torstai 20. heinäkuuta 2017

Ranskikset

Kerttu ja Aira pistäytyvät mäkkärissä ja hakevat evästä. Molemmilla on kolme suurta paperi­pussillista hamppareita ja ranskiksia ja ketsuppia ja sen sellaista. Yhden pussin kulmasta tipahtelee sulanutta jäätelöä. Kertulla on pussien lisäksi vielä pahvi­telineellinen muovi­kantisia pahvi­mukeja rollaattorinsa kuljetus­telineellä.

– Tuolla on nätti paikka, mennään sinne, Kerttu ehdottaa.

– Mennään vaan, Aira suostuu ja vaihtaa köpityksensä suuntaa.

Vajaa kymmenen minuuttia, niin naiset istahtavat puiston penkille ja huohottavat hengästymistään.

– Alkaa kunto olla jo aika kohdillaan, Aira kehuu. – Sinä et pysynyt yhtään perässä.

– Ei tämä mikään kilpailu ollut. Sitä paitsi sinä otit varas­lähdön.

– En varmasti ottanut. Huolitko ranskiksia?

– Minulla on omia, laho­pää. Ja aloitan tästä hampparista.

Kerttu ottaa yhdestä pussistaan kuusin­kertaisen hampparin, jonka joka välistä tursuaa majoneesia ja suola­kurkun viipaleita. Hän venyttää suutaan auki, haukkaa ja hymyilee onnellisena naama ja suu täynnä hampurilaista.

– Hyvää.

– Siltä näyttää. Aira tuhahtaa. – Otatko limua?

– Anna tänne. Ketsuppia kanssa.

Aika kuluu ja pussit tyhjenevät. Naiset heittävät roskat maahan ja potkivat niitä yhä leveämmälle.

– Tämä tuntuu kyllä pahalta, Aira toteaa. – Tämmöinen roskaaminen. Minä olen kyllä aina…

– Älä nyt ala mamistella, tehdään niin kuin sovittiin.

– Mutta…, Aira yrittää vielä, katsoo Kerttua silmiin ja myttää taas yhden lautas­liinan palloksi ja heittää sen maahan.

– On me tähän ikään jo siivottu tarpeeksi muiden jälkiä, siivotkoon muut nyt meidän. Ja haistakoot vaikka kukkasen.

– Tuolla niitä olisi.

– Mitä?

– Kukkasia.

– Ne me katkotaan, kun saadaan nämä levitettyä, Kerttu tokaisee ja viittaa pariin täysinäiseen pussiin.

– Minulla on jo maha täynnä.

– Niin minullakin. Napakin rutajaa. Taitaa olla pakko heittää loput ruuat pitkin.

Kerttu huitaisee täysinäisellä ranskis­pussukalla laajassa kaaressa. Peruna­suikaleet ryhmittyvät maahan puoli­kuuksi. Aira peittää silmänsä ja vingahtaa.

– Kerttu! Se on ruokaa!

– Mitä välii! Kaada nyt loput ketsupit siihen penkille, niin päästään lähtemään.

7 kommenttia:

  1. Höh. Meni kommentti taivaan tuuliin... oisin vaan sanonu, jotta kyllä rollaattori-ikäisillä luulis olevan kotoa opitut käyttäytymis-säännöt tallessa..., mutta mitä välii?

    VastaaPoista
  2. He taitavatkin syödä paljon, koska teiden parkkipaikkojen lähellä on paljon muovi­kantisia pahvi­mukeja. Ranskikset ovat kadonneet, varmaankin harakat vieneet mennessään. Muovitetut käärepaperit ja cocistölkit sointuvat luontoon kauniisti pahvimukien ja kansien kanssa.

    VastaaPoista
  3. Mitä, miekin saan välillä tuollaisia uhmakohtauksia, haen hampparii ja ranskiksii snagarilta ja syön niin et napa rutisee. Liittyykö se jotenkin ikään? Uskaltaa olla tuhma ja tottelematon syömällä roskaruokaa!? Roskaamista en tunnusta, mut mummelit näytti tarinassa kesoo niille jotka ei vaivaudu korjaamaan omia sotkujaan! Peukkuja sille!

    VastaaPoista
  4. Hyi, hyi, mummot ja muut, ei noin saa tehdä!!

    VastaaPoista
  5. No nyt se selvisi, miksi maailma hukkuu roskiin...

    VastaaPoista
  6. No, jopa sattui. Molemmat ollaan kirjoitettu kahdesta naisesta. Tykkäsin tästä sinun jutusta, se ei ole liian pitkäkään ja siinä on itua!

    VastaaPoista
  7. Kerttu ja Aira päättävät kapinoida, että osataan sitä mekin roskata.

    VastaaPoista