torstai 20. huhtikuuta 2017

Matkalippu

Eräänä päivänä, mikä tarkoittaa oikeasti tänään, tarina pisti hanttiin ja totesi, että se on kyllästynyt aina ilmestymään, kun vähän sormiani napsautan. Eihän se oikeasti pitänyt paikkaansa. Tavallisesti napsutan sormiani päivä­kausia ennen kuin tarina huomaa mitään ja ilmestyy kuultuaan viimeisen napsauksen heikon häivähdyksen.

Mutta ei nyt, ei tänään. Eikä se luvannut huomisestakaan mitään, totesi vain, että sillä on ehkä huomenna krapula, sillä se oli päättänyt kokeilla, onko juopottelu niin mukavaa, kuin se itse on väittänyt, ja niin kuin minä olen useasti kirjoittanut paperille tai koneeseen.

Miksi sanotaan kirjoittaa ylös, kun muisti­vihko tai sanoma­lehden kulma on kuitenkin alhaalla?

Tarina sanoi, että se tiesi asiaan selityksen ja avasi etymologista arkkuaan, muisti sitten olevansa lakossa, suipisti suunsa ja sitoi sen kuudella pussin­sulkijalla. Mitään ei enää kuulunut, ei edes kohinaa, jota se yleensä piti matkiakseen suihkun ääntä. Niin kuin se nyt muka koskaan peseytyisi.

Pussin­sulkijat estivät tarinaa juopottelemasta, ja lopulta se hätääntyi. Se riipi sulkijat pois, viilsi samalla huulensa ja heitti ne permannolle, mikä taisi olla ihan eka kerta, kun se heitti huulta millään lailla. Se huomasi sen itsekin, haki huulensa takaisin, kostutti niitä ja laittoi paikoilleen.

Se oli suloista. Olenhan jo tuhannesti tai ehkä useamminkin kertonut, miten pää­henkilö kostuttaa punaisia huuliaan soman kielensä kärjellä. En minä ole sellaista itse keksinyt, vaan kuullut tarinalta itseltään, nyt vielä näin sen tapahtuvan, mikä piirsi mieleeni kesto­kuvan huulten nuolaisusta. Taidanpa kirjoittaa sen tästedes joka tarinaan.

Tarinaa ei kuitenkaan tästä synny, pelkästään irrallisia huulen­nuolemisia, joten lähden tarinan kanssa samaa matkaa humalaan. Korkkasinkin matka­lippunikin minäkin.

torstai 13. huhtikuuta 2017

Hoppulan metsä

Se oli kiireinen päivä, vaikka en tiennyt sitä. Huomasin koko jutun vasta illalla, kun kävin nukkumaan. Kiire kellahti minun viereeni ja kiehnäsi niin, etten saanut ollenkaan nukuttua. Yritin tönäistä sen sängystä, mutta se tönäisi takaisin ja minä putosin. Putosin syvälle pimeään, jossa ei ollut äärtä eikä laitaa. Kiire kuitenkin seurasi minua, tarttui hiuksiini ja kiskoi.

Onneksi hiukseni olivat vähäiset, joten kiire ei saanut kunnon otetta. Se kuitenkin ryhtyi pelottelemaan minua kiivaasti lähestyvällä pohjalla, jota vasten rusentuisin ja purskauttaisin minuuteni haljenneesta mahastani ulos.

Minua rupesi pelottamaan ja tartuin kiireeseen, en halunnut liiskautua, vaan kiipesin kiirettä myöten ylös, istuin sen selkään ja huokasin. Olin turvassa. Silloin kiire nauroi ilkeästi, nappasi kiinni nilkoistani ja vei minua kovemmin kuin koskaan. Siinä opin tietämään, mitä tarkoitti jäniksen selässä oleminen. Suljin silmäni. Sydämeni löi lisälyöntejä ja nosti verenpaineeni korkealle.

Kun sitten avasin silmäni, istuin oikeasti jäniksen selässä. Jänis loikki pitkin keväistä lehtometsää, pysähteli ja puikahteli koloihin ja risukoihin. Minä sovin hienosti mukaan joka kerta, vaikka koko ajan odotin tipahtavani pitkäkorvan selästä. Yhtäkkiä jänis pysähtyi.

– Näkkäriä, se sanoi.

– Täh? kysyin.

– Näkkäriä. Hae näkkäriä. On näkkäriaika.

Jänis osoitti puun syrjässä roikkuvaa kelloa, joka näytti näkkäripakettia.

– Mistä minä sitä täällä haen? Kauppaa ei ole mailla halmeilla.

– Kellolta, pöhkö. On näkkäriaika.

Minä tottelin ja nappasin kellolta näkkäripaketin. Se löi saman tien. Kolmesti.

– Onko näkkäriaika aina kolmelta? kysyin.

– Tietenkin. Kello on aina kolme, mitä muuta se voisi olla?

– Neljä? ehdotin.

Koko metsä räjähti nauramaan. Pensaista vyöryi karhuja, ja puista putoili kirjavia oravia. Hirvet ja ketut laskeutuivat karhujen viereen ja suipistivat siipensä. Jänis kellahti selälleen, aukoi suutaan ja avasi vatsansa. Sillä oli siellä pieni veivi, jolla se väänsi itseensä lisää vetoa, nousi ja yhtyi metsän nauruun.

torstai 6. huhtikuuta 2017

Rakasta naapuriasi (K-18)

Naapurista kuuluu päivittäin ja moneen kertaan jyystön ääniä, lotketta ja voihketta. Ne alkavat hiljaa, kovenevat ja lopulta päättyvät karjuntaan ja kiljuntaan, huohotukseen ja vikinään.

Joskus ilta käynnistyy riidalla, josta päädytään pahoin­pitelyyn. Kiroilu, vyön viuhunta ja solki­pään mässähdykset pitävät minua hereillä vielä, kun itku ja parku vaimentuvat nyyhkytyksiksi tai korvautuvat jyystöllä.

On siellä ammuttukin. Aina silloin siellä käy poliisi­partio, joka osallistuu huutamiseen ja käskyttää ovea auki. En kestä sellaista, vaan otan ja häivyn heti.

Tänään tapasin naapurini porras­käytävässä. Hän on homssuinen, lähes kuuro mummeli, joka kertoi rakastavansa väki­valtaisia porno­elokuvia, panostaneensa jätti­kuvaan ja ääniin. Illalla katsomme elokuvia yhdessä. Luvassa on mahti­bylsimistä, ainakin valkokankaalla.