torstai 2. kesäkuuta 2016

Pörinää puhelimessa

– Mää oon raskaana sulle!

– Täh?

– Raskaana perkele. Mää oon raskaana sulle, nainen. Etkö sää puhetta ymmärrä?

– Mut sää oot mies.

– Mitä se tähän kuuluu?

– Ei miehet voi olla raskaana.

– Mut mää olen. Ymmärrätkö? Tuu tänne ja äkkiä. Meidän täytyy puhua.

– En varmana tuu.

– Mut susta tulee mun lapsen äiti.

– Ei tule.

– Tulee. Ei se voi kukaan muukaan olla. Mä en oo pannu kenenkään muun kanssa kun sun.

– Sähän väitit olevasi kokenut ja vaikka mitä.

– Mää valehtelin. Sää oot mun ainoa. Tuu ny tänne.

– En tuu. Sää haluut kuitenkin… vaan panna mun kanssa.

– Ei tällä mahalla voi edes ajatella panemista.

– Maha sopii ajatteluun yhtä huonosti kuin kulli. Mikä sun mahassas muka on?

– Mää olen raskaana, ja se näkyy. Maha on ihan valtava.

– Ootko taas syönny herne­rokkaa?

– Oon. Sitäkin.

– Et sää mitään raskaana oo. Päästät vaan kaasut ulos, niin olo helpottaa.

– Että piarasisin, niinkö?

– Kokeile. Meet pihalle, vedät housut polviin, käyt kontallesi ja annat tulla.

– Mää meen heti. Sää tuut mun kanssa.

– Hei! En mää haluu välttämättä olla siinä mukana. Paa se luuri kiinni.

– Kyä sun pitää. Jos se on vauva, sää olet sen äiti. Sun pitää olla mukana synnyttämässä sitä.

– Sää olet aina vaan yhtä hullu.

– Ny mää olen täällä kontallani. Piarasenko jo?

– Laskitko housut?

– Joo.

– Siitä vaan sitten, pane tuhnua tulemaan. ♪♫

– Aah… Kuuluuko tämä sinne?

– Kuuluu. Mitä tuo potpotus on?

– En tiiä. Taka­puolesta tulee jotain kovia juttuja, herneitä ehkä. Puskissa asti rapisee.

– Etkä viitsi kääntyä katsomaan, niinkö?

– Vartu, mää katon… Ne on viiru­pyllyjä. Niitä on ainakin miljoona.

– Viiru- mitä?

– Viiru­pyllyjä. Niitä sellaisia, jotka tekevät hunajaa. Oletko nähnyt niitä?

– Mehiläisiä? Olen tietty. Tuleeko niitä sun taka­puolesta?

– Ei sieltä tuu enää mitään.

– Homma ohi, niinkö? Et sää mitään raskaana ollu. Määhän sanoin.

– Olin mää.

– Etkä ollu!

– Olin. Multa tuli yks vauvakin. Se makaa ny täs maassa. Tyttö, ihan sun näkönen.

– Vauva? Elävä? Hengittääkö se?

– Se on kyä aika sininen.

– Nyt äkkiä. Nosta sitä jaloista ja valuta limat ulos. Imaiset vaikka, jollei ne muuten lähde. Sitte läppäät sitä kämmenellä taka­puolelle.

– En mää ole sillai väki­valtanen, että hakkaisin lapsia.

– Se on mun lapsi! Teet nyt niin kuin mää sanon! Älä anna sen kuolla!

– Joo joo. Mut äsken sää et halunnu sitä.

– En mää halua, että se kuoleekaan. Hengittääkö se?

– Ei.

– Nyt saatana lyöt sitä persuksille ja kunnolla. Lyö!

– No mää lyön… Sehän tokeni. Kuuletko, kun se parkuu?

– Kuulen. ♥ Mun lapsi. ♥

– Tuukko ny tänne?

– En. En mää voi. Kyä sää sen tiedät. Huolehdi lapsesta. Tulen sitten, kun on aika. En yhtään ennen.

– Mut mulla on ikävä sua.

– Niin mullakin sua. Sää kuolit niin nuorena.

– Ei sille enää mitään voi.

– Ei… Mää tykkäsin susta kovasti.

– Ja mää susta. Mää tykkään viäläkin.

– Soitellaan taas. Pidä huoli mun lapsesta.

– Mää pidän. Moi.

– Moi.

8 kommenttia:

  1. Kiva tarina, näitä lukee mielellään

    VastaaPoista
  2. Kiitos, en ookkaa naurannu näin veet silmis pitkää aikaa.
    Kyllä sitä taas jaksaa.

    VastaaPoista
  3. Piti vähän hieraista aivojaan, mutta kaipa tuo totta on kun kerran on kirjoitettu niin, että nyt tiedetään mistä mehiläiset tulevat?

    VastaaPoista
  4. Ajan Henki näkyy jutussasi! Ai että mua nauratti.
    Täähän oli ihan karmeen hauska!

    Oot kyllä pannut parastasi, Peikko!
    Et kyllä oo mikään heikko,
    niin kuin Mikki merihädässä. : D
    Sulla on sana herkässä!

    VastaaPoista
  5. Mielikuvat ovat ehtymätön vara.

    VastaaPoista
  6. Kiitos päivän parhaista nauruista! Taidokkaasti nostatettua tunnelmaa sana sanalta.
    Toki surullinen näkökulma häivähtää hetken, mutta fantasia astuu kuviin ja muuttaa näkövinkkelin.
    Loistavaa replikointia myös!

    VastaaPoista
  7. Nämä sinun tarinasi vaan ovat niin mahtavia! Kadehdin tuota taitoasi kirjoittaa näitä, toisaalta - saanhan näin ainakin lukea niitä! Kiitos taas muutamasta lisävuodesta!

    VastaaPoista