Pala kakkua

Pomo kävi Englannissa ja toi tuliaisiksi kakun, jonka pakkausta koristivat sanat "Rich fruit pudding". Se tarjosi sitä kahvi­tauolla, mutta jätti kakun syömisen vahtimatta. Ei me saatu sitä syötyä. Jokainen irvisteli alas nokareen ja piilotti loput pomon henkilö­kohtaisesti leikkaamasta ja tarjoilemasta kakun­palasta omien eväidensä kääreisiin.

Kotona avasin eväs­paperit ja kakku­palan yltiö­imelä tuoksu muurasi nenäni umpeen. Silmätkin vuotivat. Vien tuliaisen pihalle ja vihelsin varista. Oimme koko kesän jakaneet herkkuja ja syöneet yhdessä saman pöydän ääressä. Erityisesi se kerta, kun olin paistanut lettuja ulko­tulilla, oli jäänyt molempien mieleen. Hyvää piisasi ja lopulta rötkötimme molemmat nurmikolla ja ähisimme.

Varis tuli ja laskeutui tuolin sarjalle, josta se näki kaiken, mitä pöydälle oli katettu. Minä avasin paketin ja tarjosin kakun­palaa. Varis nokkaisi, loksautti nokkaansa ja rääkäisi. Se ei kestänyt moista herkkua ja katsoi minua mustilla silmillään pää kallellaan. Minusta tuntui, että olin pettänyt sen luottamuksen.

– Sori, sanoin. – Pomon tuoma kakku. Englantilainen. Ajattelin, että saattaisit tykkätä.

– Kraa'a?

– En, tunnustin. – Se oli yököttävää. Mitähän sen kanssa tekisi?

– Krok!

– Meinaatko? Komposti­madot kyllä syövät mitä vaan.

Kompostiin se joutaisi, en pystynyt enää kuvittelemaan ketään enkä mitään muuta, jolle kakku kelpaisi. Hain varikselle kaksi grilli­nakkia hyvitykseksi ja kiikutin kakun­palan kompostiin. Sillä siitä päästiin. Komposti­madot voisivat halutessaan pitää vaikka juhlat.

Istuin pöytään variksen kaveriksi. Mutustelimme nakki­makkaroita ja mietimme maailman menoa, kun kompostin kansi aukeni, ja armeijallinen lieroja lähti tulemaan kohti.

Ensin minua ihmetytti, sitten nauratti ja lopulta pelotti. Lieroja matoi maassa paksuna mattona, miten niitä olikin mahtunut niin paljon kompostiin. Ne kiipesivät tuolin- ja pöydän­jalkoja myöten ylös ja ryhmittyivät pöydän reunalle. Varis oli siirtynyt puun oksalle ja huuteli sieltä mieli­piteitään.

Tiesin, että madot eivät oikeasti osaa puhua, mutta koin mato­kansan yhteisen paheksunnan vahvana. Minä kelvoton olin pilannut niiden elämän, kodin ja maailman.

– Ei ollut tarkoitus, sanoin. – En tiedä, mitä muutakaan olisin voinut tehdä sille leivonnaiselle.

Madot eivät sanoneet mitään. Niiden pää oli koholla ja ne huojuivat epätahtiin.

– Saahan sen pois sieltä, totesin, kävin hakemassa ja laskin keskelle pöytää.

Madot eivät luovuttaneet. Varis raakkui myötä­mieltä. Pakkohan minun oli. Haukkasin palan kakkua. Siinä maistui eiliset perunan­kuoret ja viime viikkoiset kalan­perkeet. Paljon parempaa kuin aiemmin, mutta silti minua etoi.

Söin, kunnes viimeinen palanen käänsi vatsani ympäri. Kakku levisi hienoksi pureskeltujen nakin­kappaleiden kanssa pihalle. Nyt madoille kelpasi, ja varis tuli hakemaan osansa. Ei kestänyt kauaa ennen kuin piha oli siisti, ja madot palanneet kompostiin. Varis istui tuolin sarjalla, tuijotti minua ja totesi:

– Kronk.