torstai 7. heinäkuuta 2016

Rantakarhu

Mies tallaa metsä­polkua. Päätös on tehty ja köysi kiepillä hartialla. Vuoren ja joen taitteessa on mukava paikka, jossa kasvaa vahva­oksaisia puita. Hän ei tänne enää jäisi.

Matka taittuu, joen solina ohjaa miehen askeleita. Rannalla mies istahtaa kivelle, panee tupakaksi ja katselee virtaavaa vettä. Se kulkee välillä roskaisena ja sameana, välillä puhtaana ja kirkkaana. Eipä ole aikoihin kirkasta päivää nähty, mies miettii, heittää tumpin jokeen ja nousee kavutakseen pienellä aukiolla kasvavan puun luokse. Puu seisoo vinossa, ja sen oksat ulottuvat joen päälle. Siitä tulisi hänen puunsa.

Miehen takana kahahtaa, ja mörheä karhu ryskyy pensaista rannalle. Mies säikähtää ja on hypätä jokeen.

– Sinulta putosi tämä, karhu murahtaa ja ojentaa märkää tupakan­tumppia miehelle.

– Kiitos. En kyllä enää tarvitse sitä.

– Viet sen silti pois. Tai syöt.

Mies tunkee tumpin taskuunsa ja toljottaa karhua. Hänen jalkaansa myöten valuu maahan kokkareista, ruskeaa lientä. Lemu on katkera.

– Oletko syönyt mätiä omenia? karhu kysyy ja osoittaa lätäkköä.

Mies ei sano mitään, seisoo vain paikoillaan ja vapisee. Karhu nousee ja nappaa miehen kainaloonsa, vie jokeen ja huljuttaa puhtaaksi. Mies parkuu hengen­hädässä. Ei hän tätä halunnut.

Kun mies on huuhdottu ja nostettu takaisin rannalle, karhu menee miehen repulle ja avaa sen. Päällimmäisenä on kirje, jonka päällä lukee vapisevalla käsi­alalla kirjoitettu teksti "Lauralle". Karhu työntää kirjeen repun pohjalle ja penkoo lisää. Kontion käpälään osuu viina­pullo. Karhu nuolaisee huuliaan ja kysyy, haittaako miestä, jos metsän omena vähän maistaisi. Mies värisee kylmästä ja pudistaa päätään. Tekisi se hyvää hänellekin.

Karhu korkkaa pullon ja hörppää kaksi pitkää kuonollista.

– Hyvää, se toteaa ja ojentaa pulloa miehelle. – Otatko?

Mies ottaa, nostaa pullon huulilleen, maistaa pullon suuhun tarttuneen karhuuden ja ähkäisee, pyyhkäisee naamaansa kämmen­selkään.

– Tätä on lisää repun pohjalla. Vartus.

Mies nostaa vielä kuusi pulloa repustaan ja asettelee ne kivelle. Karhun kieli lerpahtaa poskelle.

– Onko tupakkia? kontio kysyy.

– Joo, kahta laatua. Mies ojentaa paperossi­askia ja piippu­tupakki­massia.

Karhu ottaa massin, avaa ja nuuhkaisee, heittää puolet puruista kitaansa mälliksi.

– Hyvät eväät sinulla, karhu sanoo. – Meinasitko viipyä kauan metsässä?

– Meinasin tappaa itseni.

– Tahallasiko?

– Joo.

– Miksi?

– En vaan jaksa enää.

– Mikset jaksa?

Mies miettii pitkään, mutta ei keksi vastausta. Kaikki kaatuu päälle, mikään ei riitä ja vaatimukset kasvavat. Mistään ei saa kiitosta, eikä ole aikaa tehdä mitään kunnolla. Hänen elämällään ei ole mitään merkitystä kenellekään, ei edes hänelle itselleen.

– En tiedä. En vaan jaksa.

– Auttaako kuoleminen?

– En tiedä. Ajattelin kokeilla. Haluaisitko syödä minut?

– Ei ole nälkä. Söin juuri pari mättäällistä mustikoita. Ehkä tuonnempana.

– Jospa minä sitten hirtän itseni, niin kuin alun perin ajattelinkin.

– Tekisikö se sinut iloiseksi?

Mies korkkaa uuden pullon ja hörppää. Kirkas neste pulppuaa hänen kurkustaan alas, ja miehen olo pehmenee. Jokainen hörppy nostaa auvoa miehen kasvoille. Tähän se on mennyt, hyvää mieltä irtoaa vaan viinasta. Mitä elämää se sellainen on? Hyvin joutaa jo lähtemään.

– Voit syödä minut sitten hirrestä, hän lupaa.

– Voin syödäkin. Mennään nyt hirttämään sinut.

Mies nousee ja juo vielä. Karhu ottaa pullon miehen kädestä ja tyhjentää kitaansa.

– Älä tuhlaa. Ei sinun kuolleena tarvitse olla päissäsi saati humalassa.

– Tekeeköhän se kipeää?

– Mikä?

– Kuoleminen ja syödyksi tuleminen.

– Tekee, karhu myöntää ja haukkaa malliksi miehen kankusta. Veri ryöpsähtää ja mies alkaa parkua.

– Älä, eihän sinulla ollut nälkäkään.

– Muutin mieltäni.

– Ei elävältä. Anna minun ensin mennä hirteen.

– Ei se hirressä ole sen helpompaa, karhu sanoo ja haukkaa toisen kerran.

– Ää'ä. En tahdo tulla syödyksi!

– Onko varma?

– Joo.

Karhu ottaa poskestaan miehen taka­puolesta haukkaamansa palat ja laittaa ne paikoilleen, hakee sammalta ja lehtiä kivistyksen helpotukseksi.

– Otatko kalaa? kontio tiedustelee.

– Vaikka.

Karhu hakee joesta kaloja ja antaa puolet miehelle. Tämä katselee niiden sätkimistä suu auki, ei tiedä, mitä tekisi. Karhu näyttää mallia ja nakkaa kalan keskellä jokea pyörivään kurimukseen. Mies innostuu, tähtää ja heittää. Kala loiskahtaa ranta­veteen. Vasta kolmannella yrityksellä mies saa kalan osumaan kurimukseen.

– Sinusta voisi kyllä tulla karhu, karhu sanoo ja mojauttaa miestä selkään.

– Jaa? mies toteaa, nousee ja heittää viimeiset kalansa kurimuksen viereen. – No jos minä sitten.

Karhu kaivaa nipun sopimus­papereita taskustaan ja työntää ne miehen eteen.

– Nimi tuohon.

Mies alle­kirjoittaa. Karhu kiertää paperit rullalle ja sanoo, että nyt he etsisivät uuden itse­murhaajan, ja mies saisi olla sille karhu.

4 kommenttia:

  1. Hauska tarina hyytävästä tapahtumasta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nyt kolmannen kerran luettuani vaihdan: Mainio!

      Poista
  2. Kumma juttu. Laitoin tänne kommentin. Jouduin kirjoittamaan sen kaksi kertaa, kun ensimmäinen epäonnistui. Ei tullut näkyviin.

    Mutta kun kävin nyt katsomassa, se toinenkaan kommentti ei ollut enää täällä, vaikka näytti, että sen lähetys onnistui.

    Onkohan vika minussa vai minun koneessa? Ihmettelen.

    VastaaPoista