torstai 25. toukokuuta 2017

Bussissa

Yö oli kauhea. Aivan hirmuinen. Minä juoksin henkeni edestä ja hirviöt olivat saada minut kiinni. En antanut periksi, vaan etsin oven, jossa luki valve. Avasin sen ja ryntäsin valveeseen, hirviöt jäivät taakseni.

En oikeastaan tiedä mikä minua pelotti. Hirviöt olivat hyvin ihmis­mäisiä, mutta niiden kasvot elivät omaa elämäänsä. Aluksi ne olivat aivan kuin ihmis­kasvot, mutta vaihtuivat katsellessani hirviö­kasvoiksi. Ja minä pakenin, en voinut muuta. Olin paennut jo viikko­kausia, juossut karkuun joka ikinen yö. Hirviöt seurasivat minua aina valveen ovelle saakka. Sen pidemmälle ne eivät päässeet.

Ovi oli joka yö eri paikassa, ja minä juoksin, kunnes löysin sen. Olin aina läkähty­mäisilläni, ennen kuin näin oven. Ovia riitti, ohitin niitä useita etsiessäni oikeaa. Suurin osa oli kyltittömiä, niistä ei tiennyt mihin ne veisivät, joten en avannut niitä. En uskaltanut. En avannut kyltil­lisiäkään, jotka johtivat kuolemaan, kadotukseen, olemat­tomuuteen, liekkeihin. Minä juoksin niiden kaikkien ohitse, vain se, jossa luki valve, kelpasi minulle.

Avattuani oven heräsin arkeeni. Tavalliseen aamuuni, jossa laitoin puuroa ja kahvia. Helpotus oli valtava. Minua laulatti ja hyräilin balladi­renkutuksia mieleni iloksi. Vaikka uni oli painajaisten värittämää, se oli kuitenkin unta. En ollut nukkunut juuri ollenkaan sen jälkeen, kun olin saanut ryöstäjiltä iskun päähäni. Kolme tuntia yössä riitti siihen, että pysyin suunnilleen järjissäni.

Heitin tavarat olka­laukkuuni ja juoksin bussi­pysäkille. Töissä aika menisi huomaamatta, kiire ja tehtävä­paljous pitivät ajatukset kurissa. Kun bussi tuli, kapusin kyytiin ja istuin yhdelle viimeisistä vapaista penkeistä. Mukavaa, että ihmiset käyttivät joukko­liikennettä.

Kaivoin kirjan laukustani ja ryhdyin lukemaan. Ehdin lukea vain minuutin tai pari, kun vieressäni istuva nuori nainen katsoi minua ja hymyili. Hän kysyi jotakin kirjastani ja odottamatta vastaustani kertoi unestaan, jossa hän epä­toivoisesti etsi ovea valveeseen.

Minä hätkähdin. Aivan kuin minun uneni.

Olin jo ryhtyä kertomaan omasta unen­näöstäni, kun hän katsoi minua uudelleen. Minä tuijotin häntä ja kurkustani nousi ininä, kun hänen kasvonsa muuttuivat. Hän oli yksi niitä, minun jahtaajiani. Nousin ylös saman­aikaisesti kaikkien muiden matkustajien kanssa. Yritin huutaa ja pyytää apua, mutta en saanut aikaan kuin vikisevää pihinää. Linja-auto oli täynnä hirviöitä.

– Mutta minä ehdin, huohotin. – Minä ehdin valveeseen. Ette te voi olla täällä.

– Ehditkö? vieressäni istunut tyttö irvisti. – Mitä jos me vaihdoimme kyltin?

Samalla hetkellä tiesin sen olevan totta. Enhän minä edes juo kahvia, ja olin sinä aamuna keittänyt sitä täyden pannullisen pannulla, jota minulla ei ole. Enkä ole sietänyt puuroakaan sen jälkeen, kun muutin omilleni. Minä olin ansassa.

– Mitä nyt tapahtuu? kysyin.

Yksikään hirviöistä ei sanonut mitään, mutta niistä jokainen piteli lonkerossaan imu­pilliä ja lähestyi minua. Toivoin herääväni. Halusin herätä, en halunnut nähdä, tuntea enkä kuulla. Kun ensimmäinen imu­pilli painui ihoni läpi, minä putosin pimeään.

2 kommenttia:

  1. Kiellosta huolimatta luin.... mahtaako nyt tulla se eka kerta, kun ei uni tule?

    VastaaPoista