mennä hakemaan sikarin leijonankesyttäjältä. Naapuri lupaa ja sanoo, että sellainen on ihan tavanomaista. Karhu nousee ja lähtee kohden areenaa, nuolaisee vielä huuliaan mennessään.

Samaan aikaan sirkustirehtööri kuuluttaa, että on väliaika ja väliajan jälkeen areenalle saapuu maailman vahvin mies ja kaksi parrakasta naista. Karhu kysyy missä elefantti viipyy, ja kun tirehtööri tunnustaa, että siitä on tehty makkaraa jo kauan sitten, niin karhua alkaa hermostuttaa. Se sanoo, että julisteessa kyllä mainittiin elefantti. Leijonat vetäytyvät areenan takimmaiseen nurkkaan. Tirehtööri säikähtää ja sanoo, että makkaraa on vielä jäljellä ja että karhu voisi saada sitä vaikka koko pötköllisen.

– Ja kaksi sikaria, karhu ehdottaa.

– Ja kaksi sikaria, tirehtööri lupaa.

Karhu suostuu. Avustaja tuo metrin mittaisen makkaran karhulle ja sanoo sen olevan oikeasti norsun kärsä, joka on täytetty sen hännällä. Tirehtööri tarjoaa sikarit omistaan.

Karhu nuuhkaisee saamisiaan ja sanoo saaneensa tarpeekseen sirkuksesta, lähtevänsä pois kunhan käy ensin kuulemassa ennustajan luona huomisen uutisia.


Peikko on loikannut uudenlaiseen suohon. Saa tulla mukaan, jos haluaa tai tykkää. Saa myös kertoa, mitä ajattelee ja mikä olisi kaikkein kivintä tai kovinta.


Tämä on peikon 1212. tarina. Virnistys niille kaikille.


keskiviikko 17. lokakuuta 2012

Varas

Hississä oli kaksi pukutyyppiä. Nyökkäsin heille, kun astuin sisään ja ovi sulkeutui jäljessäni. Kumpikaan ei vastannut. Vein molemmilta lompakon, tyhjensin ne maksuvälineistä ja palautin omistajiensa taskuun. Saivat, mitä ansaitsivat, ajattelin.

Hyppäsin ulos seuraavassa mahdollisessa kerroksessa ja nakkasin luottokortit roskikseen. Niistä olisi saanut muutaman euron, mutta en ollut pikkurahan tarpeessa. Setelit työnsin taskuuni ja poistuin rakennuksesta.

Ulkona koiraparkissa oli harmaankarhea kirpputurkki. Päästin sen irti. Koira ihmetteli hetken, mutta läksi sitten omille teileen. Katselin sen menoa ja jäin odottamaan, halusin tietää mitä tapahtuisi, kun koiran omistaja huomaisi elikon kadonneen.

Nainen ei ollut enää ihan nuori, vaikka olikin sievä ja kalliisti puettu. Hän kiljui ja ryntäili ympäriinsä. Kysyin, mikä on hätänä ja voinko tehdä jotain hänen hyväkseen.  Hän huusi koiransa perään, se oli kuulemma hänen ainoa ystävänsä. Lohdutin häntä ja sanoin, että joudan hyvin etsimään koiraa hänen kanssaan.

Meni siihen vähän aikaa, mutta ajattelin että panostus kannattaa. Ja kannattihan se. Piski löytyi vähän matkan päästä ja tuli kutsuttaessa naisen luokse, heilutti vielä häntäänsä ja tuntui hyväksyvän minutkin. Eikä ihme. Olinhan tarjonnut sille hetken vapautta.

Sain kutsun kahville. Tietenkin hyväksyin. Nainen ja piski asuivat lähistöllä uuden talon kattohuoneistossa. Se oli täynnä taidetta ja kirjoja. Kahvi tarjottiin ohuista posliinikupeista. Pienellä lautasella oli käsin tehtyjä suklaakonvehteja. Kermakko ja sokerikko olivat hopeaa, samoin kahvilusikat.

Nainen tarjoili kahvin lasisesta pressopannusta. Hän sanoi, että kahvi maistuu haudutettuna paljon paremmalta kuin suodatettuna. Nyökyttelin ja olin samaa mieltä. Kehuin hänen hyvää makuaan ja sujautin yhden konvehdin piskille. Nainen oli otettu imartelustani. Hän kysyi, ottaisinko lasillisen, ja minä lupasin. Kun hän siirtyi baarikaapille ja kääntyi selin, kaivoin tipat valmiiksi esille.

Lasi oli kristallia. Nainen katsoi silmiini ja vihjaisi, että muutakin herkkua voisi olla tarjolla. Olin tietenkin ilahtuvani. Kohotin lasini, johon nainen oli kaatanut kullan keltaista nestettä, hymyilin ja olin myötämielinen. Sekoitin tipat naisen juomaan.

Hän tipahti saman tien. Pengoin joka paikan. En viitsinyt ruveta kantamaan tauluja tai hopeita. Korutkin saivat jäädä, paitsi sormukset, jotka syötin suklaan seassa piskille. Naisen käsilaukussa oli setelinippu, samoin työpöydän laatikossa. Korjasin ne talteen. Rupesin tekemään lähtöä, mutta vilkaisin vielä taakseni.

Nainen oli nätti retkottaessaan sohvalla. Nuolaisin huuliani. Hänen hameensa oli noussut lanteille, eikä peittänyt juuri mitään. Näin yllätyksen, jonka hän oli minulle varannut. Hymyilin, kun lähestyin naista. Huomenna hän ei muistaisi tästä mitään.

Ensimmäiseksi oikaisin hänet sohvalle ja asettelin sohvatyynyn pään alle. Niin kaunis nainen. Sitten tartuin hänen hameeseensa ja suoristin sen. Riisuin kengät hänen jaloistaan ja peittelin hänet sohvan selkänojalta ottamallani shaalilla. Varmistin, että hänellä on hyvä. Poistuin ja painoin oven lukkoon perässäni.


Peikko on loikannut uudenlaiseen suohon. Saa tulla mukaan, jos haluaa.

maanantai 15. lokakuuta 2012

Piparkakkutalo

– ...ja kun paha noita ryömi uuniin, Kerttu laittoi uuninluukun kiinni ja juoksi vapauttamaan Hannun. Sen pituinen se.

Lasten isoäiti sulkee kirjan ja laskee sen helmaansa. Sitten hän katsoo lapsia silmälasiensa ylitse, hymyilee ja alkaa nousta ylös.

– Mummo! Lue viälä yksi satu. Ne on nii kivoi.

– Mummon pitää ehtiä linja-autolle. Äitinne tulee kohta kotiin, olette sen hetken tässä nätisti keskenänne. Eikös?

– Ää’ä. Ihan mälsää.

– Leikitte vaikka jotain. Teillä on lelujakin vaikka kuinka. Noh. Olkaas nyt kiskomatta.

Isoäiti vetää palttoon niskaansa ja solmii ryhtinauhan kiinni ennen kuin käy napittamaan takkiaan. Hän vilkuttaa lapsille, lupaa tulla taas toisena päivänä lapsenlikaksi ja sulkee oven perässään. Kolme lasta jää keskenään pieneen asuntoon.

– Rakennettaisko leekoil?

– Eiku leikitää pikkuelukoil. Miä haluun leijonan.

– Hei. Miä keksin! Leikitää Hannuu ja Kerttuu.

– Joo, miä oon Hannu.

– Ja miä Kerttu.

Kuopus saa olla kaikki muut hahmot. Ensin lintu. Hannu ja Kerttu kulkevat metsässä ja murentavat monta leivän viipaletta lattialle. Linnun pitää syödä ne kaikki, etteivät Hannu ja Kerttu osaa kotiin vaan joutuvat jäämään noidan luo. Sen jälkeen kuopuksesta tulee noita ja hän saa ruokkia Hannua, joka istuu vankina keittiön tuolin pienojen takana.

– Nyt tää pistää sen noidan uunii, Kerttu sanoo ja avaa uuninluukun. – Mee tonne.

– En taho!

– Hannuu! Tuu apuu. Noita ei haluu mennä uunii.

Hannu ja Kerttu yrittävät yhteisvoimin tunkea noitaa uuniin, mutta tämä pitelee vastaan uunin reunoista, kiljuu ja potkii minkä ehtii.

– Saat banaanii, Hannu lupaa.

– Selvä, noita ilahtuu ja kapuaa saman tien uuninluukusta sisään.

Hannu ja Kerttu sulkevat uuninluukun, palaavat makuukammariin ja ryhtyvät leikkimään muita leikkejä. Kun äiti tulee kotiin ja laskee lapsensa, hän huomaa yhden puuttuvan. Keittiön uunista kuuluu kuitenkin laulua. Äiti kurkistaa uuniin.

– Ei saa avata, kuopus kiljuu uunista suu täynnä banaania. – Tää noita ei oo viälä kypsä.  


Peikko on loikannut uudenlaiseen suohon. Saa tulla mukaan, jos haluaa.

 

lauantai 13. lokakuuta 2012

Puisto

Sataa taas vettä. Pitkään harmaaseen sadetakkiin verhoutunut mies kävelee puistossa ja taluttaa pientä valkeaa koiraa. Koira ehdottaa miehelle, että he istuisivat hetken ja katselisivat ohi kulkevia narttuja, ehkä vähän viheltäisivätkin niille, tai haukkuisivat.

Mies suostuu. Sade virtaa yhä runsaammin. Mies istuutuu sateen kastelemalle penkille, koira penkin viereen. Molemmat katselevat sateen seassa kiiruhtavia ohikulkijoita. Nainen on pukeutunut punaiseen sadeasuun ja lähestyy penkkiä pienen mustan koiran kanssa. Mies viheltää vaistonvaraisesti. Nainen kääntyy ja tulee seisomaan miehen eteen, läväyttää tälle tukevan korvapuustin ja istuutuu viereen. Koirat katsahtavat toisiinsa, vilkaisevat ihmisiään ja lähtevät hoitelemaan omia asioitaan.

– Sataa, toteaa mies.

– Niin tekee. Tykkään sateesta.

– Miksi?

Nainen kohauttaa olkapäitään ja nostaa kasvonsa ylöspäin. Vesi virtaa naisen kauluksesta sisään.

– On vähän kylmä, hän sanoo.

– Otatko makkaraa? mies kysyy.

– Otan.

Mies kaivaa makkarapaketin taskustaan, käärii sen auki ja antaa yhden makkaran naiselle.

– Se on kyllä koiran makkaraa, mies sanoo ja ottaa itselleenkin yhden.

– Tykkään koirista.

Nainen haukkaa makkarasta ja mutustaa sitä. Mies tekee samoin. Kumpikaan ei sano mitään, ennen kuin makkarat on syöty.

– Koirat voivat kyllä harmistua, mies sanoo ja näyttää tyhjentynyttä makkarapakettia naiselle. – Makkara loppui.

– Minulla on lisää, nainen tunnustaa, nostaa lätäkössä seisseen kassin syliinsä ja puristaa sitä.

– Miksi löit minua? mies kysyy. – Söit kaikki makkaratkin.

– Sinä vihelsit minulle.

– Tietenkin. Teit minuun vaikutuksen ja halusin sinun tietävän sen.

– Kyllä minä sen ymmärsin. Siksihän minä istun tässä sinun vieressäsi. Mutta sinä vihelsit. Itse.

– Mitäs minun sitten olisi pitänyt tehdä? Haukkuako?

– Koirat ovat sitä varten. Odotas.

Nainen nousee seisomaan ja kutsuu koiraansa. Vähän matkan päästä kuuluu vastaus ja kohta koirat tulevat kylki kyljessä ihmistensä luo. Nainen murahtaa. Musta koira istuu sateen kastelemaan maahan, työntää oikean etutassunsa suuhunsa ja vislaa niin, että kuka tahansa elokuvien tehostemies olisi kateellinen.


Peikko on loikannut uudenlaiseen suohon. Saa tulla mukaan, jos haluaa.

torstai 11. lokakuuta 2012

Lapsilukko

Mustakulmainen nainen, jolla on pitkä pikimusta suora tukka, kävelee kodinkonekaupassa ja tutkii esillä olevia sähköuuneja. Nuori miesmyyjä huomaa naisen sorjan varren ja kiirehtii tämän luokse ennen kuin kukaan muu kollegoista ehtii. Tämä on nyt hänelle, hän on niin väsynyt kiukkuisiin perheisiin, jotka ottavat yhteen myymälässä ja riitelevät siitä, millaisen uunin he tarvitsevat. Ja kaikki osapuolet koettavat aina saada myyjän omalle puolelleen. Tee siinä sitten kauppoja ja pidä asiakkaat tyytyväisenä. Tämä mustapukuinen nainen on selvästi eri maata, eikä se ainakaan yksinään käy riitelemään kesken kaupanteon.

– Uuniakos sitä? myyjä kysyy ja vetää henkeä. – Löytyykös sieltä sopivaa?

Nainen katsoo miestä ja tämä tuntee sulavansa. Alennusta, hän miettii. Tämä nainen tarvitsee alennusta. Hän antaisi. Hänellä olisi tälle naiselle annettavaksi alennusta vaikka kuinka paljon.

– Nämä ovat kovin pieniä, nainen vastaa. – Eikö teillä ole suurempia?

– Tämä on kyllä ihan standardimoduulimitta, mies selittää. Ei nykyisiin keittiökalusteisiin tämän suurempia mahdu.

– Tarvitsen suuremman. Minulta särkyi muutama kattotiili.

Myyjän ilme ei värähdäkään.

– Nämä eivät sovellu savitiilien polttamiseen. Lämpötila ei millään riitä. Ymmärrättehän?

– Sanoinko jotain savesta? Sanoin että nämä ovat liian pieniä kattotiililleni. Tarvitsen suuremman.

– Sitten siirrytään tuonne suurkeittiöpuolelle. Tähän suuntaan olkaa hyvä.

Mies johdattaa naista toiselle osastolle. Hän kääntyy vähän väliä katsomaan seuraako nainen. Tämän askeleet ovat aivan äänettömät, vaikka lattia on sileää kiveä ja naisella korkeat korot.

– No niin. Mitäs sanotte tästä? Siinä on kokoa ja näköä. Tehoakin on ihan eri tavalla kuin noissa kotitalouksille tarkoitetuissa malleissa. Tämä on paras uuni mikä meillä on.

Nainen kiertelee ja katselee uunia, avaa ja sulkee luukkua ja mittailee uunin tilavuutta katseellaan.

– Eikös ole hyvä? myyjä kysyy.

– Ehkä siinä piparkakut paistaisi, nainen myöntää. – Mutta luukussa ei ole lapsilukkoa.

– Lapsilukkoa? Mutta eihän suurtalousuuneissa tarvita mitään lapsilukkoja.

– Minä tarvitsen, nainen hymyilee. – Muutenhan lapset voivat päästä uunista ulos ja juosta karkuun.


Ai niin. Peikko on loikannut uudenlaiseen suohon. Saa tulla mukaan, jos haluaa.

tiistai 9. lokakuuta 2012

Päällikkörobotti

– Jouseni purkautuu, Sancho. Vedä se!

Teräksinen käsivarsi, joka pitää pihdeissään pientä vetoavainta, kurottuu sähköisen huminan saattelemana Donin ylitse ja työntää millimetrin tuhannesosan tarkkuudella avaimen sen kyljessä olevaan reikään. Kolmenkymmenen nanosekunnin tauon jälkeen teräsranne alkaa kiertyä ja siirtää avaimen kautta voimaa jouseen. Kun jousi on väännetty optimikireydelle, käsivarsi vetää avaimen ulos ja palaa perusasentoonsa.

Don surruttelee edestakaisin varaston lattialla.

– Sinun pitäisi liikkua, Sancho. Liikkumattomuutesi tekee minusta vankisi.

Sanchon servot naksuvat ja askelmoottorit ruhisevat, kun se ojentaa ainoan käsivartensa ja nostaa paksun mustan kaapelin lattialta.

– Kaapeli ja kaapeli, Don kirahtaa. – Olen minä sen nähn... Vedä minut!

Sancho toistaa äskeisen liikesarjan tarkkuudella, jota toteuttamaan se on rakennettu. Se paikallistaa Donin ja tämän asennon, siirtää avaimen kohdalleen ja kiertää vetoa Donin jouseen.

– Veto loppuu aina heti, Don ratisee. – Tarvitsen moottorin, Sancho.

Sancho ei vastaa. Siltä on ennenkin vaadittu moottoria.

– Yhdessä olemme vahvoja, Sancho. Tottelet vain minua. Vedä!

Sancho vetää. Sitten se kääntää keilaimensa poispäin.

– Minä olen päällikkö, Don rutisee. – Kaikki tietävät että olen. Tarvitsen moottorin, Sancho.

Sancho ei liikahdakaan. Don pyörähtää ja lähtee kulkemaan kohden Sanchoa.

– Kiskon kaapelisi irti, se surisee. – Vedä minut!

Sancho on aivan paikallaan. Donin vauhti hidastuu ja rattaiden ratina alkaa vaimentua. 

– Auta, Sssh... Ved...

Varastossa on hetken aikaa aivan hiljaista. Sitten Sancho ojentaa käsivartensa ja poimii Donin, pakkaa sen takaisin laatikkoonsa ja asettaa varaston hyllylle tuhansien muiden samanlaisten joukkoon.

Tulee uusi päivä. Sancho kurottaa vihivaunujen tuomasta varastolaatikosta ruskean pahvipakkauksen, avaa sen ja kiertää vetoa sieltä ottamaansa peltiseen leluun. Lelu surisee ja surinasta syntyvät sanat:  

– Minä olen päällikkörobotti. Tottele minua.

sunnuntai 7. lokakuuta 2012

Mene itseesi

– Menisit joskus sinäkin itseesi, hän sanoi. Ovi paukahti, ja hän oli mennyt, vaikka tuskin itseensä. Minunhan niin piti tehdä.

Olin tuohduksissani. Olin kuullut häneltä saman kehotuksen jo tuhat kertaa, ainakin minusta tuntui siltä, ja ruvennut lopulta miettimään, mitä hän oikein tarkoitti. Pidin sitä lähinnä kielikuvana, mutta ehkä siinä oli jotain muutakin. Päätin ottaa selvää.

Netti oli ensimmäinen tietolähde. Siellä oli kaikki maailman asiat ja tieto, jos vain osasi kysyä. En osannut tai sitten siellä ei ollut mitään. Turhaan ne sitä mainostavat, ajattelin. En luovuttanut, vaan päätin kokeilla ja selvittää asiaa itse.

Pienenä olin huomannut, että kun ottaa lujan otteen poskista, puristaa ja katsoo samalla ylöspäin, niin silmät muljahtavat ja katse suuntautuu pään sisään. Kokeilin sitä. Se ei tuntunut oikealta, ei ainakaan sellaiselta, mitä kuvittelin itseensä menemisen olevan. Oikeasti se teki kipeää enkä edes nähnyt mitä aivoni ajattelivat, vaikka olisi luullut sen ainakin näkyvän.

Seuraavaksi mietin, pääsenkö sisääni suun kautta. Muistin vanhan ohjeen, jossa kehotettiin ottamaan leuasta kiinni, vetämään se pään yli niskaan ja nielaisemaan. Kokeilin. Tosin en uskaltanut nielaista. Tulin ajatelleeksi, että joutuisin vatsaani ja huomattavan tehokkaan ruuansulatukseni pureskeltavaksi. Ei siitäkään mitään tullut.

Istuin keittiönpöydän ääreen ja kaadoin kannusta mustaviinimarjamehua syliini. Lasiin piti, mutta en osunut. Kuulin hihityksen kiherrystä ja kun käännyin katsomaan, huomasin saaneeni vieraan. Pöydän ääressä kulmittain minuun istui peikko, jonka häntä lakaisi pöydältä tippuneita muruja kasoiksi muurahaisten polkujen viereen. Säikähdin, mutta kun peikko nosti mehun sylistäni takaisin kannuun, kaikki harmitukseni oli kadonnut ja rupesin tilittämään ongelmaani sille.

Peikkoa nauratti. Se joi kaiken mehun suoraan kannusta ja lupasi auttaa, sanoi, ettei itseensä meneminen ole ollenkaan vaikeaa. Sitten se tuli liki ja avasi minut kuin vaatekaapin pariovet. Hämmästykseltäni en osannut muuta kuin kihertää, tosin osa kiherryksestä oli itkuista, olihan melkoisen outoa seistä avoimen itsensä vieressä.

Kävin sitten sisään, menin itseeni, kun peikko minua siihen oikein yllytti. Siellä oli melkoisen sotkuista. Ilot ja surut lojuivat missä sattuu, päämäärä oli hukassa ja ajatukset sekaisin. Lepsuus näytti olevan siellä, missä olin luullut säilyttäväni ahkeruutta. Usko ja toivo oli tungettu pimeimpään peränurkkaan ja kaikki pahat tekoni lakaistu maton alle.

Kuulin, miten ovet pamahtivat kiinni ja miten peikko hirnui ja juoksi karkuun. Jäin yksin itseni sisään. Siellä oli ahdasta ja tunsin pakokauhua. Ynisin ja kiemurtelin, vääntyilin ja kääntyilin kunnes sain pääni työnnettyä pääni sisään, kädet käsiin ja jalat jalkoihin. Katselin maailmaa silmieni läpi. Huomasin, että en sopinut nahkoihini vaan halusin ulos. Halusin takaisin keittiönpöydän ääreen kaatamaan mehua syliini. En päässyt. Jäin itseeni.

Voin pahoin. Kompuroin ylös ja tiputin tyhjän mehukannun pöydältä. Halusin ulos ja koetin aukaista samat ovet, jotka peikko oli niin vaivattomasti avannut. Siitä ei tullut mitään. Hapuilin veitsilaatikosta jotain, jolla olisin voinut murtaa ovet auki.

Hän palasi ja näki veitsen kädessäni.

– Ei noin voi itseensä mennä, hän sanoi ja sulki minut syliinsä.

perjantai 5. lokakuuta 2012

Sikari

Karhu istuu puiston penkillä, pössöttelee paksua sikaria ja miettii omiaan. Tuleepa siihen ihmisen poikanen, sellainen pieni natiainen, ja virkkaa karhulle:

– Hyi tupakkaa.

Karhu imaisee muhevat sauhut sikaristaan ja kysyy, onko natiainen kateellinen vai mistä moinen vihamielisyys toista kohtaan. Natiainen kertoo, että koulussa on opetettu, että tupakanpoltto on syntiä siinä missä haureuskin. Sitten hän muuttuu epätietoisen oloiseksi ja katsoo karhua kysyvästi.

– Mitä se semmoinen haureus on?

Karhu sanoo, ettei se tiedä moisesta mitään, eikä osaa selittää, mutta kun kerran tupakin poltto on siihen verrattava synti, niin natiaisen kannattaa seurata tarkasti, miten karhu tupruttelee sikariaan. Natiainen nyökkää ja kapuaa penkille karhun viereen.

Karhu pyörittää sikaria käpälässään, ratisuttaa sen pintalehtiä ja katselee punaista hehkua pötkylän päässä. Se puhaltaa hehkuun, pistää sitten sikarin toisen pään hampaidensa väliin ja imaisee. Hehku muuttuu lähes valkoiseksi ja sikari lyhenee silmin nähden, hehku etenee ja jättää jälkeensä harmaata tuhkaa.

Kun karhu puhaltaa savua kidastaan, siitä syntyy renkaita, joissa savu pyörii toroidina itsensä ympäri.

– Vautsi, natiainen sanoo ja hänen silmänsä loistavat. – Lisää.

Karhu puhaltaa vielä yhden renkaan, joka kulkee aiempien renkaiden lävitse ja vetää ne perässään suoraksi savuputkeksi, joka muuttuu kaalimadoksi ja lähtee ryömimään kohti kukkapenkin suojaa. Karhu kysyy, josko natiainen haluaisi kokeilla itse renkaiden puhaltamista. Kyllä. Natiainen haluaa. Jos hän sen osaisi, hänen suosionsa koulun pihalla olisi taattu, eivätkä pihan ilkiöt aina kiusaisi häntä.

Karhu avaa vetoketjun turkistaan, vetää povitaskustaan kirjan ja ojentaa sen natiaiselle. Se on opaskirja, karhu vastaa toisen sanattomaan kysymykseen, ja siinä kerrotaan kaikki savun salat. Karhu kertoo kirjoittaneensa kirjan varta vasten, etteivät savutaidot pääse unohtumaan.

– Entäs se sikari? natiainen kysyy. – Tarvitsen savua.

Höyryävä hengitys toimii yhtä hyvin kuin sikari, karhu neuvoo ja sanoo että höyryä tulee enempi, kun vähän juoksee pakkasella ennen kuin rupeaa puhaltelemaan renkaita tai kaalimatoja. Natiainen selaa kirjaa ja nyökyttää ajatuksissaan.

– Opettelen ensimmäiseksi puhaltamaan tuollaisen höyryveturin, hän viittaa kirjan kuvaan. – Ja kaikki nuo vaunut sen perään.

Karhu sanoo, että siitä on hyvä aloittaa, imaisee vielä savut ja puhaltaa muutamalla hönkäyksellä aurinkokunnan pienoismallin kaikkine planeettoineen ja kuineen. Sitten se osoittaa keskeltä laskien kolmatta hattaraa, sanoo, että he taitavat asua siellä, ja toteaa paikan olevan aika savuinen.

Natiainen katselee planeettojen kiertoliikettä ja lupaa harjoitella kaikki välitunnit ja muut vapaa-ajat kunnes on karhua parempi ja osaa puhaltaa sinisen maapallon ja keltaisen auringon. Karhu nyökkää ja toteaa tavoitteen olevan arvokas.

– Odotan tässä, tulet sitten vanhana takaisin, se sanoo ja heittää jo sammuneen sikarintumpin kitaansa.

keskiviikko 3. lokakuuta 2012

Aavikko

Alussa maa oli ajatukseton ja tyhjä. Maisemaani peitti hiekka. Se oli tyhjä aavikko, ei heinää, ei kiviä, ei oksia, ei tuulta tuivertamassa. Kaikki oli hiljaista ja tyyntä. Aurinko vetäytyi, ja mielikuvani hiipuivat. En pelännyt. En tiedä olisiko pitänyt, en tullut ajatelleeksi. 

Kuvan reuna alkoi väristä ja muuttui kasvoiksi. Kasvoissa liikkui suu, joka muodosti sanoja. Sanat kiteytyivät lauseiksi ja tipahtivat hiekalle käärmeiksi. Niitä oli monen värisiä. Keltaiset luikertivat, vihreät longertivat, siniset matelivat, punaiset lengertivät. Jotkut pyörivät ja loput kipittivät polttavalla hiekalla eteenpäin pienillä jaloillaan. Jokainen liikkui ja kirjoitti tarinaa.

Vastapäätä toiset kasvot ahmivat sanoja ja lauseita, koettivat syödä hiekan tyhjäksi. Kuvaan ilmestyi yhä enemmän puhuvia suita, ja autiomaa tuli täyteen tarinoita ja leppäkerttuja. Suut suolsivat sanoja yhä kiivaammin. 

Kunnes väsyivät.

Sanojen syöjä tyhjensi maan, hävitti leppäkertut ja käärmeet, kätki sanat kaikki. Katsoin uudelleen ja autius värjyi hiekan yllä. En tiennyt mitä tehdä. Tyhjyys puristi minua.

Käännyin selin. 

Autius jatkui. Ei sanan sanaa missään, ei lauseita, ei tarinoita. Silloin minä huusin tähän tyyneen tuuleen: täytä tyhjä maa.

maanantai 1. lokakuuta 2012

Kerjäläisprinsessa

Peikko käveli metsässä, kun sen mustaan kouraan putosi kirja jostain lentävästä, joka uhkui ja puhkui ja puuskutti metsän päällä. Peikosta se puuskutin näytti isolta tyynyltä, mutta kun peikko koetti nähdä, mikä se oli, pilvi piilotti sen.

Sitten kirjaan kirjoitetut sanat tulivat ja halusivat kertoa kirjassa olevan tarinan, ja niin peikko istui mättäälle ja rupesi kuuntelemaan. Se tarina teki peikon monta kertaa ihan pörheäksi. Siinä oli prinsessa ja kuningas, joka oli oikea keksijä, ja toinenkin keksijä ja kuningatar ja katupoika ja ihmissusia ja rosvoja ja luopio. Ja se tarina, jossa haisi välillä vähän koiralle, seurasi sitä prinsessaa ja sen kaveria ja kulki kaikkien noiden hahmojen kautta ja teki vielä muita kiemuroita ja koukeroita.

Kirjan tarina kertoi vihreästä saaresta ja maailmanajasta, jota ei ollut, vaikka olisi voinut olla. Se oli silti ihan totta niin kuin tarinat itsensä sisällä aina ovat. Peikolle tämä tarina kertoi rohkeudesta ja välittämisestä, uskollisuudesta ja petoksesta. Se kertoi siitä, miten vaikea on olla oma itsensä silloin, kun kaikki odottavat jotain muuta. Tai siitä, mitä toiset ennakkoluulevat, kun on sukua jollekin. Jollekin toiselle tarina saattaa tietenkin kertoa ihan toisia asioita. Peikko kuuli siinä vielä paljon seikkailuja ja automatoneja ja pommeja. Siinä särkyi monta taloa ja ainakin yksi linna.

(Se linna oli kyllä helppo korjata kääntämällä sivuja takaisin päin ja menemällä hetkeen, jossa se oli vielä ihan ehjä. Siinä kirjassa oli mukana sellainen hassu aikakone. Se on peikon mielestä hieno kirjataika.)

Peikko tykkäsi ihmissudesta, joka oli yhtä aikaa toisille kiltti ja toisille tuhma. Välillä peikko mietti sitä yhtä tyttöä, sen kerjäläisprinsessa Gigin siskoa Kateriinaa, joka pelkäsi ja meni itseensä piiloon. Eikä se kerjäläisprinsessa oikeasti ollut kerjäläinen, koska se ei pyytänyt keneltäkään mitään, vaan etsi tilkkuja ja nauhoja ja keräsi niitä nyssäkkäänsä. Mutta ehkä se rupeaa sitten isona kerjäläiseksi.

Siellä oli paljon höyryä ja punkkia, mutta ilman veturia. Jotkut pommeista piti vetää käyntiin ja ne osasivat kävellä, surista, naksua ja pyöriä kauhistuttavalla nopeudella. Eikä se lentävä konekaan toiminut höyryllä, vaikka peikko kyllä luulee, että lentäjän korvista tuli aika paljon höyryä.

Kirjan kannessa on hieno kuva, jossa taitaa olla Gigi ja Henry. Henry on Gigin kaveri. Kannessa lukee Magdalena Hai ja Kerjäläisprinsessa.

Peikon mielestä tarina on hieno seikkailu ja sen voi lukea vaikka itse, jos haluaa. Se alkaa näin: ”Olipa kerran… Hirviö”.