torstai 30. heinäkuuta 2015

Nikke

Nikke ilmestyi valon välähdyksessä keskelle kirkkoa. Pappi oli pyyhkimässä pölyjä saarnas­tuolista ja näki Niken ilmestymisen.

– Osaatko heittää kärryn­pyöriä? pappi kysyi.

– Osaan toki. Heitänkö?

– Heitä.

Nikke heitti. Puinen kärryn­pyörä iski pappia otsaan. Tämä moitti:

– Ei tällaista, vaan sellainen, joka sopii kotti­kärryyn.

Nikke mietti hetken. Sitten hän heitti kotti­kärryn­pyörän papille. Otsaan tietenkin.

– Aika nokkelaa, pappi totesi ja hieroi käsiään.

Valo välähti uudelleen ja Nikke siirtyi seuraavaan kirkkoon.

torstai 23. heinäkuuta 2015

Aamupuuro

Hilkka kulkee aamiais­jonossa ja tulee puuro­kattilan kohdalle. Puuron tuoksu huumaa naisen, ja vesi valahtaa hänen suuhunsa. Kieli työntyy ulos suusta ja sen päästä tippuu kolme pisaraa tarjottimelle.

Hilkka tempaisee lähimmän lautasen ja kauhaisee sille puuroa. Hän kurkottaa voikulholle, kun puuro nousee lautasella seisomaan ja pistää kätensä puuskaan.

– Leipä­lautaselle! puuro tokaisee. – Laitoit minut leipä­lautaselle, hävytön.

– Anteeksi, Hilkka sanoo ja juoksee linjaston alkuun, ottaa puuro­lautasen ja palaa kattilalle.

– Onko se puhdas? puuro kysyy.

– On se. Ihan puhdas se on.

Puuro astuu leipä­lautasen reunan ylitse ja kävelee puuro­lautaselle, istuutuu, heittää lautaselle pitkäkseen ja huokaisee tyytyväisenä.

– Vielä voita päälle, puuro komentaa.

– Tietenkin, Hilkka lupaa ja leikkaa aimo köntsän voita lautaselleen. Puuro hyrisee tyytyväisenä. Hilkan suu­pielestä valuu noro.

torstai 16. heinäkuuta 2015

Tule

Aurinko paistaa kahvilan parvekkeelle, joka on täynnä kesän lämpimistä päivistä nauttivia ihmisiä. Heidän edessään on kulhoittain jäätelöä, pulloittain limpsaa ja kuppi­kaupalla kahvia. Kukka­mekkoinen city­rouva ahmii posket pullollaan viineriä, häntä vasta­päätä istuva mies haukkoo voi­pullaa. Tuuli heittelee sokeri­pala­pakkausten kääre­papereita ja ohuita lautas­liinoja pitkin. Lapset kiljuvat ja kinuavat lisää jäätelö­soodaa.

Syrjäisessä pöydässä istuu nuori mies, Janne. Kaverit ovat kaikki jossain, ja hän istuu yksin pöydässä ja miettii raatsisiko hän ostaa juuri ilmestyneen Ilta-Sanomat. Aika kuluu kyllä muutenkin. Janne katselee kerrosta alempana kadulla käveleviä ihmisiä, tai oikeastaan hän on kiinnostunut vain naisista. Olisi mukava jos hänelläkin olisi oma tyttö­ystävä. Ei kuitenkaan ole. Naiset pelkäävät ja väistävät häntä, vaikka hän kuinka yrittäisi mitä. Perhana sentään.

Janne hakee santsi­kupin kahvia ja lorauttaa sekaan paljon kermaa ja nappaa kouraansa kaksi sokeri­annosta. Hän palaa paikalleen ja jatkaa tähystämistään. Naiset näyttävät kesällä paljon enemmän naisilta kuin talvella.

Petteri saapuu paikalle, napauttaa Jannea selkään ja istuu tätä vasta­päätä. Janne ei juuri vilkaise kaveriaan, vaan tähyilee kadulle, jossa iäkäs paris­kunta käy huitovaista keskustelua. Se saa ohi­kulkijoita pysähtymään reippaan matkan päähän, josta he eivät tunkeile, mutta saavat keskustelusta kuitenkin kerrottavaa tuttavilleen.

 

Jenni kävelee yksinään reittiä, joka vie hänet suoraan Jannen silmien eteen. Mies on kiertänyt hänen mielessään jo pari päivää, aina siitä lähtien, kun tämä oli puuttunut hänen tekemiseensä kaupassa, jossa hän myy valo­kuvaus­välineitä. Hän oli tarkastanut voltti­mittarilla asiakkaan kamera­pariston kuntoa ja todennut sen oivaksi. Mies puuttui puheeseen ja kertoi, miten homma oikeasti piti hoitaa.

Asiakas oli lähtenyt tyytyväisenä tiehensä uusi paristo kamerassaan, ja Jenni jutteli miehen kanssa paristojen sielun­elämästä.

Jenni näkee, että paristo­mies istuu kahvilan parvekkeella. Hän on utelias ja tahtoo tutustua mieheen paremmin, olisiko tästä muuhun kuin luennoimaan paristoista ja niiden mittaamisesta. Tahtiaan muuttamatta hän kävelee parvekkeen alle, pysähtyy, taivuttaa niskaansa ja hymyilee miehelle. Mies hymyilee takaisin ja sanoo terve. Jenni ei tahdo keskustella huutamalla niska kenossa keskellä liikenteen meteliä, joten hän kipristää etusormeaan miestä kohti ja sanoo:

– Tule.

 

Janne hätkähtää. Sehän pyysi häntä alas. Aurinko porottaa aiempaa kuumemmin, ja maailmassa on valoa paljon enemmän kuin vielä äsken. Mies nousee, kurkistaa kaiteen ylitse ja tekee suullaan joon.

– Mie meen, Janne sanoo ja heilauttaa kättään Petterille. Petteri hörähtää.

Portaat ovat pitkät ja niissä tuoksuu ala­kerran grillissä paistetut hampurilaiset. Janne laukkaa rappuset alas, on kompastua hätäänsä, mutta hillitsee itsensä juuri ennen ulko-ovea. Olisi noloa rojahtaa mahalleen tai rynnätä suuna päänä naisen luokse, kun tämä vain vähän sormeaan koukistaa.

Jenni odottaa kadulla. Janne menee hänen luokseen ja kyselee kuulumisia. Hän ei oikein tiedä, miten naisille puhutaan, mutta onneksi Jenni on tilanteen tasalla ja ohjaa keskustelua. Pian he kulkevat rinnakkain ja juttelevat. Pattereista tietysti, mutta muustakin: elämästä ja ajatuksista, suunnitelmista ja toiveista. Janne huomaa, että Jennin kanssa on helppo jutella kaikesta, että tämä on kuin kaveri, vähän niin kuin yksi jätkistä. Tosin Jenni ei kiroile niin paljon ja on kiinnostunut muistakin kuin prätkistä, ja sitä paitsi se on nainen ja siinä on hyvä haju.

Kuluu tunteja. Kaupungin keskusta on kierretty jo monta kertaa ja suu on kuiva puhumisesta. Jannen tunteet ja ennakko­ajatukset ovat riidelleet matkan taittuessa yhä reippaammin. Häntä ahdistaa. Lopulta Janne rohkaisee mielensä ja ottaa Jenniä kädestä.

Maailma pysähtyy.

Jannen sydän jäätyy.

Vatsa muuttuu kiveksi.

Kun Jenni puristaa Jannen kättä, maailma räjähtää valoksi, aurinko tulee liki ja sulattaa sydämen ja kivettyneen vatsan. Mies ei voi mitään hymylleen, joka vääntää hänen suu­pieliään ylös­päin, eikä välittömälle erektiolleen, jonka hän toivoo katoavan ennen kuin Jenni huomaa. Onneksi farkut ovat tiukat. Kävelyä erektio tosin haittaa, mutta haitatkoon. Hän sentään kulkee käsi kädessä maailman upeimman naisen kanssa.

Janne vilkaisee sivulleen. Jennin kasvoilla on kujeellinen virne. Se pentele tietää! Miehen sisällä viriää aavistus: tästä tulisi vielä jotain.

torstai 9. heinäkuuta 2015

Lapsuuden loppu - K18

– Tuo mullekin, Vesku pyytää.

Janne pyörittelee päätään, mutta lupaa tuoda. Vesku vetää taas lärvejä ja on olevinaan aika­miestä. Hän ei sille kyllä häviäisi, kalja maistuisi hänelle siinä kuin kelle tahansa.

– Tossa. Ootko nyt onnellinen?

– Pikku hiljaa tuoppi kerrallaan. Ootko päässy panemaan?

– E.

– Otetaan sille. Tuoppi murheeseen. Mä haen seuraavat. Otatko juustoa?

– Mitä vitun juustoa?

– Emmentaalia, sitä mitä Rölli haki kuusta.

– Saatanan pelle. Tuo nyt vaan sitä olutta.

Vesku horjahtelee baari­tiskille ja tilaa kaksi pitkää. Kyyppari katsoo häntä kauan, tekee päätöksensä ja nostaa kaksi valmiiksi muovi­mukeihin valutettua olutta tiskille.

– Se sano, että nää on viimeiset, ettei meille enää tarjoilla.

– Voi vittu. Lähetää menee. Ilta­tähest saa ainakin viäl.

– Mä juon ens tän, oota.

Janne tönäisee täyden tuoppinsa Veskun eteen ja kehottaa juomaan senkin. Hän ei tällaisessa rotan­kolossa joisi enää mitään. Vesku kiemaisee molemmat tuopit.

Ilta­tähdessä menee aamu­neljään. Olutta kuluu ja kulma­kunnan naiset pyörivät nuorten miesten ympärillä. Taina varsinkin on kiinnostunut Veskusta, ja Vesku otettu naisen uteliaisuudesta. Janne kyllästyy katselemaan paris­kunnan touhuja ja häipyy kämpille. Vesku ja Taina jatkavat sulkemis­aikaan saakka ja menevät sen jälkeen Veskun kämpille.

Aamulla Taina herää Veskun vierestä.

– Herää tyyppi. Hei herää. Mä olen myöhässä töistä. Lähe viämään mua.

– Ynh.

– Lähe nyt saatana. Mä voin saaha fudut.

– Tuu tänne. Yks varvi viel, niin sit mä lähen.

– Vittu sun kanssas. Mä oon pomon silmä­tikkuna jo muutenkin. Paa ny sitte. Ja äkkiä.

 

Auto jyrähtää käyntiin ja harmaan­puhuva diesel­pako­kaasu jää roikkumaan pihalle. Vesku kääntää automaatti­laatikon valitsimen ajo­asentoon ja polkaisee kaasua. Raskas maan­tie­laiva heilahtaa ja lipuu kadulle. Matalalta paistava aurinko häikäisee Veskun punertavia silmiä, ja Vesku vilkuilee vieressään istuvaa naista. Aika vanha. Paljon vanhempi kuin hän luuli. Tuli ehkä otettua illalla muutama liikaa, tai ei sittenkään, kun peli toimi niin kuin pitikin ja paukkuja riitti. Tästä hän ei kertoisi kavereille, ei ainakaan kaikkea eikä ihan totuuden­mukaisesti. Tarinoita kannattaa värittää, niin ne ovat uskottavampia kuin muuten.

Vesku katselee vieressään istuvaa Tainaa ja tämän sääriä. Pitäisiköhän sitä kysyä vielä illaksi? Se oli kuitenkin pirun taitava suustaan ja muutenkin. Maistuikin vähän hunajalle tai jollekin.

– Varo! Taina parkaisee.

Vesku polkee jarrua. Kumi ulvoo asfalttia vasten. Auto töytäisee vaalean­punaiset lasten­vaunut nurin. Pyörien alta kuuluu murtuvan vanerin ääni. Litsahtava mässähdys lähes peittyy naisten kirkumisen alle.

torstai 2. heinäkuuta 2015

Tumma tarina

On sateinen iltapäivä. Jenni istuu keittiön pöydän ääressä ja laskee matematiikan läksyjä. Äiti sekoittaa liha­pulla­taikinaa ja miettii perheen ilta­järjestelyjä. Isäkin tulisi pian töistä.

Jenni huokaisee ja laittaa kirjansa reppuun. Hän jää istumaan pöydän ääreen ja nojaa kyynär­päihinsä. Äiti rupeaa paistamaan liha­pullia. Niiden tuoksu täyttää keittiön.

– Äiti, Jenni aloittaa.

– Niin?

– Miltä tuntuu kuolla?

Äiti paistaa liha­pullia. Hän kääntää päätään ja vilkaisee tytärtään. Tämä on aivan vakava ja katsoo kohti.

– En tiedä, äiti vastaa. – Riippuu varmaan kuolin­tavasta. Miksi kysyt?

– Mirkan isä vietiin eilen sairaalaan, kun se melkein kuoli.

– Voi kauheaa. Mirka parka.

– Niin ja poliisi vei Mirkan äidin ja sen mummo tuli kylään.

– Hyvänen aika, Poliisi!

– Mirka sanoi, että ne sanoi, että sen äiti myrkytti sen isän.

– Nyt kuule tyttö keksit omiasi. En usko sanaakaan. Ei tuollaista täällä tapahdu.

– On se ihan totta. Miltä tuntuu kuolla myrkkyyn, äiti?

Jenni on vakava ja tillittää äitiään. Äiti kääntää liha­pullia pannulla, niiden houkuttelevuus on kadonnut ja äsken poskia kastellut ruoka­halu on kadonnut jonnekin, suu on ihan kuiva.

– En tiedä, äiti toistaa. – Varmaan aika pahalta.

– Koskeeko se?

– Varmaan. Minua koskee jo pelkkä ajatus.

– Mirkakin itki. Koskikohan sitäkin? Sen silmät oli ihan punaiset.