torstai 24. huhtikuuta 2014

Korvasienet

Vanha huivi­pää mummo kulkee metsässä kori käsi­varrella. Yhtäkkiä hän on törmätä kannon nokassa seisovaan mieheen. Mies tuijottaa varpaitaan ja pitelee päätänsä.

– Ka, mitä mies miettii, mummo kysyy ja ravistaa äijää niin, että tämän pää tutajaa.

– En mieti, mies havahtuu. – Päin­vastoin. Yritän olla ajattelematta.

– Sinähän hupsu olet, miksi et halua ajatella?

– Se on niin irstasta, mies sanoo, ja puistatus ravistaa hänen kehoaan.

– Ei ole pakko aina ajatella seksiä, mummo toteaa.

– Ihan sama mitä ajattelee, se on itsessään tosi irstasta.

Mummo pyörittää päätään ja katselee ympärilleen. Tämän on pakko olla piilo­kamera tai jokin muu höynäytys­juttu.

– Selitä, mummo komentaa ja katselee, minkä puskan takana kuvaus­ryhmä lymyää. Ei olisi mukava tulla kuvatuksi tietämättään.

Mies huokaa. Kukaan ei ymmärrä.

– Heti kun ajattelen, ajatukset yhtyvät minun päässäni, siellä käy koko ajan kova keskinäinen kopulaatio, uusia ajatuksia syntyy, ja nekin osallistuvat orgioihin. En kestä sitä. Kuulen ihan selvästi, miten minun päässä litisee ja lotisee, kun ajatukset huvittelevat. En minä halua olla mikään ilo­talo.

– Ajatuksille pitää sallia oma elämä. Et sinä saa tyrannisoida niitä kuin mikäkin inkvisiittori.

– Ole hiljaa! Ajatus inkvisiittorista siitti heti aimo läjän uusia ajatuksia. Minä en kestä tätä!

– Minulla on sinulle ajatus, mummo sanoo ja virnistää.

– Argh!

– Jos vaihdetaan sinun aivot sieniin.

– Voisiko niin tehdä? Oikeasti?

– Totta kai. Minulla on täällä hyvin poimuttuneita sieniä, mummo sanoo ja raottaa koriaan peittävää liinaa. Kori on täynnä vasta­poimittuja korva­sieniä. – Eivätkö olekin komeita?

– Antaisitko niitä minulle?

– Totta kai, jos saan siten pitää aivosi.

– Mitä tahansa, kunhan pääsen jatkuvista bakkanaaleista päässäni.

Mummo lupaa hoitaa kaiken. Mies astuu alas kannoltaan, ja mummo vetää esi­liinansa taskusta virkkuu­koukun.

– Nyt tehdään niin kuin balsamoijat ennen, hän sanoo ja työntää virkkuu­koukun miehen sieraimeen, pyörittelee hetken ja vetää toisen aivo­puoliskon ulos. Sitten hän toistaa operaation toiselle sieraimelle ja aivo­puoliskolle. Mies seisoo hiljaa paikallaan eikä kommentoi sanallakaan.

Mummo valitsee koristaan kaikkein pienimmän korva­sienen, leikkaa sen halki ja työntää puoliskot miehen nenän kautta paikoilleen.

– Onko nyt parempi, hän kysyy?

Mies yrittää ajatella ja huomaa, ettei entistä lätinää enää kuulu. Hymy leviää hänen kasvoilleen.

– Joo.

– Nyt voi mennä kotiin, eikös?

– Joo.

– Osaatko itse?

– Joo.

– Varmastiko?

– Joo.

Mummo nyökkää ja tönäisee miehen suunnilleen oikeaan suuntaan, kohti kaupunkia. Mies kävelee lyhyin, tasa­mittaisin askelin eteen­päin. Mummo puistelee päätään, mutta nyökkää lopuksi. Joku saa siitä vielä kiltin avio­miehen.

Kun mummo palaa kotiinsa, vuoteen päällä loikonut musta kissa loikkaa maahan, köyristää selkäänsä ja nostaa häntänsä pystyyn, hinkkaa kylkeään mummon jalkaa vasten ja hyrähtää. Mummo hymyilee ja raottaa koriaan.

– Tulepas katsomaan, mitä mummo toi omalle pikku kissilleen, hän sanoo ja nostaa korista oikean aivo­puoliskon kissan kuppiin. – Toinen säästetään huomiseksi.

keskiviikko 23. huhtikuuta 2014

Kirjan ja ruusun päivä

Peikko tykkää kirjoista ja tänään on kirja­päivä, niin se kertoo, miten se on oppinut uuden jutun, jonka nimi on höyry­punkki.

Steampunk! – Koneita ja korsettejaRose by Peggy Greb (USDA-ARS) [Public domain], via Wikimedia CommonsSteampunk! – Höyryä ja helvetinkoneita

Ensin peikko luuli, että se on oikeasti punkki, mutta se ei ollutkaan, ja sitten siitä ei tullutkaan höyryä, vaikka se olikin rakennettu höyry­punkiksi. Sen selässä istui nainen, joka oli pukeutunut haalariin ja väänteli punkista sojottavia vipuja. Punkki puuskutti ja puhisi, sitten se vihelsi ja tuhautti paksun mustan savu­pilven. Nainen loikkasi maahan ja rupesi takomaan punkin kylkeä isolla vasaralla.

Peikko kysyi, ja nainen sanoi, että punkin rattaat lipsahtelevat, kun kukaan ei ole keksinyt siihen vaihto­ehto­historiaan kuumuutta kestävää voitelu­ainetta. Peikko kysyi taas, ja nainen selitti, että sen täytyy ensin olla sen tarinan kyydissä ennen kuin se voi mennä toiseen tarinaan ja hakea tuli­rasvaa. Peikko kokeili, punkki oli kuuma, ja se nainen sanoi, että siinä on umpi­höyry­kierto. Se kuulosti peikosta hianolta, mutta ei se oikeasti tiennyt miten höyry­punkki toimi, mutta siitä tuli peikon miälestä hiano tarina.

Peikko on käynyt salaa lukemassa Osuus­kummallisia kirjoja ja sen mielestä höyry­punkki­kirjat olivat kivoja. Muutkin saavat lukea, jos haluavat, eikä kirjoja ole vielä luettu ihan loppuun.

torstai 17. huhtikuuta 2014

Aistilakko

– Hei Anita. Näytät freesiltä. Mitä on tapahtunut? Viimeksi olit alamaissa ja roikutit naamaasi ja varsinkin alahuultasi.

– Irene, kultaseni. Tule niin halaan sinua. On niin mukava nähdä. Tuoksut ja tunnut hyvälle.

– Ainakin sinussa on eloa. Mennään tänne, tarjoan kahvia ja paakelsia.

Irene avaa kahvilan oven ja ohjaa ystävänsä sisään. Anita pysähtyy kynnykselle ja hengittää kahvilan tuoksuja.

– Mene vaan, Irene kehottaa. – Tuolla on vapaa pöytä.

– Täällä tuoksuu niin hyvälle. Hajujen ja tuoksujen kimara. Minun piti oikein pysähtyä kokemaan ne kaikki.

– Istu siihen, niin minä tuon kahvia. Maitoa ja sokeria, eikös?

– Juu, mutta eri astioihin, haluan kokea ne puhtaina.

Irene noutaa kahvit ja croissantit ja laskee ne pöydälle. Anita nappaa leivonnaisen, nuuhkii ja pyörittelee sitä, katselee pitkään, painelee ja silittää sen pintaa.

– Mitä on tapahtunut? Irene kysyy. – Kerro nyt. Et ole koskaan ollut tuollainen.

– Minä väsyin, sairastuin informaatioähkyyn. Televisio ja radio pauhasivat, postiluukusta tursusi lehtiä ja esitteitä, kadunvarret ja kaupat olivat täynnä mainoksia, informaatiota tuli joka tuutista. En enää jaksanut, joten kieltäydyin kaikesta informaatiosta.

– Se tekee hyvää. Minä paastosin kerran viikon television katselusta. En avannut koko toosaa vaikka mieli teki.

– Minä suljin kaikki aistimukset pois. Ihan kaikki. Ihan kokonaan.

– Kaikkiko? Voiko niin tehdä?

– Ei se helppoa ollut. Hyvää tämä pulla, huomasitko?

– Olihan se. Miten teit sen? Sen aistilakon?

– Menin vessaan ja sammutin valot. Ajattelin, että pimeä auttaa. Mutta valoa virtasi sisään joka raosta.

– Yöllä olisi ollut helpompaa.

– Juu. Tukin oven rakoja, mutta ei se riittänyt. Lopulta ompelin kolminkertaisesta mustasta sametista pussin, pistin sen päähäni unimaskin päälle ja kiristin kurenauhalla kaulan ympäri. Siellä oli jo aika pimeä.

– Voin uskoa. Luulisi ahdistavan.

– Vähän ahdisti, kun henki ei kulkenut. Laitoin sieraimiin letkut ja hengitin niiden kautta.

– Sitten helpotti, vai?

– Ei. Kerrostalossa kuuluu kaikenlaisia ääniä. Piti laittaa korvatulpat. Lisäksi viritin radion asemien välille ja käänsin täysille. Kohina peitti muut äänet ja siihen tottui äkkiä.

– Informaatioköyhää pimeyden kohinaa. Sekö auttoi?

– Ei. Nenäletkut haisivat kumille ja vessassa oli hajuja, joita ei voinut olla huomaamatta.

– Hajutulppia ei taida olla. Vai onko?

– Ei. Turrutin nenäni. Se otti koville, et usko. Hengitin tuntikaupalla myskin tuoksua ja olin tukehtua.

– Mutta totuit?

– Joo, en haistanut mitään.

– Ja se oli siinä?

– Tuntoaisti ryöpytti informaatiota vaatteiden saumoista, pesu­ohje­lapuista, ja kaikesta. Pussi ja letkut tuntuivat. Vaatteiden riisuminen ei riittänyt, tiesin että takapuolen alla oli istuin ja jalkojen alla lattia. Minun oli pakko puudutututtaa koko keho.

– Entä makuaisti?

– Se puudutettiin samalla. Kieli ja nielu katosivat. Jäin yksin ajatusteni kanssa. En tiennyt mistään mitään. Kului varmaan monta vuotta.

– Ei kai mikään puudutus vuosia kestä.

– No se tuntui vuosilta. En olisi jaksanut odottaa, että puudutus lakkaa ja saan taas elää ja tuntea, nähdä ja kuulla, haistaa ja maistaa. Ajatukset olivat synkkiä.

– Ja sitten heräsit?

– En usko, että olen vielä herännyt. Sinäkin olet unta.

– En ole. Katso kynsiäni ja hampaitani. Minä voin vaikka syödä sinut suuhuni.

– Et voi. Croissant-toukassa oli koukku. Jäit tuon hämähäkin lankaan, ja se kiristyy jo.

– Voisitko herätä? En välittäisi joutua hämähäkin ruuaksi.

– En. Minä olen naimisissa sen kanssa. Munin sinuun heti, kun sinut on kääritty. Saat kasvattaa lapseni.

torstai 10. huhtikuuta 2014

Suikaleet

– Upeaa, että tulitte, neiti Lahti. Yhteisömme on kaivannut erityisesti teidän kaltaistanne ihmistä ja persoonaa. Olen henkilö­kohtaisesti erittäin iloinen läsnä­olostanne. Pian teistä tulee yhteisömme, tai jos sallitte, kirkkomme, täysi­valtainen jäsen.

– Olen minä tätä miettinyt... ja valmis vihittäväksi salaisuuksiin.

– Upeaa. Olette oikea­mielinen ja viisas. Me emme muunlaisia kelpuutakaan, kuten varmasti tiedätte.

– Tiedän minä. Olen lukenut kaikki tärkeät kirjoitukset.

– Upeaa. Upeaa. Siitä pääsemme ensimmäiseen testiimme. Muistatteko, mitä me tunnustamme tässä seura­kunnassa?

– Ai uskon­tunnustus? Muistan tietenkin: minä uskon talous­kasvuun, vaurautemme tuojaan...

– Upeasti lausuttu, neiti Lahti. Se hyrähti kuin laiva­diesel. Olen varma, että osaatte koko tunnustuksen kuin Nami­vettä™ vain.

– Niin, minä en muuta juokaan. Nami­vesi™ on ollut minun suosikkini jo vuosia.

– Upeaa, aivan vallan erinomaisen upeaa. Olette selvästi valistunut ja tiedostava henkilö ja ymmärrätte, mikä pitää talouden kassa­koneen kilisemässä.

– Niin. Olen aina ollut valmis tekemään uhrauksia talous­kasvun eteen. Nami­vesi™ on kuitenkin aika kallista.

– Upeaa, kerta kaikkiaan. Siitä päästäänkin varsinaiseen initiaatio­riittiin. Hissi on tuolla, olkaa hyvä. Meillä on kellari­kerroksessa pieni alttari.

– Minua jännittää vähän.

– Upea tunne, eikös? Se kertoo, että suhtaudutte tähän vakavasti. Meille on erityisen tärkeää, että käännynnäiset ja rekrytantit ovat tosissaan, eivätkä säiky tai muuta mieltään, kun – tai jos – vastaan tulee uusia asioita. Olkaa hyvä, valmistautumis­huone on tässä.

– Kiitos. Miten minun pitää valmist... Mikä se oli? Ihan kuin joku olisi kirkunut.

– Upea huomio, neiti Lahti. Se oli vertaisenne. Jotkut hurmioituvat ja huutavat initiaatio­riitin aikana. Hän taitaa olla yksi heistä.

– Se kuuluu taas!

– Upeaa antaumusta, eikö vain? On hienoa, kun joku antaa kaikkensa asiamme eteen. Voisitteko nyt riisua paitanne, neiti Lahti?

– Riisunko liivitkin?

– Upeasti ajateltu, neiti Lahti. Liivittömyys helpottaa initiaatiota kovasti. Kun olette valmis, sujautan tämän säkin päähänne. Sitten voimme siirtyä alttarille.

– Mitä siellä tapahtuu?

– Upeita asioita. Huoneen­palvelija sitoo kätenne ja jalkanne alttariin, ja teidän selkä­nahastanne leikataan suikaleita.

– Haa! Minä arvasin! Niillä tuetaan taloutta, vai mitä? Selkä­nahka­suikaleista saadaan uutta kilpailu­kykyä ja ne mahdollistavat talouden ja voittojen jatkuvan kasvun, eikö vain? Olen lukenut siitä.

– Upeasti oivallettu, neiti Lahti. Lisäksi osa suikaleista käytetään johdon palkitsemiseen ja heidän henkilö­kohtaisen taloutensa tukemiseen. Sellainen olisi teille suuri kunnia, vai mitä, neiti Lahti. Haluatteko parantaa mahdollisuuksianne sen suhteen?

– Totta kai. Mitä tahansa.

– Upea juttu. Jos riisuudutte kokonaan, niin suikaleet voidaan leikata harteista pakaroihin ja jopa reisiin saakka. Johtajat ilahtuisivat.

– Näin. Minä olen valmis. Saanko nyt sen säkin?

lauantai 5. huhtikuuta 2014

Kultarölli kukkii

Peikko on miettinyt. On mennyt monta vuotta, ja peikko on kirjoittanut paljon tarinoita. Tarinat ovat mukavia ja ne ovat auttaneet peikkoa pysymään peikkona, vaikka välillä se meinaakin muuttua ihmiseksi.

Peikon tarinat ovat muuttuneet kyynisiksi. Se on sen mielestä harmillista. Oikeasti se haluaa kirjoittaa iloisia tarinoita. Sellaisia, joissa on metsä ja metsän taika.

Peikko kokeilee nyt toisenlaista tarinasuhdetta. Se vähentää kirjoittamista niin, että tarinoita tulee vain yksi viikossa, ei enää joka toinen päivä niin kuin on jo monta vuotta tullut. Peikko kyllä jaksaa sen verran. Kirjoittaminen on peikolle tärkeää, tarinoiden kertominen, lukijoilta saatu palaute ja oivallukset. Siitä se ei halua luopua.

torstai 3. huhtikuuta 2014

tiistai 1. huhtikuuta 2014

Vaaleanpunaista

Neea istuu puisto­kadun reunaan pysäköidyssä vaalean­punaisessa avo­autossa. Hänen aurinko­lasinsa peittävät lähes koko kasvot. Päässään naisella on valtava, leveä­lierinen kesä­hattu, joka on samaa vaaleanpunaa kuin auto, kuin Neean puku ja kengät.

Samalla kadulla vähän etäämpänä Marisha taluttaa pientä vaalean­sinistä koiraansa. Marishan yllä on turkoosia: kapea kävely­puku, kengät. Leveä­lierinen kesä­hattu on koristettu lemmikeillä. Kadun reunassa seisova avo­auto kiinnittää naisen huomion.

– Neea, Marisha huudahtaa, kun hän näkee autossa istuvan naisen. – Pitkästä aikaa, en ole nähnyt sinua koko päivänä.

Neea nousee ja vaihtaa poski­suudelmia ystävänsä kanssa.

– Minullakin oli ikävä, hän sanoo. – Kaipasin läsnä­oloasi.

– Hieno auto, Marisha jatkaa. – Minä tykkään näistä vanhoista isoista amerikkalaisista.

– Se on pahvia, Neea sanoo. – Tilasin sen yhdeltä taiteilijalta.

– Se on vielä taidettakin! Upeaa.

Marishan koira nostaa koipeaan auton rengasta vasten. Hän kiskoo taluttimesta ja siirtää koiran lorottelemaan jalka­käytävän toiselle puolelle rappusten eteen.

– Muistatko, mitä viime viikolla puhuttiin? Neea kysyy. – Minä pistin toimeksi.

– Ja siksi sinulla on tämä auto, ei kun taideteos.

– Niin. Tulehan kyytiin, niin näytän. Minusta se toimii hyvin.

Marisha istuutuu pahvi­autoon Neean viereen. Koira saa köllötellä jalka­tilassa. Ohi­kulkijat tuijottavat naisia ja autoa. Monet hidastavat kävelyään ohittaessaan vilkkaasti keskustelevat kaunottaret.

Yhtäkkiä Neean hattu lennähtää kadulle. Kolme herras­miestä kiiruhtaa päähineen perään ja nujakoivat aikansa, ennen kuin saavat päätettyä kuka palauttaa lakin sen omistajattarelle.

Herras­miehistä nuorin voittaa, ja hän pinkaisee kiilto­nahka­kengät kopisten avo­auton luo. Hän ähisee puolikkaita sanoja, tuijottaa naisia ja ojentaa hattua Neealle. Neea hymyilee ja ottaa hatun vastaan, ojentaa sitten kätensä miehen puristettavaksi.

Kun mies tarttuu naisen käteen, tämä kiskaisee ja kalauttaa miehen tajuttomaksi toisessa kädessään pitelemällään pampulla. Mies rojahtaa suoraan auton taka­penkin jalka­tilaan.

– Näitkös? Neea kysyy. – Näin helppo on napata herras­miehiä.

Marisha kurkistaa taka­penkille ja laskee lattialla makaavat herras­miehet.

– Hyvä saalis, hän myöntää. – Mutta mitä jollei kukaan palautakaan hattuasi? Joudut nousemaan autosta ja hakemaan sen itse.

– Ehei. Minä vaan kelaan sen takaisin, Neea sanoo ja näyttää hatun­lieriin sidottua siimaa ja penkillä vierellään odottavaa, lyhyeen varteen kiinnitettyä virvelin­kelaa. – Tämä on harkittu juttu, etkö muista? Sinä itse ehdotit tuota tuulen­puuska­konettakin.