torstai 30. lokakuuta 2014

Kirsikkalenkki

– Olen huolissani, Elina tunnustaa parhaalle ystävälleen Allille.

Tämä nyökkää ja katsoo Elinaa mustan kajalin kehystämillä silmillään. Elina nousee ja hakee kahvi­kannun, kaataa molemmille santsi­mukilliset ja nostaa vielä yhden kirsikoilla koristellun lenkki­makkaran pöytään kahvi­natusteltavaksi.

– Kuulitko? hän kysyy. – Minä olen huolissani.

– Totta kai, ilman muuta, kuulenhan minä. Tämä kirsikka­makkara on tosi hyvää. Mikä sinua nyt sitten vaivaa?

– Ei minua mikään vaivaa. Minä olen huolissani. Vesi käyttäytyy omituisesti.

– Jos minä olisin huolissani aina, kun joku käyttäytyy omituisesti, en muuta ehtisi tehdäkään. Maailma on tosi omituinen paikka.

– Ei ole ennen ollut, ei ainakaan tästä kohtaa. Katso.

Elina kastaa sormensa täysinäiseen vesi­kannuun. Veteen jää sormen muotoinen kuoppa, joka vetäytyy hitaasti kasaan ja lopulta plopsahtaa umpeen.

– Hah. Ovela temppu, olet tehnyt vesi­hyytelöä ja kuvittelet minun menevän lankaan. Ei tuollaista olekaan.

Alli kokeilee, mutta hänen sormensa ei jätä veteen reikää. Hän nappaa Elinaa kädestä ja tunnustelee sitä.

– Miten teit sen? hän kysyy. – Sinulla oli jotain kädessä. Eikö?

– Ei ollut. Minun käteni vaan on sellainen. Tai minä. Kylvyssäkään ei tee enää mieli käydä.

– Minusta tuo on jännä. Milloin se alkoi?

– Juhannus­tansseista, kun tapasin se korkea­hattuisen miehen, muistatko? Elina sanoo ja tökkii reikiä veteen ja kahviinsa. – Tämä on pahentunut koko ajan. Mitä jos reiät jäävät kohta olemaan?

– Sehän olisi vaan hyvä.

– Hyvä? Eikä olisi! Miten niin?

– Ajattele, mitkä bisnes­mahdollisuudet. Voisit myydä reiällistä vettä. Siihen eivät muut pysty.

– Totta! Veden rei'issä voisi säilyttää vaikka klemmareita tai kyniä.

– Niin ja ajattele, voisit kuitenkin käydä kylvyssä ja käyttää syntyvää vesi­muottia kehosi jäljentämiseen. Maailmassa on ainakin miljoona miestä ja naista, jotka haluaisivat sinut viereensä. Jäljennöksen voisi tehdä vaikka lateksista.

– Totta. Nyt en kohta malta enää odottaa. Mitä jos niitä muotteja myisi sellaisinaan. Niitä voisi olla eri­värisiä ja eri­tavoin sisustettuja. Vaikka oravan­nahalla.

– Se olisi kyllä hyvä. Huomaatkos nyt?

– Huomaanko mitä?

– Ihan turhaan olit huolissasi. Onko sitä kirsikka­lenkkiä vielä?

torstai 23. lokakuuta 2014

Virva-Tuulia

Täytin sata ja ajattelin, että vietän viimeisiä synttäreitäni. Ystävät ja perhe olivat kadonneet aika päiviä sitten, ja olin elellyt jo kaksi­kymmentä vuotta yksikseni. Päivät olivat pitkiä ja uni huonoa.

Seura­kunnasta kävi joku kloppi. Sain kukkia ja terveys­keksejä, en halunnut keittää kahvia, vaan hätistin vieraan tiehensä. Lopun päivää kiikuttelin keinu­tuolissa ja luin kirjoja. Meinasin lukea koko yön, olin kyllästynyt valvomaan sängyssäni ja tuijottamaan kattoa.

Minua kuitenkin nuokututti, joten köpöttelin vuoteeseeni ja ähelsin peiton päälleni.

Uni tuli melkein heti. Hän oli kaunis nuori nainen ja kävi viereeni maate. Hän kiihotti mieli­kuvitustani ja yritti painaa silmiäni kiinni. En halunnut nukkua ja kadottaa häntä, pinnistelin pysyäkseni hereillä.

Kysyin, mitä jutut uni­jukasta ja nukku­matista oikein ovat. Hän sanoi, että ne ovat lapsille tarkoitettuja ja että aikuiset miehet tarvitsevat viereensä hänen kaltaisensa uni­naisen. Lisäksi hyvänä pitoa, pään silitystä ja hellimistä, aaltojen keikutusta ja hymyä. Minä olin samaa mieltä.

Juttelimme pitkään. Hän silitti kaljua päätäni ja kertoi paikoista, missä unet ja todellisuus sekoittuvat. Mieli­kuvitukseni piirsi yhä vahvempia kuvia, abstrakteja ja realistisia, sekoitti niihin muistoja ja aavistuksia. Minun oli hyvä. Hän makasi kainalossani ja nojasi päätään rintaani niin, että hänen hiuksensa kutittivat sieraimiani. Pidin hänen tuoksustaan, siinä oli kaikki hyvä ja ilo, mitä olin koskaan kohdannut.

Aamu koitti aurinkoisena ja uutena. Olin täynnä voimaa ja villeyttä. Minun oli pakko lähteä liikkeelle, etten olisi pakahtunut siihen paikkaan. Kiersin kaupungin kahdesti enkä edes hengästynyt.

Uni on sen jälkeen tullut joka ilta. Minä odotan, että pääsen vuoteeseeni ja saan hänet kainalooni. Päivisin kuljen kaupungilla ja käyn kirjastossa, luen, jotta aika kuluisi nopeammin. Elän vasta illalla ja yöllä.

Täytän tänään sata­kahdeksan. Olen kysynyt, haluaako hän jakaa päivänsäkin kanssani. Hän on luvannut vastata minulle illalla. Olen varannut yö­pöydälleni sormuksen.

sunnuntai 19. lokakuuta 2014

Oikea metsä

Kettu muistelee haistaneensa omenia jossain matkan varrella. Se haluaa hakea niitä säkillisen, mennä kotiin ja leipoa paljon omena­hyviä jo valmiiksi. Pieni susi ei malta vielä palata, vaan se haluaa jatkaa matkaa karhun kanssa. Ne tulevat kansallis­puistoon, luonnon­suojelu­alueen karuun luontoon.

Pieni susi poukkoilee riemastuneena mättäältä toiselle ja sanoo, että se tykkää sellaisesta metsästä ja että se on jo vähän väsynyt ihmisten hajuihin.

Karhu toteaa, että kansallis­puisto on ihmisten metsää, jonne ne tulevat retkelle katsomaan, miltä metsä oikeasti näyttää ja millainen metsä oli ennen kuin ihminen tuli ja muutti sitä.

Pieni susi juoksee ympäriinsä ja kerää nenäänsä metsän hajuja. Se seuraa vuoron­perään jäniksen ja myyrän jälkeä, se tietää mistä on mennyt näätä tai mäyrä, tai mihin on astunut hirvi vasoineen. Sen nenä kertoo, missä haukka on napannut maahan rohjenneen oravan tai missä on vettä sammaleen alla. Koko metsä aukeaa tuoksuina ja sudella on hyvä mieli, siitä on hyvä olla susi ja nuuhkia tuoksujen ja hajujen tarinoita.

Innoissaan se juoksee mäen päälle ja näkee sen toisella puolella joukon ihmisiä, jotka kulkevat perä­kanaa metsään poljettua leveää polkua pitkin. Susi menee piiloon kiven taakse, kurkistaa sieltä ja palaa sitten jälkiään myöten karhun luokse ja kertoo näkemästään.

Karhu lopettaa puuhansa ja lähtee pienen suden kanssa mäen päälle. Siellä se vinkkaa silmää sudelle ja kehottaa sitä menemään piiloon. Sitten se nousee taka­jaloilleen ja ryhtyy hankaamaan selkäänsä iki­honkaa vasten, niin että puu­vanhus rutisee ja humisee mieli­hyvästä.

Polulla reppu selässä kävelevät ihmiset huomaavat karhun ja kaivavat kameransa esille. Metsä on täynnä piipahduksia ja kaikenlaisia mekaanisia ääniä, kun karhusta otetut kuvat tallentuvat muisti­korteille. Mutta kun karhu laskeutuu jaloilleen ja lähtee kulkemaan kohti ihmisiä, ilma täyttyy yhtäkkiä pelon hajusta. Ihmiset heittäytyvät maahan ja ovat olevinaan kuolleita, niin kuin ovat oppaistaan ohjeeksi lukeneet.

Karhu urahtaa pienen suden mukaansa. Nyt olisi hyvä tilaisuus haistella ihmisiä. Pedot kulkevat maassa makaavan ihmisen luota toisen luo ja nuuhkivat jokaisen vuorotellen. Pieni susi kyllästyy ja äksähtää, että se tietää jo, mille ihminen haisee ja että se haluaa lähteä nyt kotiin. Se lopettaa haistelun siihen paikkaan ja lähtee saman tien.

– Susi lämmittää saunan, se ärmähtää mennessään ja kiirehtää askeltaan.

Karhu syö vielä muutaman mättäällisen mustikoita ja sieniä ja lähtee sitten pienen malttamattoman suden perään. Kontion nenään tulee paistuvan omena­hyvän tuoksu.


On satu­viikko, ja peikko on laittanut tänne joka päivä yhden vanhan sadun pienestä suden­poikasesta, ketusta ja karhusta. Yhdessä sadut kertovat tarinan siitä, miten pieni susi opettelee tietämään ihmisen: ihmisen hajua etsimässä.

lauantai 18. lokakuuta 2014

Metsätyömaa

Karhu, kettu ja pieni susi pohrustavat metsän halki ja napsivat mättäillä kasvavia marjoja suuhunsa. Susikin syö ja sanoo, että ne ovat kyllä ihan vähän hyviä. Karhu näyttää tietä ja kohta pedot tulevat avo­hakkuu­alueen reunaan. Alueella on huiman korkeita puu­pinoja ja siellä haisee vasta­sahattu puu. Toisissa pinoissa on puun­runkoja, toisissa oksia, risuja ja kantoja. Alueen toiselta reunalta kuuluu jyrinää ja pärinää.

Pieni susi haistaa ilmaa. Hakkuu­aukealla tuoksuu vähän samalle pahalle kuin tanssi­lavan lähellä olleella hiekka­kentällä. Ihan selvästi jossain lähellä on ihminen.

Karhu kulkee varovasti edellä pitkin hakkuu­aukean reunoja. Pian he näkevät, miten julman suuri metsä­kone­harvesteri kurottaa kaulaansa, haukkaa puun leukoihinsa, puraisee sen poikki ja paloittelee kappaleiksi niin, että oksat ja kävyt sinkoilevat ympäriinsä. Eikä koneen nälkä sammu, vaan se haukkaa puun toisensa jälkeen, ja hakkuu­aukea suurenee koko ajan.

Metsä­koneen selässä istuu ihminen lasisessa kopissa. Karhua rupeaa suututtamaan metsän rikkominen ja se nousee seisomaan kahdelle jalalle, kävelee koneen luo ja koputtaa lasi­kopin oveen. Ihminen säikähtää, ja koneen kaula tekee monta hassun­kurista liikettä. Susi ja kettu katselevat metsästä. Kettua naurattaa ja susi virnuilee ihmisen kiljunnalle. Kun karhu avaa lasi­kopin oven, kiljuminen vahvistuu, ja ihminen lähtee karkuun toisen puolen ovesta. Karhu antaa sen mennä.

Pieni susi haistelee ja nuuhkii lasi­koppia ja haistaa ihmisen hajun. Nyt se kytkeytyy suden mielessä puuttomaan metsään ja paloiteltuihin, pinossa kuoleviin puihin. Kone käydä sytkyttää ja työntää ilmaan pako­kaasuja, ja pieni susi liittää nekin ihmisen hajuun.

Metsä­koneen kuljettaja on juossut itsensä läkähdyksiin ja istuu yhdelle metsään leikkaamistaan pihkaisista kannoista. Hän kaivaa puhelimen taskustaan ja soittaa esi­miehelleen kertoakseen metsän eläinten hyökkäyksestä. Pomo tuhahtaa miehen tarinalle ja sanoo, että jos karhu tulee vastaan, niin sen voi hyvin pilkkoa metsä­koneen harvesteri­leuoilla samalla tavalla kuin puut. Hän toteaa vielä, että on turha soitella niin kauan, kun urakka on kesken ja leimikko pystyssä, että töihin pitäisi mennä ja sassiin.

Kuljettaja palaa varovasti koneensa luo, kiipeää sen selkään ja lukitsee kaikki ovet. Pedot ovat kaikonneet ja kuljettaja antaa koneensa taas haukata rungon toisensa jälkeen. Hän melkein toivoo, että karhu palaisi.


Tänään on oikea satu­päivä, ja koko viikon on satu­viikko. Peikko laittaa tänne joka päivä yhden vanhan sadun pienestä suden­poikasesta, ketusta ja karhusta. Yhdessä sadut kertovat tarinan siitä, miten pieni susi opettelee tietämään ihmisen: ihmisen hajua etsimässä.

perjantai 17. lokakuuta 2014

Reviirimerkit

Kulkiessaan metsän reunoja yhdessä karhun ja pienen suden kanssa kettu kiertää etäältä kaikki metsään heitetyt roskat. Se väittää niitä ihmisen reviiri­merkeiksi. Pieni susi irvistää ja sanoo tietävänsä reviiriin merkitsemiseen paljon paremman konstin. Karhu hörähtää ja rapsuttaa sutta korvien välistä.

Kuomakset lähestyvät taloa, josta tulee paljon ihmisen hajua. Talon lähellä on lehmiä ja lampaita laitumella. Pieni susi haluaa mennä maistamaan niitä, sillä se haluaa tietää, ovatko ne hyviä. Karhu sanoo, että ne ovat vallan eris­herkullisia, mutta osoittaa samalla sudelle pellon­reunaa kiertävää sähkö­aitaa, joka on viritetty lampaiden turvaksi metsän­petoja vastaan. Lehmätkin ovat saman aidan takana.

Pieni susi katsoo aitaa ja ärmähtää, että se on ihan pieni aita ja että susi pääsee kyllä maistamaan lammasta. Kettu nappaa häntänsä kainaloonsa, virnistää ketusti ja kehottaa sutta koittamaan joitain aidan langoista.

Pieni susi epäröi, mutta sen tekee yhä kovemmin mieli maistaa yksi lammas, ja niin se työntää kuononsa laitimmaisen langan lähelle. Kun lanka koskettaa sutta, hukasta tuntuu kuin joku yhtäkkiä vetäisi paksua touvia sen kehon läpi. Sen pieni sydän heittää kaksi kuper­keikkaa, sykähtää laukkaan ja koettaa paeta outoa kokemusta. Suden turkki on aivan pörheä ja se itse on karannut jo kauas metsään ennen kuin se edes huomaa mitään tehneensä. Susi palaa nolona toisten luo ja haluaa tietää, mikä se oli.

– Se on vahti, kettu sanoo pienelle sudelle.

– Eikä se päästä meitä maistamaan lampaita, karhu jatkaa.

Pieni susi menee uudelleen katsomaan aitaa, mutta ei halua enää yhtään koskea siihen. Se haistaa sitä ja huomaa, miten sen kuonoon iskeneestä kipinästä syntynyt otsoni lähes peittää heikon ihmisen hajun.

– Ihmisten luona voi asua kissoja, kettu haukahtaa.

– Susi tykkää kissoista, pieni susi maiskauttaa ja irvistää sudesti.

Ystävykset lähtevät etsimään kissoja, mutta löytävät koiran, joka ryhtyy haukkua loksuttamaan heti, kun saa hajun metsän­pedoista. Haukku on niin kiivas, että kuomakset päättävät palata metsään, varsinkin kun koira lupaa, että ihminen tulee ja pamahtaa mokomat karva­turrit pois päiviltä.

Kun ne sitten lönköttelevät metsää kohti, ne huomaavat tien poskessa suuren pöntön, jonka kansi on raollaan ja jonka ympärillä leijailee kirpeä haju­kimara. Karhu menee liki ja kaataa roska-astian nurin. Jätteet ja roskat leviävät pitkin tietä. Pieni susi menee haistamaan niitä.

– Pöh, se sanoo. – Susi ei syö reviiri­merkkejä.

Kettu ja karhu katsovat toisiinsa, virnistävät hyvän­tuulisesti ja seuraavat pientä sutta, joka jo katoaa metsän tummuuteen. Tuuli tuo taakse jäävästä puu­tarhasta petojen nenään kypsien omenoiden tuoksun.


On satu­viikko, ja peikko laittaa tänne joka päivä yhden vanhan sadun pienestä suden­poikasesta, ketusta ja karhusta. Yhdessä sadut kertovat tarinan siitä, miten pieni susi opettelee tietämään ihmisen: ihmisen hajua etsimässä.

torstai 16. lokakuuta 2014

Hirvestys

Karhu on syönyt vatsansa täyteen ja pötköttelee mukavasti karhun­sammaleella. Pieni susi on asettunut ketun kanssa hyvälle kuuntelu­etäisyydelle. Karhu kertoo, miten se kerran eraus­pentuna melkein joutui ihmisen saaliiksi.

– Metsässä oli paljon mustikoita ja kaikki marja­karhut söivät niitä ylen­palttisesti. Sitten yhtenä päivänä hirvet juoksivat kovaa kyytiä. Ne huomasivat karhun, mutta niillä ei ollut aikaa yhtään pelätä sitä, kiersivät vain ja jatkoivat juoksuaan. Niiden silmät muljahtelivat ja sorkat heittivät sammalia korkealle. Jokin hirvitti niitä, ja ne juoksivat sitä karkuun, aivan täynnä hätää. Metsässä rytisi. Monta ihmistä kulki rivissä metsän halki ja piti meteliä. Sitä ne hirvet olivat säikähtäneet ja lähteneet karkuun. Karhu oli piilossa, ja ne huutavat ihmiset tulivat siihen ihan lähelle.

Karhu vetää henkeä ja kellahtaa selälleen. Sitten se ojentaa kaikki neljä käpäläänsä ylöspäin ja longottelee kämmeniään ja jalka­teriään.

– Silloin karhun jalat päättivät lähteä karkuun ja ottaa koko karhun mukaansa. Pensaan takana istui ihminen ja jalat veivät karhua sitä kohti. Se ihminen säikähti ja pamahti ja siitä pamahduksesta tuli karhuun iso haava.

Karhu raottaa turkkiaan ja näyttää lavassaan olevaa pitkää arpea.

– Pamauksesta tuli savua, sellaista ihmisen hajuista. Ne ihmiset pyydystivät hirviä ja pamauttivat niitä kuoliaiksi. Ne jättivät metsään paljon hirvien sisälmyksiä muiden syötäväksi.

Karhu on hetken aikaa hiljaa ja sanoo sitten karheasti:

– Pyydystävät ne karhujakin. Ja susia. Ja kettuja.

Pieni susi on kuunnellut vakavana karhun kertomusta. Se ei ole ennen ajatellut, että karhu on joskus ollut pieni. Se vilkaisee kettuun, joka on kuullut tarinan aiemmin ja katsoo nyt pientä sutta. Susi nousee, pörhistää itsensä suureksi ja toteaa, ettei se halua ollenkaan tietää, mille ihmisen pamaus haisee.


On satu­viikko, ja peikko laittaa tänne joka päivä yhden vanhan sadun pienestä suden­poikasesta, ketusta ja karhusta. Yhdessä sadut kertovat tarinan siitä, miten pieni susi opettelee tietämään ihmisen: ihmisen hajua etsimässä.

keskiviikko 15. lokakuuta 2014

Valtatie

Pieni susi kulkee etsimässä ihmisen hajuja yhdessä karhun ja ketun kanssa. Se muistaa haistaneensa pako­kaasuja metsän läpi kulkevan tien varrella ja osaa nyt yhdistää ne ihmisen hajuihin.

Ystävykset lähestyvät tietä menemättä kuitenkaan tielle saakka. Ne jäävät metsään katsomaan ohi­kulkevaa liikenne­virtaa. Pieni susi haluaa jo lähteä pois, sillä sen mielestä tie on pelottava. Kettu haluaa odottaa hämärää ja mennä sitten syömään kaikki tiellä makaavat jänikset. Susi muistuttaa sitä, että metsässä on kyllä mustikoita, jotka ovat ihan vähän hyviäkin. Karhukin marhaa yhtenään metsässä niitä syömässä.

Hämärä saapuu, ja kettu vilahtaa tielle. Se nappaa tielle kuolleen jäniksen hampaisiinsa ja karkaa takaisin metsään juuri ennen kuin se itse jäisi auton pyörien ruhjomaksi.

Säikähtäneenä kettu palaa pienen suden tykö. Se tipauttaa litteän jäniksen maahan ja toteaa nälän saaneen siitä otteen niin, että se menetti hetkeksi harkintansa. Moisesta jäniksestä ei ole edes syötäväksi, koska autot ovat levittäneet sen lihat pitkin tietä. Jäljellä on vain vähän rikkinäisiä luita ja nahka.

Karhu on juuri palannut mustikka­metsä­retkeltään ja toteaa, että haaska­linnut joutavat syömään autojen tappamat jänikset ja muut otukset. Se sanoo löytäneensä metsästä paljon ruokaa ja lupaa, että kaikki saavat siitä syödäkseen. Karhu kääntää selkänsä tielle ja lähtee kulkemaan metsään. Kettu jättää litteän jäniksen hiirille ja seuraa karhua yhdessä pienen suden kanssa.

Metsässä makaa henkensä heittänyt hirvi. Se on jäänyt rekan töytäisemäksi ja paennut metsään, vuotanut verensä vatsa­onteloonsa ja kuollut. Haaskan kimpussa pyörii korppeja ja variksia. Ne väistyvät ja lehahtavat oksistoon, kun karhu lähestyy niiden ruoka­pöytää. Karhu asettuu mukavasti ja haukkaa ensimmäisen palan jo vähän pehmennyttä lihaa. Kettu ja pieni susi odottelevat kohteliaasti hetken vähän syrjemmällä ennen kuin ryhtyvät syömään.

Haukkausten välillä pieni susi toteaa, että ihminen haisee kuolleille eläimillekin, niille joita oli siellä tiellä. Se kummeksuu, miksi ihmiset eivät syö niitä itse.

– Joskus syövät, karhu toteaa ja lupaa kertoa, miten ihmiset metsästävät jäniksiä ja hirviä.


On satu­viikko, ja peikko laittaa tänne joka päivä yhden vanhan sadun pienestä suden­poikasesta, ketusta ja karhusta. Yhdessä sadut kertovat tarinan siitä, miten pieni susi opettelee tietämään ihmisen: ihmisen hajua etsimässä.

tiistai 14. lokakuuta 2014

Mummo

Kettu, karhu ja pieni susi etsivät ihmisen hajuja ja saapuvat mustikka­metsään, jossa vanha mummo poimii marjoja. Mummo säikähtää, kun hänen jaloissaan yhtäkkiä pyörii pieni koira, joka haistelee hänen kinttujaan. Eläin on utelias, mutta vaikuttaa villiltä kaikkine susi­maisine piirteineen.

Mummo yrittää rapsuttaa koiraa ja puhuu sille ystävällisesti. Koira väistää kosketusta. Mummo oikaisee selkäänsä, ryhdistäytyy ja katselee ympärilleen näkyisikö koiran omistajaa missään. Silloin jonkin matkan päässä vilahtaa ketun hännän­pää, ja samalla suunnalla suurten honkien luona suuri mörheä karhu seisoo taka­jaloillaan. Mummo säikähtää ja kellahtaa mättäälle istualleen. Hän alkaa kovalla äänellä puhua asioitaan otso­herralle ja lupaa itsensä tälle lounaaksi, jollei marja­korin sisältö metsien kuningasta tyydytä. Hänhän on jo vanha ja elänyt pitkän ja hyvän elämän ja joutaisi jo tästä kivustaan lähtemään. Ystävät ovat jo kaikki menneet edeltä.

Mummo jatkaa sopotustaan ja pieni koira lähestyy karhua. Mummo varoittaa koiraa ja kehuu samalla sen rohkeutta. Ei kaikki koirat niin vaan karhun kimppuun kävisikään. Mummo hymyilee, kun pieni koira ja karhu kohtaavat ja lähtevät sitten yhdessä matkoihinsa. Ja ihan kuin kettu vielä loikkaisi niiden perään ja ne kaikki kulkisivat joukkona metsän siimekseen.

– Se haisi kokonaan ihmiselle, pieni susi murahtaa. – Se pelkäsi karhua. Susi haistoi.

Karhu sanoo, että jotkut ihmiset osaavat olla metsässä. Sitten se muuttuu miettiväisen näköiseksi ja kertoo tarinan karhu­emosta, joka oli ollut poikasiensa kanssa syömässä mustikoita, kun ihminen oli yhtäkkiä juossut emon ja pentujen väliin. Ihminen ei ollut välittänyt karhu­emon murahduksista. Emo oli sitten vähän haukannut sitä ihmistä ja se oli mennyt ihan rikki. Kohta metsään tuli paljon ihmisiä ja ne jahtasivat karhuemoa ja sen poikasia kunnes ne kaikki olivat ihan kuolleita.

Pienelle sudelle tulee karhun tarinasta paha mieli ja se laulaa pienen suruisen laulun. Sen mieli­kuvissa karhun poikaset istuvat ihan metsän reunan mättäillä, kuuntelevat sen laulua ja iloitsevat siitä, että ne muistetaan muutenkin kuin nahoista, jotka koristavat metsästys­majan seinää jossakin ihmisten maailmassa.


On satu­viikko, ja peikko laittaa tänne joka päivä yhden vanhan sadun pienestä suden­poikasesta, ketusta ja karhusta. Yhdessä sadut kertovat tarinan siitä, miten pieni susi opettelee tietämään ihmisen: ihmisen hajua etsimässä.

maanantai 13. lokakuuta 2014

Tanssilava

Pieni susi kävelee metsässä. Se nuuhkii kivien ja kantojen aluset, sillä se haluaa tietää millainen metsä oikeasti on ja mitä metsän sisällä on. Sen utelias kuono haluaa haistaa kaiken ja muistaa haistamansa. Kuono vie sutta ja näyttää sille tietä.

Metsä­tien varressa on romu­kasa. Pienen suden kuono tuo sen kasan luo ja se kiertelee sitä uteliaana. Ympäristö on kuollut ja maasta lähtee pistävä, hapan tuoksu, joka saa suden kuonon kutistumaan kasaan niin, ettei se haista enää mitään.

Mahan­alus jalkoja täynnä pieni susi juosta kipittää karhun ja ketun tykö. Heti ne nähdessään se kertoo, miten vieras haju söi sen nenän ja sanoo, ettei sillä ole kuonoa enää ollenkaan. Kettu haistaa akku­hapon pienen suden hengityksessä ja sanoo, että nenä tulee kyllä takaisin, kun työntää kuonon märkään sammaleeseen ja hengittää sen läpi oikeaa metsän hajua. Kettu toteaa, että jotkut ihmisen hajut voivat puraista pahasti ja että niitä on hyvä varoa.

Pieni susi käy hengittämässä sammalta. Sen jälkeen se haluaa lähteä löytämään lisää ihmisen hajuja yhdessä ketun ja karhun kanssa.

Aikansa kuljettuaan ystävykset tulevat hiekka-aukealle. Sen keskellä on pyöreä rakennus ja siellä erilaisia tuoksuja. Kettu kertoo, että pyöreä rakennus on tanssi­lava, jossa ihmiset käyvät soitimella. Pieni susi on utelias ja haluaa tietää, miten ihmiset ovat soitimella. Kettu kertoo:

– Naaras pyörittää urosta niin, että urokselle tulee paha olo. Jos uros menee pensaaseen oksentamaan, naaras etsii toisen ja pyörittää sitä. Se haluaa uroksen, joka ei oksenna pensaassa.

– Pensaassa haiseekin pahalle, susi toteaa käytyään haistamassa.

Sitten pieni susi haistaa tanssi­lavalta hajua, jonka päällä on kukkia ja kirpeitä ja makeita tuoksuja. Karhu murahtaa, että ihmiset haisevat omasta mielestään niin pahalle, että ne haluavat piiloutua kukkasten hajun sisälle. Siksi ihmisen haju on joskus vähän piilossa.

Susi sanoo, että se tietää jo vähän, mille ihminen haisee. Karhu haluaa, että susi haistaa vielä ulkona hiekka­kentällä viipyileviä pako­kaasun tuprahduksia.

– Tuokin on ihmisen haju, mörähtää karhu.

– Susi muistaa, kuuluu sutuinen ärmähdys.


On satu­viikko, ja peikko laittaa tänne joka päivä yhden vanhan sadun pienestä suden­poikasesta, ketusta ja karhusta. Yhdessä sadut kertovat tarinan siitä, miten pieni susi opettelee tietämään ihmisen: ihmisen hajua etsimässä.

torstai 9. lokakuuta 2014

Virralla

– Sylvi, sinäkin täällä. Sattuipa somasti. Luulin, että minun piti lähteä ihan yksin.

– Samaa minäkin pelkäsin, vaikka tiesin, että pakko tällä on olla tuttuja. Mukavaa, että sattui sama matka.

– Minusta olisi pelottavaa yksin. Minä olin aina niin seurallinen ja sosiaalinen.

– Heh. Niin olit, kylän­luuta ja kahvi­kissa.

– Täällä on erilaista kuin luulin. Kuvittelin, että meidän pitäisi tarpoa synkässä metsässä kivisillä poluilla, mutta tämähän on puisto. Oikein viihtyisää.

– Kuule Elli. Mitä sinulle kävi?

– Vähän nolosti. Pesin ikkunoita ja putosin. Ote lipesi.

– Minuun iski kohtaus.

– Äkkiä se kävi sitten sinullakin. Saitko kolikon mukaasi? Lautturille. Minulla on kaksi, jos tarvitset.

– Minä sinun kolikoitasi… Virta on tuolla. Katso. Joutsen ja kaikki.

– Onpa pitkä jono, ihan kuin lento­asemalla. Pitääkö meidän jonottaa vielä lautallekin?

– Kysytään henkilö­kunnalta, onkohan tuo niitä? Hei te siellä!

– Hei ja terve­tuloa virralle, hyvät naiset, mitä voin tehdä hyväksenne?

– Pitääkö meidän jonottaa tuolla?

– Ei tietenkään. Lautta on säilytetty ihan vaan nostalgisista syistä.

– Miten me sitten päästään virran ylitse?

– Ala­virralla on proomu, johon mahtuu sata­tuhatta asiakasta kerralla. Sille pääsee jonottamatta, vaikka ahdasta voi tulla. Kysyntä on kasvanut huimasti.

– Minä voisin kuitenkin tykätä lautturin kyydistä, kun kerran varasin kolikonkin, entä sinä Sylvi?

– Ihan sama kunhan ei tarvitse uida noiden veitsien ja kirveiden seassa.

– Kolikolla saa paikan proomusta, hyvät naiset. Lautalle se ei riitä.

– Kai se on sitten mentävä proomulla. Tule Elli.

– Hyvää matkaa ja olkaa tarkkoina. Monet proomu­yrittäjät kippaavat kyytiläiset virtaan ja palaavat saman tien hakemaan uutta lastia. Bisnes kannattaa sillä konstilla paremmin, kuin kuskaamalla asiakkaat perille saakka. Mutta ei huolta. Aina joku selviää virrastakin.


Ensi viikko on satu­viikko. Maanantaista lähtien peikko laittaa tänne joka päivä yhden vanhan sadun pienestä suden­poikasesta, ketusta ja karhusta. Yhteensä seitsemän satua. Sadut tykkäävät, kun niitä luetaan. Lue sinäkin. Saa kertoa kavereille.

torstai 2. lokakuuta 2014

Sienessä

Riku nojailee city-maasturiinsa ja vilkuilee kelloaan. Hän on luvannut lähteä kirjastossa tapaamansa Sadun kanssa sieni­metsään ja ajatellut, että koettaisi samalla onneaan tämän kanssa.

Satu polkee ohitse ja vie pyöränsä pyörä­telineeseen, kipaisee sitten Rikun luo ja antaa tälle sieni­korinsa huolehdittavaksi.

– Aika monta, Riku ihmettelee. – Minä otin vaan yhden ämpärin. Siihen sopii vaikka kuinka paljon, kun painaa sienet tiiviisti.

– Sinussa on selvää insinööri­ainesta, Satu sanoo ja hymyilee.

Rikun polvet vavahtavat, lämmin tunne heilahtaa hänen vatsassaan, ja hän avaa auton oven naiselle.

Metsässä Riku kulkee suoraan parhaalle sieni­paikalleen. Muille hän ei sitä näyttäisi, mutta nyt hän haluaa tehdä vaikutuksen Satuun, joka on selvästi luonto­ihminen.

– Miltä näyttää? Riku kysyy ja osoittelee mättäitä kädellään. Joka puolella kasvaa kantarelleja, haapa­rouskuja ja haperoja. – Eikö vain ole upea paikka?

– Missä ovat seitikit ja lima­nuljaskat? En minä tuollaisilla mitään tee.

Outo nainen, Riku miettii ja muistelee joskus nähneensä suippo­lakkeja läheisessä ryteikössä. Ehkä ne kelpaisivat.

Suippo­lakit eivät kelpaa, mutta niiden lähellä kasvaa oikean­laisia sieniä: veri­seitikkejä, veri­heltta­seitikkejä ja hurme­seitikkejä. Nainen täyttää niillä korinsa ja kehottaa Rikua keräämään samaa lajia ämpärin täyteen. Kun astiat ovat täynnä, nainen pyörähtää ympäri ja lähtee saman tien autolle päin.

– Joko sinä lähdet? Riku säikähtää, hänhän ei kerinnyt vielä yrittää yhtään mitään.

– Jo. Tuletko mukaan? Mummon mökki on tässä lähellä. Mennään sinne ja keitetään nämä.

– Seitikit?

– Niin. Nämä ovat juuri hyviä.

Riku suostuu. Mummon mökin pihalla seisoo vanha muuri­pata. Satu komentaa Rikun tuomaan vettä kaivolta sillä aikaa, kun hän itse virittää tulen padan alle. Riku tuo. Seuraavaksi hänet käsketään liiteriin pilkkomaan puita ja kantamaan niitä tulen ruuaksi. Riku pilkkoo.

Satu käy tuvassa ja vaihtaa ylleen mustan leningin ja solmii päähänsä punaisen huivin. Hän tuo mukanaan pistävän tuoksuista jauhetta, jota hän sekoittaa padassa poreilevaan veteen. Riku saa pilkkoa sieniä sekaan. Liemi kuplii syvän punaisena.

– Näyttää hyvältä, Satu toteaa ja tarttuu Rikua hihasta. – Tule. On aika.

Mies seuraa. Hetki on kummallinen, ja epäilys kiertää hänen mielessään, mutta nainen on edelleen ihana ja suloinen, vaikkakin outo. Ehkä hän katsoisi tämän leikin loppuun saakka.

Satu narauttaa aitan oven auki. Keskellä lattiaa seisoo hakkuu­pölkky, jonka nokkaan on isketty leveä­teräinen kirves. Pölkyn päälle on joskus valunut punaista nestettä. Rikun polvet pehmenevät ja notkahtelevat, ja mies kieltäytyy tulemasta aittaan, perääntyy ja tuijottaa Satua.

– Luulin, hän vingahtaa. – Luulin, että noidat ovat satua, mutta nyt luulen, että Sadut ovat noitia. Minusta et saa lihaa liemeesi.

Riku huutaa suoraa huutoa, karjuu ja pakenee autolleen. Hän starttaa ja kaasuttaa niin, että auton renkaat ruopivat piha­soraan syvät urat. Satu kohauttaa harteitaan. Hän menee mökille ja kertoo mummolleen apu­miehen karanneen kesken kaiken.

– Taasko? mummo kysyy. – Millä sinä niitä oikein pelottelet?

– Jospa mummo vähän auttaisi, Satu naurahtaa, – niin saadaan langat siirrettyä värjäys­pataan ja kuivumaan vielä ennen pimeää.

– Autanhan minä tyttö-hyvä, autanhan minä. Vaikka osaisithan sinä jo itsekin.

Mummo köpöttää mökin kuistille ja huiskii siinä kepillään aittaa kohti. Hänen suustaan loikkii sanoja ja sammakoita, aitan ovi aukeaa ja lanka­vyyhdet juoksevat itse värjäys­liemeen, sukeltavat sinne ja porisevat hiljaa pinnan alla.

– Kiitos, mummo. Minä kun en yhtään tykkää siitä, miltä nuo sammakot tuntuvat, Satu selittää ja lupaa turauttaa ilta­kahvit.