torstai 4. syyskuuta 2014

Keltainen laatikko

Ilmari kurkistaa talliin. Jaakko on traktorin kimpussa siniset ööver­haalarit päällä ja nippu työ­kaluja kourassa.

– Tules Jaakko kuskiksi, lähdetään vähän ajelemaan.

– Ookkonää taas päisnäis? Otakkonää liikaa? Ja liika usein?

– Älä sinä minun juomisestani huolta kanna. Pitää testata yksi juttu. Katso tätä.

Ilmari avaa mustan salkkunsa ja nostaa esiin keltaisen laatikon, jonka kyljestä sojottaa kytkimiä, antenneja, mittareita ja säätönuppeja.

– Eto peli. Sitäkö ny pitäs kokeilla.

Ilmari nyökkää. Jaakko pyyhkäisee käsistään päällimmäiset rasvat trasseli­tukkoon ja viimeistelee operaation haalarin takamuksiin. Miehet kävelevät yhtä jalkaa piha­maalla seisovan pikku­auton luo. Jaakko nappaa Ilmarin heittämän avaimen ja avaa kuskin oven.

– Et oo sitte inssinöörin palakallais kyenny yhtää kummempaa kumi­käpälää hankkimaa, hän naurahtaa.

– Tämä on juuri sopiva, Ilmari sanoo. – Mennään ohitus­tielle.

Ohitus­tiellä on ruuhkaa. Auto­jono jurruttaa eteen­päin paljon nopeus­rajoitusta hitaammin. Jaakon niska punoittaa ja kiro­­sanat lässähtelevät tuuli­lasin sisä­pintaan.

– Eikö olekin mahtavaa? Ilmari kysyy, nostaa keltaisen laitteen polvilleen ja kytkee siihen virran. Laite hurahtaa pehmeästi ja auton moottori hirnahtaa iloisesti. – Tätä varten tämä on rakennettu. Hidasta vähän.

Ilmari kääntää liuku­säädintä ja vääntää nuppia. Edellä ajava auto hidastaa vauhtiaan ja ajaa tien pientareelle. Ilmari vääntää säätimestä ja auto pysähtyy. Sen kuljettaja puristaa ohjaus­pyörää silmät suurina.

– Sitten seuraava, Ilmari sanoo. – Aja ihan tuon perään.

– Teikkönää tuan? Toppasit ton koslan tiä­nposkee?

– Jep. Mutta katsos tätä.

Edessä ajava musta city­maasturi rupeaa longertamaan kaistan reunasta reunaan, kiihdyttää vauhtiaan ja tönäisee edellään kulkevaa kuormuria lavan alle. Pelti kirskuu.

– Paha! Jaakko nyökkää ja hymyilee. – Ilkeetä.

– Mutta tätä et arvannut, Ilmari sanoo ja säätää laitteen ulottuvuus­vektoreita. – Nyt mennään.

Koko auto­jono ryykää eteenpäin. Nopeudet nousevat yli rajoitusten ja Jaakko hakkaa riemuissaan rattia, polkee kaasua, huutaa ja karjuu.

– Tää on upeeta, kuule. Pan ny haisemaa oiken tosisnais.

Ilmari vääntää säätimiä ja miesten edellä ajavat autot siirtyvät yksi toisensa perään pientareelle. Kohta edessä on avoin tie. Autossa tuoksuu hunaja. Jaakko painaa kaasun pohjaan ja vilkuttaa, nostaa kättään avoimesta ikkunasta ja näyttää sormillaan voitonmerkkiä.

– Mää rupian sulle ikuuseks kuskiks, hän lupaa, – jos vaan pirät ton looran mukanais.

– Et ole nähnyt vielä mitään. Illalla mennään nakkikioskille ja etuillaan jonossa. Usko pois, niin kaikki väistävät.

8 kommenttia:

  1. Pojat on poikia...kaikenlaiset vempeleet, jännitys ja vauhti kiinnostaa.

    VastaaPoista
  2. Oho, aikamoinen vekotin! Ensin luulin, että tarina on meidän mökkinaapureista, Ilmarista ja Jaakosta, mutte ei sentään. Nehän ajelee veneellä, eikä merellä ole ruuhkia. Se nakkikioskilla käynti olis kiva lukea.

    VastaaPoista
  3. Luulen että tuo laatikko on jo keksitty! Ainakin isojen valtioiden salaisissa tukikohdissa on projektit meneillään. Voi olla, ettei siihen tarvita sitten enää laatikkoa vaan pienet piuhat aivoihin.

    VastaaPoista
  4. Aika peli. Kyl Peikossa on keksijän vikaa aika pal :D

    VastaaPoista
  5. Ihanaa toi murre, se elävöittää tekstin niin makeaksi. Hieno on laatikkokin...joskus sitä kaipaisi meikäläinenkin...

    VastaaPoista
  6. Jospa tuota laatikkoa vielä sen verran virittelisi että ei tarvitsisi liikennettä vaarantaa eikä kyymärpäätaktiikkaa käyttää. Keksisi ihmisystävällisemmän keinon selviytyä ruuhkasta. Jospa kysyttäisiin Pelle Pelottomalta ;)

    VastaaPoista
  7. Joskus liikenteessä tuntuu, että jossain autossa on jo nyt käytössä tuo vempele.

    VastaaPoista