torstai 22. kesäkuuta 2017

Charmikas kohokas

Tä­mä ta­pah­tui sil­loin, kun ra­vin­to­lois­sa sai vie­lä polt­taa tu­pak­ki­a. Mi­nä is­tuin no­ja­tuo­lis­sa, polt­te­lin piip­pu­a­ni, mais­te­lin kah­vi­a ja kon­jak­ki­a pak­su­ma­hai­ses­ta la­sis­ta. Päi­vän leh­ti oli avo­in­na edes­sä­ni, ja mi­nä tut­kin kult­tuu­ri­ta­pah­tu­mis­ta ker­to­vi­a uu­ti­si­a. Vat­sa­ni keh­rä­si su­la­tel­les­saan sil­le juu­ri tar­jo­a­maa­ni ate­ri­aa.

Lau­ra, tyy­lik­kää­nä ku­ten vain hän osaa, is­tah­ti vie­rei­seen no­ja­tuo­liin, hy­myi­li mi­nul­le ja las­ki la­sin­sa pöy­dän kul­mal­le. La­sis­sa kup­li, po­reet hyp­pe­li­vät nes­teen pin­nal­la.

– Olet­ko val­mis, her­ra pii­pu­kas? hän ky­syi.

Haas­te oli esi­tet­ty. Mi­nä ra­kas­tin kes­kus­te­lu­ja Lau­ran kans­sa. Hän oli hy­vä suus­taan ja lä­hes ai­na ta­va­tes­sam­me haas­toi mi­nut ki­saan vään­tä­mään sa­nan säi­lää kans­saan.

– Kas kas, Lau­ra ra­kas, sa­noin. – Aloi­tuk­se­si on ne­ro­kas.

– Vaan olet­ko tar­peek­si tai­do­kas, vai­ko pa­hai­nen alo­kas?

Pääs­sä­ni ki­hi­si, kun hain sa­no­ja, joi­den avul­la pär­jäi­sin Lau­ral­le. Olin var­ma, et­tä hän oli val­mis­tau­tu­nut koi­tok­seen laa­ti­mal­la pit­kän sa­na­lis­tan, jos­ta hän nyt va­li­koi sa­no­jaan.

– On­ne­kas on haas­te ja ko­vin ha­po­kas, eh­kä jo­pa koh­ta­lo­kas.

– Jos sä har­tei­kas ja raa­mi­kas, oi­sit vie­lä tah­di­kas, olis hä­vi­ös kun­ni­a­kas.

Lau­ra ei ol­lut­kaan niin vah­voil­la, kuin olin luul­lut, sil­lä hän pyy­si jo nyt ar­mo­a ja mi­nu­a luo­vut­ta­maan. Tai sit­ten hä­nel­lä oli jo­kin len­no­kas sut­kaus mie­les­sään.

– Al­ku oli hoh­do­kas, mut pian oot sä pu­do­kas, sa­noin ja sy­ty­tin sam­mu­neen piip­pu­ni uu­del­leen. Mu­he­vat sa­vu­pil­vet lei­jai­li­vat ylä­pu­o­lel­lam­me.

– En hä­vi­ä, Lau­ra sa­noi ha­ke­mat­ta haas­te­sa­naa lau­see­seen­sa. – Tu­lin vain aja­tel­leek­si…

– Mi­tä?

– Sa­no­ja. Ne jak­sa­vat hu­vit­taa mi­nu­a ai­na. Var­sin­kin, kun nii­tä kat­soo vä­hän syr­jäs­tä. Lai­toin aa­mi­ai­sek­si mu­na­kas­ta ja ru­pe­sin miet­ti­mään, mil­lai­nen ih­mi­nen oli­si mu­na­kas. Si­nä tu­lit he­ti mie­leen.

Kuu­ma pu­na hul­mah­ti ni­vu­sis­ta­ni pää­la­el­le. Lau­ra ei ol­lut huo­maa­vi­naan, vaan jat­koi:

– Ajat­te­lin va­nu­kas­ta­kin. Voi­ko jo­ku ol­la va­nu­kas? Tai voi­ko ma­ha­kas ol­la ruo­kaa? Tuol­lai­si­a sa­no­ja on pal­jon. Vaik­ka ko­ho­kas. Sii­tä tu­li ha­ke­mat­ta mie­leen telt­ta.

– Olet juo­ni­kas, Lau­ra, sa­noin ja ima­i­sin piip­pu­a­ni.

– Olen toi­vei­kas. Eh­kä tar­jo­at mi­nul­le tul­ta.

Lau­ra kier­si pik­ku­si­ka­rin pit­kään imuk­kee­seen ja nos­ti sen huu­lil­leen. Hän no­jau­tui mi­nu­a koh­ti ja hy­myi­li. Raa­pai­sin tu­len ja sy­ty­tin hä­nen si­ka­rin­sa.

– Näet­kös nyt her­ra pii­pu­kas, hän sa­noi. – Mi­nä olen voit­ta­nut ja saan päät­tää tä­nään.

Kes­ti het­ken en­nen kuin oi­val­sin, mi­tä hän ha­ki. En kyen­nyt pi­dät­te­le­mään nau­rah­dus­ta, en pär­jän­nyt hä­nel­le täs­sä lei­kis­sä al­kuun­kaan.

– Tap­pi­o­ni on ras­kas, nei­ti si­ka­ri­kas, myön­nän, et­ten ol­lut hoh­do­kas.

– Lo­pe­ta, hän sa­noi ja ve­ti mi­nu­a kä­des­tä koh­ti tak­si­a­se­maa. – Si­nä hä­vi­sit jo.

4 kommenttia:

  1. Juhannuksena meinaan olla makkaran jälkeen mahakas, tuikun jälkeen rahakas ja aamulla varmaan vanukas. Ihanaa Juhannusta Sinulle peikkokulta.

    VastaaPoista
  2. Minä sitten tykkään tuollaisesta iloisesta sanallisesta kastelusta.

    VastaaPoista
  3. Kaunista ja hyvvää juhannusta herra Kohokkaalle vanukkaineen:)

    VastaaPoista