Ajatus karkasi

Einari istuu pöllämystyneenä kauppa­keskuksen penkillä. Ihmiset kulkevat ohitse, eivätkä kiinnitä mieheen mitään huomiota.

Jalmari on käynyt hakemassa sauna­juomaa ja huomaa kaverinsa.

– Einari, hän sanoo.

Einari ei sano mitään. Jalmari istuu viereen ja tönii Einaria olka­päällään. Einari tipahtaa lattialle, ja Jalmari hyppää perään ja nostaa hänet ylös.

– Kah, Jalmari. Mistä sä siihen tulit?

– Kaupasta. Sää istuit siinä ihan hoona.

– Mun ajatus on karkaillut viime aikoina omille teilleen. Karussa se taisi olla nytkin.

– Missä se huiteli?

– Venetsiassa. Mut on se käynny vaikka missä. Viime viikollakin jollain oudolla tähdellä, josta kirjoitettiin, että sen ympärillä olisi jotain rakennelmia.

– No oliko siellä?

– Pelkkiä raunioita, kuulemma. Yhden kerran ajatus karkasi tuhannen ja yhden yön tarinoiden haaremeihin. Se ei meinannut tulla silloin ollenkaan takasin. Olin ihan nälkiintynyt, kun se lopulta palasi.

– Aika villiä.

– Pahinta on, kun se kehuskelee käymisillään. En millään jaksaisi kuunnella. Niistä haaremi­naisistakin se kehuskelee yö­kaudet, vaikka tähti­juttu piti nyhtää siltä melkein pihdeillä.

– Aika kuritonta.

– Arvaa, missä se oli äsken.

– Saunassa?

– Kurssilla. Vapaiden ajatusten kurssilla. Oppivat kuulemma, miten irtautua lihasta.

– Susta tulee sitten kesto­hoo, jos se jättää sut kokonaan.

– Jospa mä ehdinkin ensin. Lopetan ajattelemisen.

– Lopeta pois. Se on hyvä ajatus. Hoona ei ole hyvä. Saisit istua päiviesi loppuun tällä penkillä.

– On hyvä, että mulla on sun kaltasia kavereita. Nyt mä sit lo

Einarin leuka valahtaa auki ja kieli lorpahtaa poskelle. Jalmari tönäisee kaveriaan kerran pari, mutta jättää tämän sitten istumaan penkille. Koti­matkalla hän varoo ajattelemasta yhtään ajatusta.

Bisnessalaisuus

Kaksi jämerä­partaista insinööriä, Marjo ja Vaula, ovat tulleet vanhojen opiskelu­kavereiden tapaamiseen. Ilta on ollut kostea. Opiskelu­aikaisia tapahtumia on kerrattu, vanhoja kaunoja kaivettu esille ja puitu. Marjo ja Vaula ovat löytäneet aiemman kumppanuutensa ja huomanneet sen olevan edelleen vahva.

– Maailma on muuttunut, Marjo toteaa. – Sen aikainen tekniikka on jo esi­historiaa, vaikka silloin oltiin tosi innoissamme.

– Minusta oli ihmeellistä, että kone osasi piirtää. Se eka piirturi, muistatko?

– Sillä tehtiinkin ihmeitä. Laurakin tulosti mainos­filmejä, kuvasi ruudun kerrallaan aa­nelosilta.

– Niitähän näytettiin telkkarissakin, eikö?

– Vähän aikaa, kunnes koneet saatiin tekemään suoraan videoita.

– Joo ja piirtureista viritettiin kappale­tulostimia, tai miksi niitä sanottiinkaan? Kolme­dee-printtereitä.

– Niille muovi­kappaleille ei ollut juuri käyttöä.

– Ei, mutta jokainen askel on otettava. Mekin asutaan tulostetussa talossa.

– Betonisessako?

– Se on yhteyttävää bio­materiaalia. Happea piisaa myytäväksi asti.

– Ihan totta? Silläkö te elätte?

– Palkalla. Olen edelleen samassa firmassa hommissa kuin silloin harjoittelijana.

– Siinä tulostus­puljussako? Mitä teillä on nyt työn alla?

– Kopi­vaattori. Ihan rajaton.

– Kerro.

– Se on kyllä bisnes­salaisuus, mutta jollet kerro kellekään…

– En tietenkään kerro.

Juhla­meteli polveilee jämerä­partaisten ympärillä. Vaula vilkaisee ympärilleen, kumartuu Marjoa kohti ja alkaa puhua hiljaisella äänellä.

– Se tekee mitä tahansa muutaman kuvan perusteella.

– Mitä tahansako?

– Niin. Kokeilin anoppiakin. Siitä oli oikein hyviä kuvia ja kopi­vaattori teki niiden perusteella täydellisen kopion. Anoppi oli kyllä alkuun vähän hämmentynyt.

– Se kopioko?

– Niin. Se muisti olleensa juuri kuvaamossa ja löysikin itsensä kopi­vaattorista.

– Mitä sitten?

– Se kuoli.

– Se ei ollutkaan täydellinen kopio.

– Nimenomaan oli. Anoppi kuoli kuvan ottoa seuranneena päivänä, sai jonkin halvauksen. Kopiokin sai.

– Kadehdittavaa. Teidän tekniikka pelaa tosi hienosti.

– Eikös vain. Lapsetkin tykkäävät, kun näkevät mummoaan pitkästä aikaa.

– Se kopiohan kuoli. Vai teitkö uuden?

– Tein. Ihan lapsia varten. Vaikka se olikin kerta­käyttöinen.

– Joko pian saatte kopi­vaattorinne markkinoille?

– Kohta. Meidän pitää ensin ratkaista kierrätys­ongelma. Minulla on jo kahdeksan­toista anoppia lojumassa firman kylmiössä. Jotainhan niille on tehtävä.

Ehkä minunkin pitäisi

– Elsa. Elsa! nuori nainen huutaa ja heiluttaa kättään kahvilan pöydässä istuvan vanhan naisen kasvojen edessä. Tämä ei ole huomaavinaan.

– Elsa. Se olen minä, Aili. Etkö tunne?

Elsa kääntyy katsomaan. Tuoko olisi hänen lapsuuden ystävänsä Aili? Ei totisesti ole. Aili on ainakin viisi­kymmentä vuotta tuota tytön­hupakkoa vanhempi. Vaikka on sillä kyllä vähän Ailin tyyliset vaatteet. Tuo villa­röijykin.

– En, hän toteaa.

Nuori nainen istuutuu samaan pöytään, laskee vanhan­mallisen käsi­laukkunsa syliinsä ja kumartuu toista naista kohti, tarttuu tämän ranteeseen. Ele on tuttu.

– Etkö muista, kun nuorina riiattiin samaa poikaa, Anteroa? Tai nukuttiin Lahtisen mökillä siskon­petissä. Tai kun tulin teille turvaan aina, kun isä juopotteli.

– Ei minun muistissani ole mitään vikaa, mutta sinä et silti ole Aili. Et näytä yhtään häneltä.

– Ai niin, Aili toteaa ja peittää suunsa kämmenellään. – Minä aina unohdan.

– Siltä tuntuu. Nytkin olet unohtanut ikäsi.

– Ei se sitä ole. Minä vaan en aina muista, että olen käynyt parissakin nuorennus­leikkauksessa.

– Aika monta vuotta ovat sinusta leikanneet, jos väität, että olet Aili.

– Olen minä. Kuuntelehan.

Aili nousee ja kuiskaa Elsan korvaan. Tämän silmät pyöristyvät ja suu aukeaa.

– Aili? Elsa huokaa lähes ääneti. – Aili. Mitä on tapahtunut?

– Kävin Australiassa. Siellä on sellainen nuorennus­klinikka, joku re­juvenation-firma.

– Ja ne nuorensivat sinut siellä?

– Jep. Olo oli jo niin raihnainen, että jotain oli tehtävä.

– Mitä?

– Vaihdoin kehoni nuorempaan, Aili kertoo ja hivelee lantionsa kaaria. – Tätä on käytetty vasta yhdeksän­toista vuotta.

– Lähes käyttämätön. Miltä se tuntui?

– Ihan kauhealta. Ajattele nyt. Aina kun katsoin peiliin, sieltä tuijotti vastaan vanhan ämmän naama. Ei paljoa lohduttanut, että tissit oli terhakat ja peppu pallura. Oli pakko mennä uuteen leikkaukseen.

– Kasvojen kohotukseenko?

– Ei sentään. Vaihdatin saman tien koko pään. Tämä sopii paljon paremmin vartalooni kuin se vanha ja on sitä paitsi fiksumpi, sillä on paljon helpompi ajatella kuin entisellä.

– Ehkä minunkin pitäisi, Elsa arvelee ääneen. – Ehkä minunkin pitäisi.