Rouva karhu

Nainen kävelee ikivanhaa naavakuusikkoa halkovaa hiekkatietä ja katselee varpaitaan, jotka pilkistävät kenkien avoimista kärjistä. Välillä nainen loikkii tai kulkee vaihtoaskelin, mutta pitää kuitenkin katseensa tienpinnassa.

Karhu seisoo kuusikossa, nojaa yhteen kuusista ja kihnuttaa kutinoitaan sitä vasten. Kun se huomaa naisen, se murahtaa hiljaa ja laskeutuu neljälle jalalleen. Nainen katselee vaihteeksi kuusikkoa ja alkaa tapailla ”on sammalet myllätyt” -värssyn säveliä. Karhu tulee kuulumattomin askelin metsästä tielle hyvän matkaa naisen takana ja lähtee tämän perään.

Kun nainen on enää puolen metrin päässä, kontio nousee pystyyn, ottaa naisen kiinni muutamalla nopealla askeleella ja tarttuu tätä kädestä. Nainen vilkaisee sivulle ja näkee vierellään karhun, joka on häntä ainakin kaksi päätä pidempi, jollei kolmea.

– Sinä tulit, nainen sanoo. – Odotin sinua.

– Odotitko, karhu mörähtää ja pyörittää korviaan.

– Joo, nainen tunnustaa. – Olin kuullut juttuja, että pelottelet täällä ihmisiä.

Karhu hellittää naisen kädestä ja istuutuu tienposkessa nököttävän kivenlohkareen päälle. Nainen jää seisomaan ja katselemaan mesikämmentä.

– Otatko kaljan? hän kysyy ja ryhtyy avaamaan reppuaan.

Karhu ottaa. Nainenkin ottaa. He istuvat kivellä ja juovat olutta, laulavat metsäisiä lauluja sen verran kuin muistavat. Karhu kaivaa kätköistään paksuja sikareita, joita se tarjoaa naiselle. Nainen valitsee yhden, katselee sitä, nuuhkaisee ja pyörittää sormissaan. Sitten hän puraisee sen päästä aimo mällin poskeensa ja ryhtyy jauhamaan.

Kun naisen reppu on tyhjä täysistä ja täysi tyhjistä tölkeistä, karhu ehdottaa, että he lähtisivät hakemaan lisää olutta kyliltä. Nainen suostuu, tarttuu nyt itse kontiota käpälästä ja kulkee tämän rinnalla yhtä jalkaa kyläkaupalle.

Kauppias katselee karhua ja naista ja pyörittää päätään. Hän sanoo, ettei olutta saa myydä kännisille ihmisille, saati karhuille. Karhu suuttuu. Kauppias säikähtää, antaa otsolle lahjaksi sen jo syliinsä keräämät oluet ja sanoo, ettei lakikaan lahjoittamista hänen tietääkseen kiellä.

Nainen puristaa karhun käsivartta ja nojaa tämän karvaiseen kylkeen. Hän vinkkaa silmää kauppiaalle ja sanoo:

– Tämä on niin hyvä mies. Minusta tulee pian aikaa rouva karhu.

Mesikämmen hätkähtää. Se työntää oluet naisen syliin ja lähtee kiireesti kaupasta, pinkaisee juoksuun ja juoksee suoraan naavakuusikkoonsa ja sen taakse vuorille, jossa sillä on kalamaja.

– Noin, nainen toteaa kauppiaalle. – Se pelottelija on hoidettu. Kukas seuraavaksi?

Koirahaukku

Rekku, punakeltainen pystykorva, kulkee itsekseen pitkin. Se on luikahtanut omille teilleen, kun emännän katse on välttänyt ja haistelee nyt rauhassa kaikkia koirajuttuja, joita tienvarret ovat täynnään. Sen sisällä kaihertaa, sen pitäisi etsiä jostain toisia koiria, tai ainakin yksi koira.

Kippurahäntä menee entistä kippurampaan, kun Rekku haistaa merkkejä ja tiedonantoja. Jokaisessa viestissä on mukana tieto siitä, että sen jättäjä kulkee ihmisen mukana. Rekkua alkaa huolestuttaa. Sen pitää pian aikaa ruveta juttusille kiinni olevan koiran kanssa, ja silloin on todennäköistä, että ihminen puuttuu asiaan, eikä mistään tule mitään.

Pieni valkoinen koira, vahvaluontoinen terrieri, kävelee tien toisella puolella talutushihna kaulassaan. Rekku päättää kysyä siltä ja ryntää saman tien sen luo. Pieni valkoinen pysähtyy ja jää jalat tönkössä vaihtamaan neniä Rekun kanssa.

– Voisitko haukkua minua? Rekku urahtaa.

– Koiraksiko? pieni valkoinen murahtaa.

– Niin.

Pieni valkoinen aloittaa hirmuisen rähinän ja haukun. Se antaa Rekun kuulla olevansa totinen koira ja koiran arvoinen. Ihminen ei tiedä mitä tehdä, nyhtää hihnasta ja koettaa saada lemmikkinsä pois tilanteesta, jota pitää hankalana. Koira ei kuitenkaan lähde minnekään, vaan antaa ymmärtää, että tämä homma hoidetaan nyt tässä. Se haukkuu ja louskuttaa, kunnes Rekku on haukuttu valmiiksi.

– Kiitos, Rekku vinkaisee.

– Vuoroin vieraissa, pieni valkoinen ynähtää ja lähtee vetämään ihmistään kotiin päin.

Ihminen seuraa ystäväänsä. Rekku pinkaisee tien ylitse ja menee iloisen oloisena ja selvästi piristyneenä matkoihinsa.

– Mitä tuo oli? ihminen kysyy. – Tuollainen rähinä yhtäkkiä. Ethän sinä yleensä niin tee.

– Se koira oli jo vähän villi, pieni valkoinen selittää. – Sitä piti haukkua koiraksi.

– Koiraksi?

– Niin, ettei se rupea sudeksi.

– Sudethan ovat hienoja. Olisihan se voinut ruveta sudeksi ja elää metsässä vapaana.

– Sudet tapetaan kuoliaiksi, ammutaan pois elämästä, pieni valkoinen murisee. – ihmiset pelkäävät niitä. On parempi olla koira.

– Se on varmaan totta, ihminen myöntää. – Haukkuvatko koirat aina toisiaan koiriksi?

Pieni valkoinen kallistaa päätään, roikottaa kieltään toisesta suupielestään ja vinkkaa silmää ihmiselleen. Sitten se heilauttaa häntäänsä ja rupeaa haistelemaan tien poskeen jätettyä koirakirjettä.

Kelsiturkki

Tyyppi istuu lentokoneessa ja katselee alas. Kaupunkien valot paistavat tähtien valoja vastaan. Ne kohtaavat juuri lentokoneen ikkunan ulkopuolella ja kipinöivät. Kipinöistä syntyy silta täältä tuonne, ja lentokone liukuu sitä pitkin.

Lentoemäntä on katsellut tyyppiä jo pitkään. Se istuu levottomasti, sitä puistattaa vähän väliä, eikä sillä ole päällään kuin ohuet kesäshortsit ja hihaton verkkopaita. Lentoemäntä miettii onko sillä kylmä. tarjoaa sille huopaa, joka ei sille kuitenkaan kelpaa.

Matka taittuu ja kipinäsilta kaartuu alaspäin. Lentokone liukuu maahan, oikoo kumisia pyöriään ja pyöräyttää moottoreitaan tervehdykseksi muille kentällä oleville koneille.

Tyyppi nousee ja vetää ylleen kelsiturkin, joka on matkan ajan ollut piilossa matkatavarahyllyllä. Turkki on muhkea ja se tekee muutoin varsin lihaksikkaasta ja sutjakkaasta tyypistä kömpelön näköisen. Turkissa on väkevä metsäinen tuoksu, joka saa osan koneessa vielä olevista naisista hymyilemään onnellisena.

Tyyppi, joka kantaa mustaa salkkua ja näyttää varsin tavalliselta kaupparatsulta tai bisnesmieheltä, menee tullin punaiselle linjalle. Tullimies kehottaa tyyppiä avaamaan salkkunsa. Kun salkku on auki, se on täynnä mustia paksuja sikareita.

– Aika lasti, tullimies toteaa ja kaivaa maksumääräysvihkonsa takataskustaan.

Tyyppi virnistää, kaivaa taskustaan kävyn, jonka antaa tullimiehelle ja sanoo:

– Olkoon tasan.

Tullimies lyö kävyn kassaan ja kuittaa tullin ja verot maksetuiksi. Tyyppi kiittää, jatkaa matkaansa taksiasemalle ja ottaa taksin takametsän naavakuusikon reunaan. Taksi vie. Kuski yrittää jutella kyydittävänsä kanssa, mutta tämä nuuhkii salkkunsa sisältöä ja murahtelee yksitavuisia vastauksia.

Perillä kuski saa kävyn kyytimaksuksi. Tyyppi kiipeää ulos taksista, hengittää metsän aromeja ja riisuu kelsiturkkinsa. Kuski näkee miten tyyppi kääntää turkin toisin päin ja vetää sen uudelleen ylleen nyt karvapuoli päälläpäin ja rupeaa olemaan aivan karhu. Karhu istahtaa metsän reunassa odottavan kivenjörrikän päälle, valitsee salkustaan sikarin, pistää sen palamaan ja virnistää kuskille.

Kuski lähtee paluumatkalle. Hän katsoo suu auki karhua, joka vielä heilauttaa käpälällään hyvästit.

Laihduttaja

Nainen seisoo sokerileipurin ikkunan takana ja katselee näytille pantuja herkkuja. Siinä on kermakakkua, kääretorttua, pipareita, pullia, suklaaleivoksia, pähkinäleivoksia, kreemitäytteisiä torttuja, tuulihattuja, marmeladimakeisia ja mitä kukaan pystyy ikinä kuvittelemaan. Ikkunan läpi näkyy leipomon kahvila, jossa myydään kermaista kahvia, useaa kymmentä erilaista jäätelölajia ja niistä tehtyjä mielikuvituksellisia annoksia. Nainen hymyilee, pudistaa päätään ja jatkaa matkaansa.

Illalla hän istuu teellä ystävättärensä luona, joka päivittelee sitä, miten vaikea on laihduttaa ja tiputtaa painoa. Vaikka syö kuin lintu, niin kaikki kajettuu kupeisiin.

– Minulla on uusi konsti, nainen sanoo salaperäisen näköisenä.

– Minusta sinä näytätkin aika hoikalta, ystävätär tunnustaa. – Ota vielä kakkua.

Nainen kiittää ja ottaa runsaan palasen. Hän sanoo, että voi hyvin syödä kakkua, koska hänen uusi konstinsa on ehdottoman toimiva, ja sitä on helppo säätää.

– Miten niin säätää? ystävätär kysyy.

– Tasapaino on tärkeää, ettei laihdu liikaa, tiedäthän?

– Kerro nyt siitä konstistasi, vai onko se salaisuus?

– Ei se salaisuus ole, nainen sanoo ja ottaa lisää kakkua. – Onko sinulla vielä sitä hyvää teetä?

Kun kuppi on taas täynnä makeaksi sokeroitua kuparinpunaista juomaa, nainen ryhtyy kertomaan konstistaan.

– Katsos, hän aloittaa. – Eikö ole niin, että mitä enemmän jättää syömättä, niin sitä enemmän laihtuu?

– Luulisin. Ainakin terveysintoilijat sanovat, että syömistä pitää vähentää.

– No justiinsa. Siihen se perustuu. Minä kävin tänään katselemassa kakkuja ja muita herkkuja. Arvaa että teki mieli niitä. Olisin pistellyt mieluusti ne kaikki. Mutta olin luja.

– Mitä iloa siitä sitten oli?

– Se on juuri se konsti. Jätin syömättä ainakin kuusi kermakakkua, kahdeksan suklaakakkua, kuusitoista kääretorttua, kaksikymmentä laatikollista pipareita ja satakolme leivosta. Että teki hyvää, voitko kuvitella?

– Ja sekö muka laihduttaa?

– Pakkohan sen on. Ja jollei se vielä riitä, niin lisään vaan syömättä jätettyjen kakkujen määrää. Tai jos syön joskus jotain hyvää, niin kuin vaikka nyt, niin jätän seuraavana päivänä vaan syömättä muutaman kakun enemmän kuin tavallisesti.

– Kuulostaa höhlältä, ystävätär sanoo. – Siinä on vähän samaa kuin niissä ”mitä enemmän ostat, sitä enemmän säästät” -mainoksissa.

– Niistä minä tämän konstin keksinkin, nainen tunnustaa, hörppää teekuppinsa tyhjäksi ja ottaa lisää kakkua.

Keinu

Jänikset ovat rakentaneet keinun, mutta eivät saa sovittua, kuka saa kulloinkin keinua siinä. Voi sitä mytäkkää ja metakkaa, kun ne ottavat yhteen ja kahteen, vääntävät kättä ja taivuttavat jalkaa, eivätkä kuitenkaan saa päätettyä vuoroista tai järjestyksestä. Kun ne ovat kaikki ihan väsyneitä, eivätkä jaksa enää edes puhista, ne käyvät istumaan riviin keinun alle. Keinu roikkuu hiljaa paikallaan, mitä nyt tuulen vire vähän istahtaa siihen ja keinahtaa muutaman heilahduksen.

– Tarvitsemme jonkun, joka päättää puolestamme, sanoo yksi jäniksistä.

– Mistä tiedämme, että se päättää oikein? toinen epäilee.

– Oikein tai väärin, mutta sitten päätös on kuitenkin tehty ja ainakin joku voi keinua.

Kun jänikset miettivät uutta ongelmaa, sattuu metsässä samoilla tienoilla kulkemaan karhu. Se on harmissaan, niin kuin karhut vain voivat olla. Se örisee ja mörisee ja vääntää ohi kulkiessaan kantoja maasta ja pinoaa niitä aina lähimmän kiven päälle.

– Karhu hyvä, tuletko meille tuomariksi, yksi jäniksistä huudahtaa.

– Ei karhua, kiljahtaa toinen, – se voi olla nälkäinen.

Karhu astelee jänisten tykö, huomaa keinun, tönäisee sitä kokeeksi ja kysyy mihin jänikset tuomaria tarvitsevat.

– Haluamme keinua, jänikset sanovat yhteen ääneen, – mutta koskaan ei ole kenenkään vuoro.

– Kuka haluaa vuoron? karhu kysyy.

Kaikki jänikset kapsahtavat istumaan takakäpälilleen, nostavat etukäpälänsä rinnalleen ja räväyttävät korvansa pystyyn.

– Kaikkiko? karhu ihmettelee, nappaa kouraansa yhden pitkäkorvan ja nostaa sen suoraa päätä keinuun. Jänis puristaa keinun naruja käpälissään ja kiljuu riemusta, kun karhu antaa sille vauhtia. Keinu heiluu suuressa kaaressa ja kaikki muut jänikset katsovat kateellisina pää kenossa.

– Kenen vuoro sitten? karhu kysyy, pysäyttää keinun ja pistää siinä keinuneen tupsuhännän taskuunsa.

Kaikkien jänisten korvat nousevat taas pystyyn. Karhu poimii seuraavan töpöhännän, antaa sille vauhtia ja pistää lopulta taskuunsa. Kohta keinussa on viimeinen jänis, joka ensin mököttää siitä, että se joutui odottamaan vuoroaan niin pitkään, mutta sitten kiljuu silkasta keinumisen riemusta. Mutta niin joutuu karhun taskuun sekin pitkäkoipi.

Karhu lähtee kulkemaan pois. Taakse jää tyhjä keinu ja jänisten polkema maa.

 

Kun karhu tulee tupaan, suosionosoitukset ovat valtavat. Yleisö on odottanut jo kauan. Karhu nousee lavalle, pukee harteilleen silkkisen viitan ja pistää päähänsä silinterihatun. Sitten se katsoo yleisöään, tekee käpälillään maagisen eleen, ja salista sammuvat valot. Vain yksittäinen valonheitin valaisee näyttämöllä seisovaa karhua.

Hiljaisuus on rikkumaton. Karhu ottaa silinterin päästään, heilauttaa viittaa kuononsa editse, ojentaa silinteriä eteenpäin ja ripottaa sinne suolaa, suolaa enemmän suolaa. Jänis kurkistaa silinteristä ja siristää silmiään kirkkaassa valossa. Yleisö taputtaa.

Karhu pitelee jänistä kourassaan, avaa kitansa ammolleen, laskee jäniksen sinne ja loksauttaa hampaansa vastakkain. Yleisö on hipihiljaa. Kun karhu sitten avaa suunsa ja nostaa riemuaan hihkuvan jäniksen yhteen näyttämölle ripustetuista keinuista, suosionosoituksista ei ole tulla loppua.

Samalla konstilla karhu täyttää yhtä paitsi jokaisen näyttämölle viritetyn keinun ja tönäisee ne liikkeelle. Kun kaikilla jäniksillä on huima vauhti, hyppää se itse viimeiseen keinuun ja alkaa laulaa:

Jänis keinuu tuossa, heiluen, liekkuen.
Täs on suuri kontio, perämetsän eläjä.
Loiki siis, pakoon pliis, muusta viis.

Yleisö nousee seisomaan, ulvoo, viheltää ja taputtaa käpälänsä kipeiksi. Valot sammuvat. Ääniä.

Että mua kaiveli

Mun kaverini Jeeveli, oli tosi hirmuinen peeveli.
Silloin kun sillä oli virveli, niin se kelvoton kehveli
väitti, että se on kihveli, tai jokin ihan muu härveli.
Ja mää olin aivan tohveli, ei auttanut edes vohveli.

Sanoin silloin: Jeeveli, sää olet mahdoton vauveli.
Kaveri puhisi kuin puhveli, kourissaan mun kraiveli.
Niin se ystäväänsä palveli, jäi pöytään lusikka ja kahveli.

Kyllä mua totisesti kirveli, olin ollut aivan liian höveli.
Kun se poispäin käveli, huusin: sun pääsi leikkaa pyöveli.

Karhu ja jänis

– Kerro taas siitä karhusta, ukko, kerro.

Lapset pyörivät vanhan miehen ympärillä ja kärttävät tarinoita. Mies katselee lapsia, jälkikasvuaan, omiensa jälkeläisiä ja näiden puolisoiden mukanaan tuomia. Yhtä rakkaita kaikki, hän tuumaa ja karauttaa kurkkuaan. Ympärillä hyörivät lapset tunnistavat merkit ja asettuvat kuka minnekin sopivan kuunteluetäisyyden päähän.

– Jospa kerron siitä, kun se oli ihan erauspentu vasta, ukko sanoo ja karauttaa uudelleen kurkkuaan, istuutuu keinutuoliinsa ja tönäisee sille vauhtia paljaalla jalallaan.

– Mikä on erauspentu, ukko, mikä? yksi nuorimmista lapsista haluaa tietää, vaikka muut hyssyttelevät häntä vaikenemaan.

– Se on sellainen pentu, vanhus aloittaa, – joka on kasvanut jo aika isoksi ja jonka sen emo on pannut yksin maailmalle kulkemaan ja hankkimaan itse ruokansa.

– Se on teinikarhu, lapset kiljuvat, – Polttaako se tupakkaakin, ukko, polttaako?

– Kuunnelkaapas nyt, näin se menee, vanha mies sanoo ja aloittaa kertomuksensa. – Oli jo vähän syksy, kun karhunpentu myllersi lyllersi metsässä ja huhuili välillä äitiään ikävissään. Pentu muisti, miten emo oli johdattanut sen parhaille marjapaikoille, näyttänyt metsään tuodut haaskat ja avannut muurahaispesätkin valmiiksi.

– Mikä on haaska, ukko, mikä?

– Kuollut eläin. No niin, sillä pennulla oli vallan kiljuva nälkä, sillä metsässä oli temunnut joku marjanpoimija ja vienyt kaikki marjat. Karhu raaska oli jäänyt ihan ilman. Käykääpäs muuten joku kysymässä mummolta, onko sillä vielä sitä mustikkapiirakkaa, rupesi niin tekemään mieleni.

– Kerro nyt vaan ensin.

– Ai niin. No se lyllersi ja myllersi siellä metsässä pudonneiden lehtien seassa, ja ne kahisivat ja lauloivat syyslaulua, ne hyppivät ja tanssivat menneelle kesälle ja toivottivat talven tulevaksi. Ne iloitsivat siitä, että saavat palata maahan, josta puut ja muut kasvit olivat keväällä nostaneet ne lehdikseen. Karhustakin rupesi tuntumaan iloiselta ja se nousi takajaloilleen ja otti muutaman tanssiaskeleen.

– Oliko sillä silloin jo haitari?

– Ei, se sai sen sitten vasta isompana, kun se oli päässyt koulusta. No se tanssi itsensä niiden kahisevien lehtien ylitse ja rapisevien varvikoiden päällitse pienelle aukealle ja tiputtautui taas neljälle jalalle. Se katseli aukiota kummissaan, sillä se oli ihan täynnä punaisia ja keltaisia lehtiä. Ja arvatkaapas mitä?

– No mitä? lapset kiljuvat kaikki yhteen ääneen.

– Siellä lehtien seassa oli jänis, vanhus sanoo hiljaisella äänellä. – Ei mikään kani eikä rusakko, vaan oikea jänis, metsäjänis.

– Miksi se oli siellä?

– Se oli tullut keräämään etanoita lehtien alta. Jänikset näet hierovat etanoilla käpäliään. Etanoista ne saavat hurjan liukasta limaa, joka auttaa niitä luikkimaan liukkaasti karkuun petoeläimiltä

– Ei saa narrata, ukko, se on rumaa.

– Ei se ole narrausta. Jänis oli siellä. Se tuijotti aukean reunaan ilmestynyttä nuorta karhua ristisuu ammollaan ja tärisi. Pelästykseltään se ei huomannut edes lähteä karkuun. Karhukin tuijotti. Se ei ollut ennen nähnyt moista pitkäkorvaa ja se kysyi jänikseltä, mikä se on. Arvaattekos, mitä jänis vastasi?

– Jänis! lapset huutavat kuorossa.

– Niin vastasikin. Se tunnusti pupuutensa rehdisti ja suoraan, oli tosi ylpeä siitä. Karhu katsoi pitkään ja mietteliäästi, maiskutti suutaan ja kysyi, syövätkö karhut jäniksiä. Mitenköhän se jänis nyt vastasi?

– Etteivät karhut syö jäniksiä!

– Mutta sehän olisi ollut narrausta, eikös? Saakos sitten kuitenkin narrata?

– Ei, se on rumaa. Mutta mitä se sitten sanoi?

Vanha mies on hiljaa ja katsoo jokaista lasta vuoronperään. Hän heijaa keinutuolia ja antaa sanojensa piirtämän kuvan kypsyä lasten mielessä. Lopulta hän nojautuu eteenpäin ja jatkaa kertomustaan:

– Jänis sanoi, että karhut kyllä syövät jäniksiä, mutta vain kuolleita. Sitten se kertoi, ettei se itse ole ollenkaan kuollut ja siksi karhu ei voi syödä sitä.

– Voihan karhu ensin tappaa sen jäniksen ja syödä sen sitten.

– Hys! Älä puhu noin kovaa, ettei karhu kuule, muuten tarina voi muuttua toiseksi. Tässä tarinassa niiden kuuluu seuraavaksi tanssia siellä punaisten ja keltaisten lehtien seassa. Olisi noloa, jos karhu pistelisi jäniksen poskeensa. Kenen kanssa se sitten tanssisi?

– Tanssiko se?

– Tanssi. Ja hyvin tanssikin. Sillä jäniksellä oli huuliharppu mukana ja se piti sitä toisessa käpälässään ja puhalsi siihen samalla, kun karhu piteli sitä toisesta, ja ne tanssivat kiperää polskaa ja muita metsän tansseja.

– Se oli varmaan hienon näköistä.

– Oli. Ja kun ne eivät enää jaksaneet, jänis lupasi, että se voisi näyttää karhulle, missä on paljon poimimattomia marjoja. Kysyikös joku muuten jo mummolta sitä marjapiirakkaa?

– Mummo sanoi, että pitää malttaa odottaa.

– On se kumma. Vaikka keräisi kuinka paljon marjoja, ei niitä ikinä saa syödäkseen silloin kun tahtoisi.

– Osasiko se jänis näyttää marjapaikkoja?

– Osasi ja hyvin vielä. Kun ne lopettivat tanssin, niin karhu tarttui jänistä korvista ja pisti taskuunsa. Jänis pilkisteli taskun suusta ja neuvoi suuntaa. Jos piti mennä oikealle, se puhalsi huuliharpustaan tuut, jos taas vasemmalle, niin se puhalsi tiit.

– Ei karhuilla ole taskuja.

– Kyllä karhun turkissa on taskut, missäs se muuten pitäisi avaimiaankaan? ukko kysyy. – Se jänis sitä paitsi jäi sinne, sillä oli kontion taskussa lämmin ja hyvä. Välillä jänis ja karhu tanssivat ja sitten taas loikoivat tai söivät mustikoita ja vattuja. Koko metsän väki aina tiesi, missä ne olivat, kun karhun taskusta kuului huuliharpun ääni, joka sanoi tiit ja tuut vuoronperään.

– Ei lapsia saa narrata, ukko. Sinä aina narraat!

– Mutta vain kohtuudella, vanhus hymyilee. – Jokohan sitä piirakkaa olisi?

Viimeisten sanojen tarina

Kylmän keskellä vuoren laella istuu peikko. Peikon kouran uumenista pilkistää pieni kynän pätkä. Se on jo miltei tyhjä, kaikki siinä olleet sanat on valutettu paperille, tuohelle, kiviin, kallioihin, linja-autopysäkkien katoksiin, tavaravaunujen kylkiin, tunneleiden seiniin, aitoihin, muureihin ja ties sinne, mistä on puuttunut tarina. Peikko ravistaa kynää ja kuulee, miten sen sisällä hölskyy enää muutama pahainen sana, jotka tuskin piisaisivat lyhyeen tokaisuun saati oikeaan tarinaan.

Peikko on kuitenkin olemassa vain kynänsä kautta. Se puristaa viimeistä olemisenpätkäänsä kourassaan, ja kynästä pursoutuu musta jälki, joka menee kiekuralle ja tekee sanan valkeaan hankeen. Peikko katsoo sanaa, ja se kuulostaa oikealle, todelle. Sana kierii hangella, nousee istumaan ja tuijottaa peikkoa silmiin, sanoo että se tarvitsee seurakseen toisia sanoja.

Peikko puristaa kynästään uuden sanakiekuran. Se liittyy edelliseen ja niistä tulee ajatus. Peikkoa virnistyttää. Kaksi pientä sanaa ja maailma näyttää aivan toiselta. Eikä kynä ole vielä tyhjä. Siellä on lisää kiekuroita, joilla voi peittää lumen valkeuden sanattomuutta.

Muistamatta kynänsä rajallisuutta peikko puristaa siitä yhä lisää sanoja hangelle ja taittaa matkaa syntyvän tarinan mukana. Mitä rivakammin tarina kulkee, sitä leveämmin peikko irvistelee. Samalla se kiertää kynänsä yhä tiukemmalle mykkyrälle, jotta viimeisetkin sanat tursuisivat ulos ja kirjoittaisivat tarinan valmiiksi.

Lopulta kynä on tyhjä, viimeinen sanatippa venyttelee yksinäisenä pisteenä tarinan perässä.

Kun peikko huomaa, mitä on tapahtunut, se alkaa hiljaa hiipua pois. Enää ei tulisi tarinoita, enää ei olisi peikkoa, enää ei olisi mitään, mikä merkitsisi sille olemassaoloa.

Kun peikko sitten jo lähes harsoksi haalenneena kääntää selkänsä tarinoilleen ja lähtee astelemaan pois, hangessa makaavat sanat kavahtavat pystyyn. Jokainen sana kurkottaa peikon perään, ne venyvät ohuiksi ja vaikealukuisiksi, jopa lukukelvottomiksi, merkityksettömiksi viivoiksi. Peikko hiipuu ja kutistuu. Se on jo melkein pelkkä sammunut muisto.

Sanat hakevat lohtua toisistaan. Ne kerääntyvät tiiviiksi joukoksi, kietoutuvat yhteen ja muodostavat uuden tarinan. Siinä tarinassa peikon kynässä on vuorentäysi sanoja. Siinä tarinassa peikko on kirjoittanut lumelle elämää hihkuvan peikkometsän, jossa kettu ja karhu ja pieni susi kulkevat yhä uusia tarinapolkuja. Siinä tarinassa peikko istuu karahkoista kootussa keinutuolissaan ja sekoittaa olevista aineksista uusia, kääntää asiat ja sanat nurin ja laajentaa maailmaansa yhä uusilla tarinoilla.

Kun peikko nousee, se vilkaisee sinne, missä se äsken hiljaa häälyi pois. Se miettii, onko se sama peikko kuin silloin. Hiipuiko se, vai oliko hiipuminen tarina. Vai onko se itse pois hiipuneen peikon viimeisten sanojen tarina. Peikko kaivelee taskujaan ja sen käteen osuu pieni vihreä mytty, jonka sisällä on pahkakuppi ja sen pohjalla tilkka saniaisen sadevettä. Se hörppää veden ja tietää olevansa totta, yhtä totta kuin aina.

Valkeus

Lumi peittää metsän, polut ja kivet kaikki ovat piilossa valkean hangen alla. Jokunen hiiren lutjake on uskaltautunut hangen päälle ja tiputellut jalanjälkiään pitkäksi janaksi lumiseen metsään. Tuuli heiluttaa puita ja ravistaa niitä niin, että niiden sylissään pitelemä lumikuorma putoaa ja ilma on sakeanaan tuiskua, vaikka taivas on tähtikirkas ja kuu paistaa ymmyrkäisenä.

Kauempana, saman tuiskun alla, röheltää vuoren syrjää ylös peikko. Sen harteita peittää lumi, jota peikko tuskin huomaa, kun se kapuaa yhä ylöspäin pettävässä hangessa. Jokainen askel tipahtaa luminietoksen pohjaan saakka. Jokainen askel lähettää liikkeelle pienen lumivyöryn, joista jotkut kasvavat suuriksi, poimivat kiviä ja jäälohkareita mukaansa ja pakenevat kauas laaksoon vuoren toiselle puolelle.

Peikkoa väsyttää, mutta ei anna periksi. Se tarttuu itseään niskasta ja nostaa koko karvaturrin eteen- ja ylöspäin. Se venyttää askeltaan, tarttuu mustilla kynsillään jokaiseen hangen alla piileskelevään kiveen ja kallionkoloon. Se heittäytyy vatsalleen hankeen ja kroolaa, ui perhosta ja sammakkoa niin että lumi sinkoaa taakse vahvana ja kylmänä kymenä. Välillä se kääntää itsensä nurin, päästää otteensa ja putoaa vähän matkaa ylöspäin. Se toistaa toistaa toistaa toistaa itseään ja matka taittuu - ankean yksitotisena, mutta taittuu kuitenkin.

Aikojen päästä, kun matka on taittunut kaksin- tai kolmin kerroin, peikko on vuoren huipulla. Se katsoo ympärilleen ja näkee puhtaan valkean, tyhjän maiseman. Missään ei ole mitään, ei sanaakaan. Peikko kaivaa taskustaan kiven ja asettaa sen vuoren toiseksi korkeimmalle kohdalle, istahtaa sitten sen viereen ja nojaa selkänsä sitä vasten. Lumi sataa ja alkaa peittää peikkoa tyhjänpäiväisyyksien ja valkeiden lumiriekaleiden alle.

Peikko kaivelee taas taskujaan. Kohta sen kourassa on lähes loppuun purtu kynän nysä, jonka terä on poikki. Peikko muistaa, miten terä ensin tylsyi ja tylsistyi ja kun peikko yritti teroittaa sitä, se katkesi kokonaan. Silloin rupesi satamaan lunta ja lumi alkoi muuttaa maailmaa valkeaksi. Peikko koetti värjätä sitä mustikoilla ja puolukoilla, karhunsammalilla ja variksenmarjoilla, koettipa se pöllyttää sille nokeakin, mutta lumi peitti aina kaiken, mistään ei jäänyt pysyvää jälkeä.

Nyt peikko istuu ja miettii tarinoita, joiden kautta se on tähän tyhjään kulkenut. Monet tarinoista ovat haalistuneet, kuluneet harsoiksi. Ne eivät enää kannata peikkoa. Se tietää olevansa tarina itsekin ja katoamaisillaan, hiutumaisillaan tyhjiin. Silti se haluaa olla peikko ja tarinoiden jatkuvan. Se kurkottaa vuoren ylimmäisen kiven kouraansa ja ryhtyy hiertämään kynän pätkäänsä sitä vasten. Kivi hiertää kynää ja irrottaa siitä purua, joka leviää tuulen mukana ja täplittää hankea. Peikko jatkaa kynän teroittamista. Se toivoo saavansa kynään terän, ennen kuin lumi peittää kaiken. Se toivoo, että mokomaan nysään vielä saa jonkinmoisen terän. Ensimmäiseksi se aikoo kirjoittaa vuoren itselleen uudeksi kynäksi.

Yhdessä

Pieni sudenpoikanen seisoo rannalla ja katselee ohi virtaavaa jokea. Vesi on mustaa ja sen pinta tyyni. Pienen suden vieressä jökittää kettu. Susi kallistaa päätään ja murahtaa:

– Vesi menee pois.

– Mutta joki pysyy. Se ei mene minnekään, kettu toteaa ja katselee vastarannalle, jossa veden pinta rikkoutuu kalaparven väistäessä saalistajaa.

– Onko vesi joki? susi kysyy.

– On ja ei ole. Joki on maata ja vettä. Yhdessä ne ovat joki.

Pieni susi miettii ketun sanoja ja muistaa, että metsässä on puita ja sammalia ja varpuja ja eläimiä ja että vasta yhdessä ne ovat metsä. Se miettii karhua ja kettua ja itseään ja huomaa, että yhdessä nekin ovat enemmän kuin yksin.

– Yhdessä on hyvä, se ärmähtää ja koettaa näyttää suurelta ja vahvalta sudelta.

Kettu ei sano mitään, vaan painaa kylkensä pientä sudenpoikasta vasten.

– Onko kalatkin yhdessä joki? susi kysyy.

– On, kettu vastaa ja sanoo, että lisäksi kala on hyvää syötävää.

Pieni susi on samaa mieltä ja se ehdottaa, että kettu pyytäisi kalaa niin, että ne voisivat viedä tuomosia karhulle. Se kun on niin perso kalalle. Kettua hymyilyttää ja se lupaa koettaa kalaonneaan. Susi haluaa auttaa.

Kettu laskeutuu ihan rantaan, suipistaa kuononsa aivan soikeaksi liki veden pintaa ja pyytää kettuisella äänellä kalaa tulemaan heidän ruuakseen. Kala tulee. Se ottaa vauhtia joen puolestavälistä ja loikkaa rannalle huimassa hopeisessa kaaressa. Susi käy haukkaamassa suomukyljen hampaisiinsa, lupaa syödä sen kokonaan ja ehdottaa, että kettu pyytäisi lisää kalaa, etteivät muut jää nälkäiseksi. Kettu virnistää. Se pyytää vielä yhden oikein mahtivonkaleen ja lähtee kiskomaan sitä kohti karhun kartanoa. Pieni sudenpoikanen kipittää perässä.

– Syödään se yhdessä, se ehdottaa. – Sudelle jäi vielä nälkä.

Vihreä satu

Jollei peikkovideo muuten käynnisty, napsuta tätä.

Pieni sudenpoikanen seisoo keskellä vihreää satua. Sadun yllä aukeaa musta taivaskatto, jonka takana pilkahtelee tähtiä ja paistaa kuu ja aurinko. Susi katsoo ympärilleen, näkee sadun tyhjäksi ja urahtaa:

– On vain susi.

Kettu loikkaa sadun vihreyteen, menee pienen suden tykö ja nuuhkaisee sen kuonoa. Susi puhahtaa ketun nenään:

– Puuh.

Kettua naurattaa. Pieni sudenpoikanen haluaa aina olla iso ja pelottava ja jonain päivänä se onkin. Tässä sadussa se on kuitenkin vielä ihan pieni.

– Miksi läksit pois metsästä ja tulit tähän satuun? kettu kysyy.

– Susi halusi oman sadun, pieni susi ärmähtää. – Satu on tyhjä.

– Satuun voi kertoa asioita, kettu selittää. – Silloin siinä voi olla vaikka metsä ja sen halki virtaava joki, puita ja pensaita, lintuja ja lepakoita. Ihan mitä haluaa.

– Ja karhu, pieni susi murahtaa.

Karhu löntystää paikalle ja sanoo seuranneensa jälkeä ihan siihen sadun keskelle. Sitten se kertoo miten sadussa äsken virtasi kokonainen koskellinen vettä, ja karhun tassut kastuivat, mutta se oli vain hyvä, koska siinä vedessä ui paljon kaloja. Karhu tunnustaa haukanneensa yhdestä palasen.

– Susi tykkää kalasta, susi sanoo.

Karhu kertoo, että se vei kaikki kalat toiseen satuun, siihen missä pieni susi, kettu ja karhu asuvat yhdessä karhun kartanolla ja kertovat toisilleen lisää satuja. Susi muistaa, että siinä sadussa on metsä, jossa asuu peikko, ja että kettu on luvannut leipoa omenahyvää iltapalaksi. Saman tien susi lähtee juosta kipittämään ja sanoo, että se, joka ehtii ensin, saa syödä sen kalan, josta karhu on haukannut sen palasen.

Kettu ja karhu seuraavat pientä sutta. Toinen satu on ihan nurkan takana.

Reikäjuusto

– Äiti äiti, tämä juusto on rikki, siinä on reikä.

– Se on reikäjuustoa, siinä pitääkin olla reikä. Syö pois vaan.

– Miten reikä syödään, äiti?

– Ihan samalla tavalla kuin se muukin juusto. Syö nyt, äläkä leiki ruualla.

– Saanko syödä pelkkiä reikiä, äiti? Saanko?

– Et saa. Syö nyt se juusto äläkä litusta sitä siihen pöytään.

– Voiko niitä syödä lusikalla, äiti? Minä haen.

– Istu nyt paikallasi äläkä ryntäile. Ei reikiä voi oikeasti syödä.

– Mutta äiti, sinähän sanoit, että ne voi syödä.

– Mutta ei lusikalla.

– Haarukallako?

– Ei kun juustolla. Se reikä on siinä valmiiksi, sen kun tunget sen kitusiisi.

– Oikeasti tämä on ovi äiti, katso. Nirsk narsk, kuule kuinka se kääntyy. Hiiret voisivat tykätä tällaisesta. Ne voisivat kurkistaa tuosta reiästä.

– Mitäs jos nyt vain söisit sen palasen?

– Ei ovia voi syödä, äiti. Eihän?

– Sen oven voi. Hiiret eivät varmasti tarvitse sitä.

– Miksi juustossa on reikä, äiti? Miksi?

– Haluatko oikeasti tietää?

– Joo’o.

– Se voidaan siitä ripustaa jääkaapin naulaan.

– Onko jääkaapissa naula?

– On, montakin. Ne kasvavat siellä niin, että niitä pitää yhtenään kiskoa irti.

– Miksi ne pitää kiskoa, äiti?

– Niistä tehdään rautalankaa, sellaista sopivan taipuisaa.

– Miksi äiti?

– Väännettäväksi, ihan vaan väännettäväksi, hyvä lapsi.

Kesämekko

Kala, joka on saanut mätimunasta kuoriutuessaan ohikulkevalta sammakolta nimekseen Tupu, ui löyhin liikkein kosken alapuolisessa suvannossa. Vedenalainen maailma on hiljainen. Rannalla kasvavien puiden lehvistön lävitse suodattunut auringon valo läikittää virran pohjaa ja yllyttää pikkukaloja kisailemaan ja puikkelehtimaan kivien välistä.

Tupu on perin juurin tylsistynyt. Koko maailmassa ei ole mitään tekemistä, jokainen päivä on toisensa kaltainen: syö ja ui, ui ja syö. Aina sitä yhtä ja samaa. Tupu on kuullut, miten jotkut samasta kudusta syntyneet ovat jo tylsistyneet niin, että ovat menneet ja haukanneet koukkua. Tupu ei kuitenkaan pidä tahallista paistinpannulle heittäytymistä järkevänä vaihtoehtona, mieluummin se tylsistyy kuoliaaksi.

Yhtäkkiä rannalla alkaa tapahtua. Tupu kiitää huimaa vauhtia tarkastamaan, mikä loiskuttaa vettä ja kiljuu niin, että Tupun kylkeen koskee. Kun se ehtii rannalle, se pettyy niin että on jo kääntyä takaisin: pelkkiä ihmisiä. Niistä ei ole kuin riesaa, sotkevat vedet ja rannat ja kaikki.

Mutta sitten Tupun mieleen juolahtaa oiva tuuma ja se pilkistää päänsä vedestä ja tarkastaa rannalla kasvavat pensaat. Yhden pensaan päällä on vaatteita. Silloin Tupulle tulee kiirus. Se nousee vedestä, hiipii pusikkoon ja nappaa kaikkein kukikkaimman kesäkoltun, minkä se löytää sieltä. Mekko kainalossaan se hipsii metsän siimekseen, pukeutuu ja jatkaa matkaa kunnes vastaan tulee valtatie.

Tupu seisoo tien vieressä ja heiluttaa kyydinpyynnintään. Ensimmäinen tiellä kulkeva ajopeli on valkea ja avomallinen. Se pysähtyy ja Tupu nousee tarakalle. Pyöränpolkija on salskea nuori mies, joka kertoo olevansa matkalla lavatansseihin. Tupu haluaa heti tulla mukaan.

Matka sujuu ratevasti. Tupu ja nuorimies keskustelevat kiihkeästi ja ovat perillä aivan liian varhain. Ilta sujuu samaan tahtiin. Pari tanssii lutvikkaasti ja herättää ihmetystä. Keskiyöllä kun kello lyö, nuorimies rupeaa hinkumaan saatille. Tupu lupaa ja nousee saman tien valkean kulkupelin tarakalle.

Matkalla Tupua alkaa nukuttaa. Se letkahtaa lötköksi ja nuorukainen rupeaa hivuttamaan kättään kukkamekon alle. Tupu havahtuu ja hymyilee, kääntää päätään ja lupaa toiselle, että tämä saa riisua koko mekon kunhan he pääsevät rantaan. Nuori mies kääntyy seuraavasta tienhaarasta ja painaa kaasun pohjaan. Tielle loikannut sammakko melkein rusentuu pyörän alle.

Musta pukki

Oli melkein joulu, ja kahvihammastani pakotti. Baarissa istui musta pukki perimmäisessä pöydässä yksinäisen oloisena ja poltteli paksua sikaria. Mieleni teki mennä juttelemaan hänen kanssaan, mutta en uskaltanut. Pöydällä hänen edessään lojui muutama mustaan paperiin kääritty ja mustalla nauhalla sidottu lahjapaketti.

Pukki taisi huomata, että vilkuilin häntä. En tiedä, olinko ainoa vilkuilija, mutta hän vinkkasi minut pöytäänsä. Minä menin. Perinteiseen joulupukkipuvun näköiseen mustaan vaatteeseen pukeutunut mies kiinnosti minua kovin, varsinkin kun hänellä oli pitkä ja tuuhea musta parta, pikimustat kulmakarvat ja sysimusta tukka. Istuuduin pöytään kulmittain häneen nähden, nostin polven toisen päälle ja hymyilin. Musta pukki katseli nilkkojani. Olin itsekin niistä ja niiden siroudesta hyvin ylpeä.

– Hoo, miksi olet noin musta? kysyin.

Hän vilkaisi minua kulmakarvojensa alta ja huomasin hänen suupielensä värähtävän. Sitten hän tillitti minua ja pössötteli sikariaan, jossa tulinen hehku söi lehtiä ja ulosti harmaata tuhkaa.

– Hoo, jos minä olen musta, olen minä kaikilta tunnettu.

Tuohan onkin vekkuli pukki, ajattelin, ja ilahtumiseni taisi näkyä päältä, kun sanoin:

– En minä silti sinua tunne. Eivätkös pukit ole punaisia ainakin näin jouluna?

– Se punainen pukki on kuulkaas minun sisareni, joka on ottanut tehtäväkseen kiertää koko maailman levittämässä tavarapaljouden ilosanomaa ja kylvämässä tavarantahdonsiemeniä ihmisten mieleen.

– Nainenko?

Putosin melkein tuoliltani. Pukki työnsi mukinsa eteeni. Minä hörppäsin siitä ja poltin suuni, pukin lasissa oli pikimustaa kahvia. Tämä on vallan veikeä pukki, ilahduin. Sitä ei auttaisi päästää karkuun. Vaihdoin asentoa ja annoin hameen helman kohota. Pukki katsoi kohti ujostelematta.

– Mutta onhan sinullakin lahjapaketteja, jatkoin ja osoitin pöydällä lojuvia paketteja.

– Ne ovat vastalahjoja, pukki selitti.

Kun kysyin asiasta tarkemmin, hän kertoi, että vastalahjat ovat vastamyrkkyä lahjoille ja että ne vähentävät tavaroiden haluamista. Kun hän tarjosi minulle yhtä, otin sen vastaan, pistin kassiini ja lupasin avata myöhemmin. Hän hymyili ja sanoi, että olin heti kokenut vastavaikutuksen ja arveli, että en olisi halunnut koko lahjaa, enkä aio edes avata sitä. Kun tunnustin, hän hymyili leveästi ja sanoi, että hän aikoo palauttaa tasapainon ja että minä voisin halutessani ryhtyä sievine nilkkoineni hänen kumppanikseen.

– Minäkö? kysyin. – Joulumuoriksiko?

– Mustaksi muoriksi. Me voimme asua sinun luonasi ja ottaa laumallisen mustia koiria vetämään valjakkoa, jolla aina välillä kierretään jakamassa vastalahjoja.

Mikä pukki, ajattelin ja olin kovin mielissäni. Juuri tuollaista miestä olin etsinyt. Läksimme siitä yhdessä ja menimme suoraan kotiini. Seuraavana aamuna heräsin hänen vierestään. Samassa sängyssä tuhisi seitsemän pientä kääpiötä. Kysyin, mistä ne olivat siihen tulleet, ja hän selitti, että niitä tulee tästedes joka kerta ja aina seitsemän kerrallaan. Mutta että se on vain hyvä juttu, täytyyhän mustalla pukilla olla tonttujoukko, joka hiipii varpaisillaan ja kurkkii kuka on kaikkein ahnein.

Se oli minusta hyvä perustelu. Sen päivän iltana meillä oli jo oikea pukin paja ja siellä yhtä vaille viisikymmentä tonttua. En voinut mitään sille, että minua hymyilytti leveästi.