keskiviikko 30. tammikuuta 2013

Ajan lastu

Vanha mies istuu rautatieaseman kahvilassa ja katselee kaukaisuuteen kapenevia raiteita. Hänen edessään jäähtyy kupillinen mustaa kahvia. Suklaapala, jonka baarimikko on laittanut kupin viereen, on pehmentynyt ja sulanut. Mies vilkuilee asiakkaita, joita tulee sisään tuon tuosta.

Kun hän huomaa tutut kasvot, ilo häilähtää hänen sisällään ja jää pingahtelemaan selkärankaa ylös ja alas. Miehen ilme ei kuitenkaan muutu, vaan hän näyttää yhtä yrmeältä kuin aina. Hän nyökkää tervehdyksen ja jää odottamaan.

Nuori mies tilaa latten, tulee lasi kourassa vanhuksen luo ja istuutuu samaan pöytään.

– Moi, vanha mies sanoo. – Mitä kuuluu?

– Sen kummempia, nuorukainen vastaa. – Samaa.

Molemmat istuvat pitkään ja miettivät omiaan, maistelevat juomiaan ja koettavat tulkita toistensa ilmeettömyyttä.

– Mitä tuo on? mies kysyy ja heilauttaa kättään toisen juomalasia kohden.

– Pitkä maitokahvi.

– Ei olla nähty melkein vuoteen, mies jatkaa toisesta kohtaa ajatustaan.

– Ei.

– Miten työt?

– Ihan ok.

– En ole kuullut veljistäsikään mitään, saati tavannut, mies sanoo, ja ikävä puristaa hänen vatsansa mustaksi jääksi. Miehen ilme on rikkumaton ja suu suora viiva. Mikään hänen tunteistaan ei näy ulospäin, vaikka silmien takana velloo paineenalaista suolavettä.

Kuluu hetki.

– Hyvin niillä menee, nuorukainen kertoo, hörppää juomansa ja alkaa koota tavaroitaan. – Juna lähtee.

– Minäkin tästä, mies toteaa ja nousee. – Nähdään. Heippa.

– Joo. Heippa, iskä.

6 kommenttia:

  1. Voi että, sääliksi käy molempia miehiä. Eivät ymmärrä ojentaa kättä.

    VastaaPoista
  2. No huh. Tällaiseksi on maailma mennyt. Ihmiset pelkäävät näyttää tunteitaan, vaikka kohtaamisen "ilo pingahtelee selkärangassa ylös, alas" (hienosti sanottu Peikko).
    Mitä olisikaan saanut kunnon halaus aikaan!

    VastaaPoista
  3. Palasin juuri viikon reissulta isäni, 98-v, asioita hoitamasta. Elämä on joskus tarinaa monipuolisempi. Ja tunteiden osoittamatta jättäminen viisautta. Sillä mitä hyödyttäisi raivota ihmiselle, jonka itsekkyys, ahneus ja toisten ihmisten hyväksikäyttö ovat vuosikymmenten kuluessa pahentuneet mittoihin, jotka tragikoomisesti kehon rappeutuessa kääntyvät omaa hyvinvointiaan vastaan. Tietysti psykologi käskisi miettiä, miksi juuri nämä seikat korpeavat minua – ehkäpä käskisi katsoa peiliin.

    VastaaPoista
  4. Kun lapsista on tullut aikuisia, pitäisi löytyä myös anteeksiantoa puolin ja toisin. Ovatko nuoremmatkaan sen paremmin onnistuneet vanhempina omassa perheessään.

    Ja vanhat eivät sitten enää kovin kauan ole tavattavissa. Pitäisi tavata useammin silloin kun se vielä on mahdollista. Olipa suhde vanhempiin ollut sitten minkälainen tahansa, niin yleensä heitä ikävöidään kovastikin sitten, kun heitä ei enää ole.

    Tätä asiaa ei Isopeikkokaan turhaan muistuta.

    VastaaPoista