Pilkkii pilkkii

Vaimo lähti kavereidensa kanssa lomalle etelään, sanoi, että hän on sen tarpeessa. Minä kävelin pari päivää edes­takaisin ja päätin sitten hankkia uusia kokemuksia ja osallistua pilkki­kisoihin. En tosin ollut koskaan pilkkinyt, vain kalastellut pikku­poikana mato-ongella. Ei kai pilkkiminen sen kummempaa olisi.

Kyselin kavereilta, mitä pilkki­jäille pitää ottaa mukaan. Pilkki­miesten naama rupesi loistamaan ja suu­pielet karahtivat hymyyn. Muut lähinnä tuhahtivat ja sanoivat, ettei heitä moinen kiinnosta, eikä minuakaan pitäisi kiinnostaa, on se niin pöljää touhua. Mutta pilkki­miehet neuvoivat. Mato-ongella pärjäisi, se toimisi yhtä­lailla kuin kesällä. Taka­puolen alle pitäisi ottaa jokin lämmike, paljaalla jäällä ei kannata istua. Niin ja lämmike­juomaakaan ei saisi unohtaa, kossu passaisi, ei sen mitään ihmeellistä tarvitse olla.

Helppo juttu. Hain huoltsikan ale­laarista ongen ja pengoin tiski­pöydän alle kätkettyä mato­kompostia. Se oli vaimon silmä­terä, joten koetin olla varovainen. Eukko suuttuisi, jos tietäisi, että aion survoa koukun hänen kavereidensa sisuksiin. Valikoin lihavimmat lierot ja piilotin ne peltiseen pastilli­rasiaan. Vähän kahvin­poro­multaa päälle. Kossua hain viina­kaupasta, kehuin lähteväni pilkille.

Jäällä puhalsi tuuli, aurinko paistoi ja tuoksui keväältä. Kalaa nousi, kun kilpailijat osasivat asiansa. Minä kuljin ongen­vapa olalla ja odottelin. Kun kilpailijat kairasivat uusia reikiä, minä valtasin yhden vanhoista ja sain koukkuni veteen. Koho kellui hienosti, aallot eivät juuri pienessä pilkki­reiässä mahtuneet liplattamaan. Mitään ei tapahtunut, ei nykäyksen nykäystä.

Päätin tarkastaa matosen kunnon. Se oli hyytynyt kylmästä. Kompostissa niin iloisena kiemurrellut mato oli nyt jäykkä ja tönkkö. Minuakin paleli, joten korkkasin ja hörppäsin. Mietin, josko matokin vertyisi, jos se saisi osansa lämmike­juomasta. Kokeilla piti. Upotin madon koukkuineen kossuun. Kului hetki ja mato alkoi kiemurrella. Hento laulun loilotus kuului pullosta. Sanat olivat täynnä uhoa ja itse­tuntoa. Nostin lieron pullosta, ja ääni voimistui.

– Uipa tänne, en mä pelkää, soi tutun­kuuloisella sävelellä. – Oothan mulle helppo nakki, pyrstö­niekka, suomu­nahka…

No nyt! Nyt oli asenne kohdallaan. Solautin madon takaisin kairan­reikään, ja koho jatkoi sen perässä yhä kyytiä pinnan alle. Vedin jäälle suurimman ahvenen, minkä olin koskaan nähnyt. Mato piteli sitä kidus­kansista ja väänsi. Nyhdin siimasta ja pyysin lieroa hellittämään. Kala­parka oli hätää kärsimässä. Kaadoin sen suuhun lämmikettä, kala heitti pitkäkseen jäälle ja nukahti. Mato oli mennyt puuskaan ja ilmoitti, että sillekin kelpaisi. Mikäs siinä, tätähän riittäisi. Mato uimaan vain, hakemaan lisä­puhtia pullosta ja sitten takaisin avantoon.

Minuakin jo vähän väsytti ja halusin käydä nukkumaan ahvenen viereen jäälle. Mato pahus ei antanut, vaan nyhti siimaa niin, että oli pakko nousta ja kiskoa sitä ylös avannosta. Tällä kertaa mato oli ylittänyt itsensä, se roikkui renkaana kahdessa valtavan kokoisessa sieraimessa. Säikähdin. Eihän tuo mahtuisi nousemaan mokomasta reiästä. Mato huusi ja karjui ja käski vetämään. Se kiskoi itsekin väellä ja voimalla. Lopulta härkä nousi jäälle, mylvähti ja puhalsi kuuman geysirin sieraimistaan. Aika vaikuttavaa. Saattaisin hyvinkin pärjätä ekoissa pilkki­kisoissani.

En pärjännyt. Sanoivat minun ahventani känni­kalaksi ja härkää mieli­kuvitukseksi. Kumpaakaan ei haluttu punnita. Luulen sen johtuneen härästä. Se seisoi vaa'an edessä ja puhkui höyry­pilviä, elukan silmät loistivat ja suu­pielestä roikkui vihreää ahdin­partaa. Kyllä minuakin olisi hirvittänyt, jollei mato olisi pidellyt härkää sieraimista.

Läksimme pois. Ahventa paleli ja se halusi ryypyn. Tyhjensimme pullon neljään pekkaan ja päätimme jatkaa iltaa naisten­tansseissa. Vientiä oli, härkä ja ahven katosivat jossain vaiheessa keittiön puolelle, me madon kera tanssimme itsemme uuvuksiin ihan keskenämme. Illemmalla ehdotin madolle syvempää tutustumista. Se suostui, sanoi olevansa herma­frodiitti ja hyvin joustava.

Aamulla heräsimme samassa sängyssä. Ala­päätäni kirveli pahasti. Mainitsin siitä madolle.

– Olisit voinut ottaa koukun ensin pois, se tuhahti ja meni keittämään kahvia.

Sauma

Partaa ajaessani huomasin nenä­karvojeni rehottavan villinä. Yksi niistä oli tavallista mustempi ja paksumpi ja näytti kasvavan keskellä nenää, sierainten välissä. Tartuin karvaan ja vedin varovasti. Ei tuntunut miltään. Karvaa vain liukui sieraimestani.

Se oli omituista. Nenä­karvojen nyhtäminen on ollut minusta aina vasten­mielisen kivuliasta. Nyt ei tuntunut miltään. Kiskoin lisää. Karvaa oli tullut nenästäni jo ainakin puoli metriä. Minua rupesi pelottamaan. Mitä jos se oli jokin mato tai avaruuden muukalainen, joka oli pesiytynyt sisuksiini? Pakkohan se oli saada ulos.

Kiskaisin oikein kunnolla ja kuulin heikon ripisevän äänen. Karva irtosi kokonaan, ja minua helpotti. Katsoin peiliin ja näin, että etu­saumani oli auennut. Hätkähdin. En ollut tiennyt mitään mistään etu­saumasta. Tuijotin peiliin, ja ihoni kuoriutui ympäriltäni. Sauma levisi ja iho valui alas taakse. En halunnut nähdä.

Lopulta kuitenkin katsoin. Peilistä minua tuijotti jokin outo, se oli joko dino­saurus tai lohi­käärme. Sellaisia ei ollut, mutta tuossa se tuijotti minua mustilla silmillään ja lipoi somasti kaksi­haaraista kieltään. Siipeni, jotka olivat olleet rypistyneessä mytyssä selässäni, täyttyivät elämän­virrastani, oikenivat ja aukenivat. Minä olin todella komea olento.

Tuli iski sieraimistani, kun soitin Ritvalle. Meillä oli hyvä suhde, tarjosimme ruumiillista lempeä toisillemme ja olimme muutenkin läheisiä. Jaoimme ilot ja surut. Hän lupasi tulla heti.

Nostin ihmis­nahkani lattialta ja kiedoin sen ympärilleni. Se pysyi huonosti ja oli aivan kauhea näky. Siivetkään eivät mahtuneet, joten nykäisin ylleni kylpy­takin. Ehkä se peittäisi pahimmat.

Ovi­kello soi, ja minä rapistelin avaamaan.

– Näytät ihan paskalta, Ritva totesi ensi sanoikseen. – Oletko jäänyt leikkuu­puimurin alle vai etuilitko snagarilla?

En sanonut mitään. Nahka haittasi. Se roikkui ilmeettömänä ylläni, kun lähestyin Ritvaa. Hän hätkähti huomatessaan, etteivät silmäni olleet kovin täsmällisesti silmä­aukkojen kohdilla.

– Mitä sulle on tapahtunut? Mikset sano mitään?

Murahdin varovasti. Varoin lieskoja. Tartuin Ritvaa käsi­varsista ja vedin hänet itseäni vasten. Painoin suuni hänen suulleen ja sujautin kieleni hänen nenäänsä. Tunnustelin sen sisä­puolta ja etsin langan päätä. Kun löysin sen, kiskoin. En antanut periksi, vaikka Ritva sätki ja kiroili.

Ritvan lanka oli turkoosi. Hänestä tuli kaunein lohi­käärme, jonka olen koskaan nähnyt. Minä rakastuin saman tien. Riisuin ihmis­nahkani ja näin, miten Ritvan silmät levisivät, alkoivat kiiltää ja niissä loisti rakkaus minuun. Me parittelimme tunti­kausia ennen kuin meille tuli nälkä.

Metsästimme yhdessä. Nousimme parvekkeelta siivillemme ja haimme saalista. Kyllä ne parkuivat, väittivät, ettei lohi­käärmeitä ole. Me täytimme vatsamme ja palasimme pesään.

Aamulla munin kaksi­kymmentä­neljä kaunista munaa. En tiennyt olevani naaras, mutta muninta tuntui hyvältä. Ritva jäi uroksena hoitamaan osuuttaan ja hautomaan munia. Minä saalistin. Toin hänelle parhaat riekaleet, jotka sain kiskottua irti. Koirat korjasivat luut parvekkeen alta.

Munat kuoriutuivat jo seuraavana päivänä. Kaikki kaksi­kymmentä­neljä olut­pulloa seisoivat sievässä järjestyksessä keskellä pesää ja plopsottivat hauskasti. Niiden etiketit hulmusivat ja korkit kimaltelivat pölyisen ikkunan takaa paistavan auringon säteissä. Minä olin nyt äiti. Minulla oli kaksi­kymmentä­neljä ihanaa olutta.

Ritva korkkasi ensimmäisen, joi ja korkkasi toisen. Minulle tuli kiire. Tuota tahtia jäisin ilman. Avasin saman tien kaksi, sylkäisin korkit lattialle ja annoin mennä.

Oluet loppuivat, ja meillä oli vielä jano. Ritva tiesi mitä tehdä. Me parittelimme. Ja parittelimme taas. Ritva latasi minut niin täyteen, että pelkäsin ratkeavani. Siitä edespäin olen muninut joka päivä. Ritva istuu pesässä ja hautoo. Hän juo kuoriutuneet munat suoraan altaan, enkä minä saa mitään, paitsi kantaa hänelle saalista. Minä olen Ritvalle pelkkä muna­kone. Huomenna aion katsoa, onko lohi­käärmeiden etu­sauman ommel päätelty samalla tavalla kuin ihmisten.

Kohti ääretöntä

– Katso nyt tuota kania. Se on kuin kuula­ruisku. Papanoita tulee aivan järkyttäviä määriä.

– Hmm… insinööri vastasi ja näytti miettiväiseltä. – Ovatko ne kaikki sellaisia?

– Melkein.

– Kuule. Kun tuo saa poikasia, niin ottaisin niitä mieluusti omaksi. Voin maksaakin vähän.

 

Kani sai aikanaan poikasia, pieniä pitkä­korvaisia tupsu­häntiä. Insinööri kantoi niitä säkki­kaupalla verstaaseensa, jonka hän oli nimennyt kanittamoksi. Siellä hän risteytti eri kasvattajilta saamiaan kaneja kaikkien tieteen sääntöjen mukaan. Papanoilla hän lannoitti puutarhaansa, joka olikin aivan erityisen tuuhea, tuoksuva ja vihreä.

Koitti päivä, jolloin insinööri kutsui vieraita katsomaan uusinta, ihmisen elämää parantavaa keksintöään. Väkeä tuli runsain mitoin. He toivat mukanaan valmiiksi sytytettyjä grillejä, joiden yllä tirisi porkkanoita ja retiisejä. Niiden vehmas tuoksu hiveli kanittamon pihalle levittäytyneiden vieraiden nenää.

Keskellä pihaa oli tukevista lankuista kasattu pöytä ja sillä kolmi­moottorinen raketti. Osallistujat loivat siihen uteliaita silmäyksiä. He hivelivät raketin hopean­hohtoista pintaa ja huokailivat tekniikan ylen­palttista yli­vertaisuutta.

Kun grillit olivat kypsentäneet kaikki herkut, ja ne oli syöty makoisiin suihin, insinööri nousi tuolille ja nosti molemmat kätensä pystyyn. Keskustelu taukosi.

– Kukaan ei ole tehnyt tällaista koskaan ennen, hän julisti. – Tämä raketti toimii heinällä. Te saatte olla todistamassa ensimmäistä koelentoa.

Osallistujat vilkuilivat toisiinsa. Kuiskaukset kasvoivat kohinaksi. Insinööri työnsi rakettiin kaksi heinä­paalia ja poisti niitä sitovat oranssin­punaiset nuorat. Seuraavaksi hän vihelsi, ja avustaja toi kolme päre­koria, joissa kussakin oli kaksi kania.

– Nämä kanit on huolella jalostettu ja koulutettu, insinööri selitti ja nosti kuhunkin moottoriin kaksi pörrö­turkkia. – Kun poistan laipan kanien ja heinä­paalien välistä, raketti nousee ja ampaisee taivaalle.

Yleisö lähestyi tapahtumien ydintä, mutta insinööri totesi, että on parempi pysyä etäällä, sillä raketissa jylläävät kauheat voimat, jotka irti päässeinä aiheuttaisivat sanoin­kuvaamatonta tuhoa. Hän poistaisi laipan heti, kun raketin ympärillä olisi riittävästi tilaa. Väki mutisi ja perääntyi.

 

– Ja lähtee, insinööri kiljaisi ja kiskaisi laukaisu­narusta, joka irrotti heinä­laipan. Laippa kolahti ensin pöydän reunaan ja kopsahti sitten maahan.

Muutoin oli täysin hiljaista. Ei tapahtunut mitään. Sitten raketti tärisi, sen sisältä kuului julmettu rouske ja pian se nousi irti pöydän pinnasta. Rouske lisääntyi ja raketti kohosi, sen moottoreista purkautui tummia ajo­pellettejä, jotka kasaantuivat siihen, missä raketti vielä äsken seisoi. Ihmiset katsoivat suu auki metallin­hohtoista putkea, joka nousi hitaasti kohti taivasta.

Yhtäkkiä rouske taukosi, ja raketti pysähtyi.

– Pitikö sen toimia noin? yleisön joukossa seisova tiede­toimittaja kysyi. – Siis nousta papanoiden avulla?

– Se siinä oli ideana. Heinä vaan loppui kesken.

– Kanit tuottivat papanoita ja raketti nousi sitä ylemmäs, mitä korkeammaksi papana­kasa kasvoi. Aika erikoinen ratkaisu.

– Papanoiden lähtö­nopeus on vielä himpun liian pieni, että raketti irtoaisi papana­kasasta. Kyllä se siitä. Tämä oli ikään kuin tällainen demo. Eikö ollutkin kiva?

– Ihan kiva, tiede­toimittaja totesi ja otti kuvan kahden heinä­paalin kokoisen kanin­papana­kasan päällä kekottavasta raketista.