Vanha karhu

Olohuoneen sohvalla istuu karhu. Sen keltainen turkki on hiutunut lähes olemattomaksi ja toinen etukäpälä repsottaa olkapäästä. Nahkasuikaleesta rullatun kirsun alle on syntynyt ratkeama, josta kuonon täytteet ovat karanneet.

Ketään ei ole kotona. Karhu katselee pimeää televisiota ja kirjojen täyttämää hyllyä. Karhun silmiin on jäänyt monta kuvaa hetkistä, jolloin se sai istua jonkun sylissä ja olla turvana, kun sadut tai telkkariohjelmat muuttuivat melkein liian jännittäviksi. Jokainen karhun turkista irronnut karva muistuttaa sitä rutistuksesta tai silityksestä, jotka pikkuhiljaa olivat liikaa sen turkille, vaikka karhu itse iloitsikin joka ainoasta halauksesta. Karhun pyöreissä korvissa kaikuvat niihin aikojen myötä kuiskitut salaisuudet, se kuulee vieläkin lasten riemun ja aikuisten ilon ja pystyisi helposti toistamaan joka ainoan kuulemansa sadun ja tarinan, jos se vain osaisi puhua. Sen ainoa tapa kommunikoida on kuitenkin olla juuri se mikä se on, olla sitä täydesti ja kokonaan.

Ovi rapsahtaa ja nainen tulee sisälle. Hän tuo mukanaan kaksi sohvatyynyä, joiden hän uskoo sopivan sohvaan, jonka hän on juuri ostanut. Liike on luvannut, että miehet toisivat uuden sohvan perille saakka ja veisivät samalla vanhan sohvan pois.

Nainen tarttuu karhua kuonosta, nostaa elikon pois sohvalta ja ryhtyy sullomaan sitä muovipussiin, jossa vielä äsken oli toinen uusista tyynyistä. Pussi on kuitenkin liian pieni, eikä karhu sovi sinne kokonaan. Nainen tuhahtaa, vetää karhupussin sangat jotakuinkin solmuun ja heittää sen eteisen nurkkaan.

Kun mies tulee illalla kotiin, olohuoneessa on uusi sohva ja sen muotoja ja värejä korostavat sohvatyynyt. Nainen on laittautunut sieväksi, istuu sohvalla tyytyväisen oloisena ja hymyilee miehelle. Mies hymyilee takaisin ja sanoo:

– Näytät hyvältä.

– Se johtuu varmaan tästä uudesta sohvasta, nainen sanoo ja taputtaa vierustaansa. – Istu.

Vasta silloin mies huomaa sohvan. Hän istuutuu ja kokeilee sitä kädellään. Sitten hän kysyy, missä hänen vanha sohvansa on. Nainen sanoo huonekaluliikkeen miesten vieneen sen mennessään. Mies katselee ympärilleen. Sohva on kieltämättä hienon näköinen.

– Entä missä on minun karhu? mies huolestuu.

– Heitin sen pois, nainen tokaisee. – Se oli jo niin vanha ja kulunut. Voidaan ostaa sinulle uusi nalle, jollet osaa olla ilman.

Mies nousee ylös ja ryntää ovesta ulos panematta edes kenkiä jalkaansa. Hän menee jätekatokselle ja penkoo roska-astioita, kunnes löytää ystävänsä. Mies puristaa vanhan karhun rintaansa vasten ja lähtee takaisin sisään. Hän kävelee kevätsohjossa sukkasillaan ja puhuu karhulle lohdullisia sanoja, rapsuttaa sen kuluneita korvia ja hakee samalla itselleen lohtua karhun läsnäolosta ja tutusta, pölyisestä tuoksusta.

Ennustus

Nainen astelee hiekkatiellä ja miettii asioitaan. Hän on ollut jo kohta kuukauden maalla, kiertänyt maito- ja tanssilavat, mutta ei ole löytänyt paikkaansa kyläyhteisössä. Hän on tullut jäädäkseen, kaupungin meteli ja kohina olivat hänestä liikaa ja niin hän vuokrasi muutaman vuoden autiona seisseen talon ja kotiutui sinne. Sopeutuminen kyläläiseksi oli kesken, se vaatisi vielä paljon sekä häneltä itseltään että kyläläisiltä.

Nyt hiekkatie vie naisen ikivanhan kuusikon keskelle. Kuusien alla on lähes pimeää. Aluskasvillisuutta ei ole, vaan maata peittää paksu kerros ruskeita neulasia. Yhtäkkiä nainen kuulee jonkun kutsuvan häntä nimellä. Hän katsoo sinne, mistä ääni tuli, ja näkee että tien laidassa istuu joku turbaani päässä valkealla liinalla peitetyn pöydän ääressä. Nainen aikoo kävellä ohitse, mutta kuulee nimensä mainittavan uudelleen ja tulee uteliaaksi. Hän lähestyy pöytää ja näkee, että sen päällä on kristallipallo. Joku huijari, hän miettii ja katsoo vasta sitten pöydän takana istuvaa hahmoa.

– Sinähän olet karhu, nainen tokaisee.

– Monet muutkin ovat, karhu myöntää ja heilauttaa kämmentään niin, että sen voi tulkita kehotukseksi istua pöydän toisella puolella odottavalle tuolille.

– Mutta sinä olet karhu, nainen toistaa ja hänen leukansa vavahtaa aavistuksen verran. – Sinä haisetkin ihan karhulta.

– Istu silti.

Nainen istuutuu ja jää tuijottamaan karhua. Sen silmät katselevat naista pitkän kuonon ylitse ja pyöreät korvat pilkistävät turbaanin rakosista. Sormiinsa karhu on sujauttanut sormuksia, joissa kimaltelee suuria arvokkaan näköisiä kiviä.

– No? nainen kysyy. – Mitäs nyt?

– Ennustan sinulle. Mitä haluat kuulla?

– Näytä minulle minkälaisen miehen kohtaan tansseissa ensi viikonloppuna.

Karhu napsauttaa kynnellään kristallipallon pyörimään jalustallaan, nojautuu taakse ja nostaa takakäpälänsä pöydän reunalle. Kun pallo pysähtyy, karhu nostaa pöytäliinaa ja avaa pöydän alapuolella olevan laatikon. Se ottaa sieltä miehen ja taittelee tämän auki. Mies huohottaa, vilkuilee karhua ja vapisee.

– Kelpaako tämä? karhu kysyy ja sanoo panneensa merkille, että mies tanssitti naista jo edellisviikolla lavalla ja oli sitten viikolla puhunut kavereilleen, miten hänellä oli varma nakki kiikarissa.

– Se on vähän juoppo, nainen toteaa ja sanoo, ettei hän välitä juopoista miehistä vaikka ne olisivat kuinka hyviä tanssimaan. Karhu antaa miehelle luvan mennä ja mies menee. Hän juoksee kylän suuntaan kädet ylhäällä, kiljuu ja loikkii pitkiä askeleita. Miehen housunlahkeesta valuu tielle jotain märkää.

– Haenko toisen, karhu tiedustelee ja nostaa jo kankkuaan ylös.

– Älä, nainen sanoo ja tarttuu karhun käpälään.

Karhu käy takaisin istumaan. Nainen venkuttaa yhden karhun sormuksista irti ja sujauttaa sen omaan peukaloonsa. Karhu nuolaisee huuliaan.

– Ennustaisitko, että minä muutan sinun luoksesi, nainen ehdottaa karhulle. – Karhut haisevat niin hyvälle.

Karhu ennustaa, ja nainen aavistaa jo melkein sopeutuneensa. Molemmat nousevat ja karhu pakkaa pöydän ja tuolit konttiinsa. Sitten he lähtevät yhdessä katsomaan, minne tie vie ja mitä metsässä oikeasti on.

Sammalmatto

Karhu seisoo hiekkatien poskessa ja odottaa. Aina välillä tietä myöden kulkee auto, ja karhu heiluttaa sille peukaloaan. Yksikään autoista ei kuitenkaan pysähdy, vaan jokainen tekee kaarroksen tien toiselle penkalle ja painaa kaasua. Karhua alkaa jo harmittaa moinen käytös, olisihan kohtuullista tarjota kyyti toiselle, kun linja-autokaan ei enää näillä tienoin kulje.

Taas kuuluu mutkan takaa lähestyvän auton ääntä. Moottori huutaa kovilla kierroksilla ja auto köröttelee hiljakseen näkyviin ja pysähtyy karhun kohdalla. Kuljettajana on vanha mummo, joka tihrustaa kontiota silmälasiensa ylitse, kyselee toisen aikeista ja lopulta lupaa tälle kyydin. Karhu heittää reppunsa takapenkille ja kömpii itse kuljettajan viereen. Koko auto tulee melkein täyteen karhua.

Mummo painaa kaasun pohjaan, auto kuopaisee tietä ja alkaa körötellä eteenpäin. Karhu sanoo mummolle, että se kyllä uskaltaisi olla mukana kovemmassakin kyydissä.

– Kaasu pohjassa mennään, mummo sanoo ja kumartuu ratin ylle.

Karhu nyökkää ja ottaa lokoisan asennon. Ehtisi sitä näinkin.

– Komea on turkki, mummo sanoo hetken hiljaisuuden jälkeen. – Mihinkäs sitä oltiinkaan menossa?

– Retkelle, karhu murahtaa ja rapsuttaa itseään kyljestä. – Onko tässä jo hyvä paikka?

Mummo katsoo sivulle ja näkee kauppakeskuksen asfaltoidun pysäköintipaikan, joka on täynnä autoja ja valtavissa ostoskärreissä ostoksia työntävää ihmispaljoutta.

– Joo, hän sanoo ja kääntää auton pihaan. – Minä tulen mukaan. En ole käynyt retkellä ainakaan kahdeksaankymmeneen vuoteen.

Mummo ajelee edestakaisin parkkipaikalla ja etsii tyhjää ruutua. Liikenne on jatkuvaa ja aina kun jostain ruudusta lähtee auto, niin jo vain siihen tulla tormaa joku toinen, eikä mummo koskaan ehdi. Karhu pyytää mummoa seisauttamaan auton. Mummo pysäyttää, ja karhu hyppää ulos. Se katselee hetken ympärilleen ja nostaa sitten kolme vierekkäin pysäköityä citymaasturia liikenteenjakajan päälle pystyyn toisiaan vasten. Nyt on tilaa ja mummo ajaa tyhjään ruutuun.

Karhu ottaa repun takapenkiltä ja kaivaa sieltä esiin sammalmaton, jonka taittelee auki ja levittää vielä tyhjiin ruutuihin, kattaa matolle tölkkikaupalla olutta, sikareita, juustoa ja kaikkea karhuhyvää, mitä nyt ikinä vaan onkaan. Mummo katselee karhun antimia silmät kiiluen. Hän hieroo käsiään vastakkain, vaihtaa hampaansa terävämpiin ja kysyy, joko saa aloittaa. Karhu lupaa. Se nappaa mummon syliinsä ja istuttaa sammalmatolle, istuu itse viereen, sihauttaa oluttölkin auki ja ojentaa sen mummolle yhdessä valmiiksi sytytetyn sikarin kanssa.

Siinä ne sitten retkeilevät, mokomat, rakentavat tyhjistä kaljatölkeistä torneja ja karistavat sikarintuhkaa matolle. Välillä mummo mukeltaa juustoa ja hilloa keksin päällä, välillä hän taas haukkaa suuresta siankinkusta, jota karhu pitää melkein omanaan. Onhan se raakaa, eikä kovin hyvää, mummo tuumii, mutta ei tuon karvaturrin pidä antaa kaikkea yksinään syödä. Puolensa se on pidettävä vanhanakin.

Kun citymaasturien kuskit palaavat ostoksilta ja haluavat autonsa takaisin, he koettavat komentaa karhua nostamaan ne takaisin pyörilleen. Karhu kertoo heille, ettei se nyt käy eikä komentelu muutenkaan ja että heidän on hyvä hakea lisää olutta retkeläisille. Kun kuskit sitten tuovat sitä monta kantamuksellista, karhu kutsuu heidät mukaan retkelle ja opettaa laulamaan jänis istui maassa karhuksi. Se onkin hieno laulu. Joku ympärillä pyörivistä katselijoista sen ehtii elokuvata ja laittaa kaiken kansan saataville. Citymaasturikuskeista tulee heti kuuluisia ja hirmu rikkaita, eikä heitä enää yhtään harmita karhun ja mummon eväsretki, vaikka se kestää ainakin ylihuomiseen saakka.