torstai 4. kesäkuuta 2015

Valo ja varjo

– Turre, tseh.

Turre vilkaisee minua ja katsoo sitten pää kallellaan kuusten reunustamaa metsä­polkua, jota se on tottunut kulkemaan kanssani. Tällä kertaa mentäisiin uusiin seikkailuihin, oravia ja jäniksiä ehtisi käydä tervehtimässä myöhemminkin.

– Tule mennään. Mennään joelle.

Turre innostuu. Se juoksee kauas edelleni, veuhtoo häntäänsä, haukkuu ja ynisee. Minä olen sen mielestä auttamattoman hidas. En pärjää sille alkuunkaan, mutta se on silti minun paras kaveri. Minä kyykistyn ja nappaan Turren syliini, rapsutan sitä korvan alta. Koira parkaa kutittaa aina samasta kohdasta ja se tulee usein luokseni ja pyytää minua rapsuttamaan. Mukavaahan se on, minustakin, se rapsutus.

Kun joki pilkottaa puiden välistä, Turre nuuhkii ja vetää minua etu­viistoon kohti rantaa. Hassu koira, ihan kuin se tietäisi, että tarvitsemme jonkin­laisen vesi­kulku­neuvon ja nyt se nuuhkii sitä esille nenä terävänä.

Venehän siellä on, haistan tervan jo itsekin. Mutta veneen vieressä on todellinen aarre: puun­rungoista yhteen solmittu lautta, saman­lainen kuin meri­rosvo­tarinoissa. Vain pää­kallo­lippu puuttuu. Minulla on onneksi sellainen mukanani. Nostan sen mastoon ja teen pää­kallo­lipulle kunniaa. Päässäni on meri­rosvosti solmittu veren­punainen huivi. Turre loikkii lautalle ja taas maalle, edes­takaisin. Koira haluaa selvästi ruveta lautta­koiraksi, sen kieli lerputtaa ja häntä vispaa. Karvainen kaverini kutsuu minua seikkailuun ja minä tietenkin menen. Tempaan vyöltäni terästä hehkuvan miekan, jossa on kultainen kahva. Heilutan asetta pääni ylä­puolella ja laulan hura­huh­hah­heitä ja rommia­pulloa.

Potkaisen lautan virtaan. Se kuskaa meitä mitä ihmeellisimpiin paikkoihin. Välillä virran molemmilla puolilla on korkeat kalliot, välillä avaraa maata. Välillä kuljemme syvällä laaksossa, välillä ylitämme vuorten huippuja. Pysähdymme, kun olemme syvässä kanjonissa. Kiipeämme kallion kuvetta ylös. Minä autan Turrea kaikkein hankalimmissa paikoissa. Sen on vaikea saada kivestä pitävää otetta pehmeillä tassuillaan. Mutta kaveria ei jätetä, niin pappa aina sanoo ja näyttää vakavalta. Sieltä ylhäältä me hyppelemme kanjoniin, kellumme vedessä ja katselemme taivaalla kierteleviä korppi­kotkia.

Lopulta virta vie meidät saareen, jonka rannalla on tuhansia aarre­arkkuja täynnä kultaa ja muita aarteita. Arkkujen välissä hietikolla lojuu pää­kalloja ja sääri­luita. Turre haluaisi järsiä niitä, mutta näytän sille rannalla kasvavan makkara­pensaan, jonka makkarat ovat jo ihan kypsiä ja vähän grillaantuneitakin, Juuri sellaisia, millaisista ainakin minä pidän kaikista eniten.

Turre ahmii. Sen silmät loistavat, ja syömisestä kuuluu hassuja ääniä. Makkarat ovat hyviä ja maistuvat minullekin. Olen jo vähän kyllästynyt meri­rosvo­aarteisiin, mutta makkaraan en kyllästy varmaan ikinä. Syömme Turren kanssa vatsamme killiin ja loikoilemme sen jälkeen ranta­hiekalla. Turre työntää päätään kainalooni ja minä rapsutan sen kutiavaa paikkaa.

– Syöpäs vihanneksesi, äiti sanoo, – Pelkällä grilli­makkaralla ei kasvava poika elä. Ja tarviiko sitä koiran­reuhkaa kuskata joka paikkaan. Se on jo ihan rikkikin. Tuosta korvan alta, katso nyt: täytteet pursuavat ulos. Minä vien sen Elsa-tädille päällystettäväksi. Jos se saisi siitä vielä aikaan jonkinlaisen turnun.

– Ei saa, sanon ja rutistan parasta ystävääni niin kovaa kuin taidan.

9 kommenttia:

  1. Tänään olisin heiluttanut Suomenlippua, jos minulla sellainen olisi ollut. Eipä ollut, mutta eipäs olisi ollut merirosvolippuakaan, jos olisi tänään ollut merirosvolipun päivä.
    Enemmän kuin lipunheiluttelusta tykkäsin, kun Turre ei niitä sääriluita ja pääkalloja alannut jyystämään. Onhan makkara nyt paljonparempaa kuin väkevät pääkallot. :D

    VastaaPoista
  2. Voi pyhä jysäys miten ihana tarina ja herkkumakkarat. Hyvä etteivät seireenit teitä kahmaisseet riemastuttavalta matkaltanne. Ihana iltasatu :)))

    VastaaPoista
  3. Ihana tarina, jonka vain peikko osaa kertoa oikein. Jäin miettimään tuota makkarapensasta. Missähän niitä olisi myytävänä. Ostaisin sen tuonne puutarhan nurkkaan.

    VastaaPoista
  4. Kiva koira, katsoo söpösti pää kallellaan. Peikon tarinoihin putkahtelee nykyään aina noita makaabereja kohtia kuten sääriluita, mutta makkarapensas haihduttaa orastavan kauhun tunteen :D

    VastaaPoista
  5. Näin huikeisiin sfääreihin vain rikas mielikuvitus pystyy tempaamaan. Minäkin poimin makkaran siitä makkarapensaasta. Seikkaillessa tulee nälkä, kuten näitä juttuja lukiessakin.

    VastaaPoista
  6. Olipa komea satu, onnittelut Isopeikko! ♥

    VastaaPoista
  7. Joskus äidit ovat niin yksille napeille tehty, että ne ei ymmärrä mitää.

    VastaaPoista
  8. Ihana tarina. Äitien homma on toimia esteenä ja hidasteina kaikille kivoille asioille!

    VastaaPoista