perjantai 2. marraskuuta 2012

Sataa lunta

Mies ja nainen kävelevät pyörätiellä. Katulamppujen valo heijastuu vastasataneesta lumesta. Pakkasta on muutama aste. Kulkijoiden vasemmalla puolella virtaa joki.

Yhtäkkiä kuuluu kiljuntaa, lähes suoraa huutoa. Kulkijat kääntyvät katsomaan ja näkevät, miten kaksi poikaa laskee pulkalla sivukatua heitä kohden. Pulkka sujahtaa kadun ylitse, jatkaa puistokaistaleen ja pyörätien poikki ja pysähtyy juuri ennen syöksymistään joen partaan ylitse.  Lapset kiljuvat riemusta, nousevat pulkasta ja lähtevät juoksemaan takaisin, tien ylitse ja mäkeä ylös.

– Tuo näyttää vaaralliselta, nainen toteaa. – Ne laskivat melkein jokeen.

– Komennetaanko niitä? mies kysyy.

– Joo. Ehdin jo miettiä, miten ne saadaan kiskottua tuolta hyisestä virrasta. Se ei taitaisi omin voimin onnistua.

– Mennään.

Mies kiskoo naista kädestä ja he rientävät poikien perään. Nämä kulkevat tien vasenta kaistaa ylöspäin. Mäen päällä ajoradalla makoilee kyljellään tyttö, joka nojaa kättään poskeensa. Mies huutaa pulkkaa kiskoville pojille.

– Antaa olla viimeinen kerta, kun laskette tuolla tavoin. Siitä ei ollut kuolema kaukana.

– Ei meitä pelota, toinen pojista kiljuu vastaan.

– Se on oikeasti vaarallista, nainen sanoo. – Voitte jäädä auton alle tai päätyä jokeen.

Pojat kiihdyttävät vauhtiaan. Mies komentaa poikia ja nainen selittää heille, miksi kadun ylitse ja joen kaltaalle laskeminen ei ole hyvä ajatus. Ajokaistalla makaava tyttö nousee istumaan ja ryhtyy neuvomaan poikia.

– Älkää totelko, hän huutaa. – Ne ei ole meidän vanhempia. Ei niitä tarvitse totella.

– Silti kannattaa totella, mies sanoo. – Kun henki vielä pihisee ja voi totella.

Tyttö nousee seisomaan ja lähtee alaspäin poikia vastaan. Hän siirtyy tien syrjään ja tekee lapasen peittämällä kädellään jäkäjäkä-liikettä, jota vielä tehostaa ääntelemällä ja keikuttamalla päätään.

– Kunhan tajuatte mitä olette tekemässä, nainen sanoo. – Tuollaisessa ei ole mitään järkeä.

Pojat ovat pysähtyneet odottamaan tyttöä. Pienempi heistä katselee varpaitaan, vilkaisee tyttöä ja ohikulkevia komentelijoita. Sitten hän heittää pulkan narun kädestään ja sanoo lähtevänsä kotiin. Tyttö suuttuu ja kohdistaa vihansa aikuisiin.

– Toivon, että ette koskaan saa omia lapsia, ettekä ikinä saa komennella ketään, hän kiljuu jo poistuvan parin perään.

– Ainakin yksi pelastui, nainen toteaa miehelle ja nyökkää heidän edellään juoksevan pienen pojan perään.

– Hyvä niin, mies vastaa. – Mutta mitä meidän olisi pitänyt sanoa niille, että ne olisivat kaikki ymmärtäneet?

– En tiedä.

– En minäkään.

Mies ja nainen kulkevat hiljaisina valkeassa maisemassa. Jossain vilkkuvat siniset valot.

5 kommenttia:

  1. onneksi saan valita itse ketä tottelen

    VastaaPoista
  2. Tämä on hyvä kirjoitus, jännittäväkin. Ihmettelen, miten suhteellisen lyhyeen kertomukseen on saatu niin paljon asioita alkaen luonnon- tai pikemminkin tapahtumapaikan kuvaamisesta alussa itse tapahtumaan, joka on pelottava ja jännittävä ja hyvin todentuntuinen.

    Lukija joutui samaan tilanteeseen, kauhistelemiseen, kuin kertomuksen mies ja nainen. Joutui miettimään miten itse olisi menetellyt kuvastussa tilanteessa aikuisena ja toisaalta lapsen asemassa.

    Luulen, että jokainen aikuinen, joka havahtuisi näkemään lasten touhun kyseisessä tilanteessa, yrittäisi ainakin puuttua ja varoittaa lapsia; minä ehkä kertomuksen naisen tavalla, yrittämällä selittää vaaranpaikoista.

    Lapsena taas olisin pelästynyt pelkästään aikuisten huuteluun ja puuttumiseen tilanteeseen, varsinkin miehen komenteluun, mutta tuskin olisin ymmärtänyt todellista vaaraa. Lapsena jännä oli pelkkää kihelmöintiä, ei osannut pelätä vaaroja, eikä kuolema tullut mieleenkään. Ilmeisesti olisin ollut se pienempi poika, joka luikki pelästyneenä tiehensä.

    Nykyään, siltä tuntuu, lapset ovat jo pienestä kehittyneempiä, tuntevat oikeutensa ja osaavat vastustaa aikuisia, mutta kuolema on edelleen niin kaukainen asia, etteivät he voisi kuvitellakaan, että se tapahtuisi heille itselleen.

    Tämä oli tavallisen arjen kohdalla hyytävä kertomus. Jää jopa vaivaamaan mieltä, miten noille kahdelle muulle, tytölle ja pojalle kävi. Sitä ei kerrota.

    Kuuntelin äsken Puttosen haastattelun Riku Korhosen kirjasta Ylen ykkösellä. Siinä Korhonen sanoi, että oli jättänyt tahallaan kirjan lopun auki. Jätti sen hämäräksi yhdellä ainoalla kauniilla lauseella, jossa oli kielteinen sävy. Ja sanoi, ettei halunnut kirjoittaa lukijoitten mieliksi onnellista loppua noin vaan. Eihän sellaista voi tehdä todellisessa elämässäkään. Kaikki on tavallaan aina auki. Tulevasta ei tiedä kukaan.

    VastaaPoista
  3. Minuapa saa komentaa vain meidän äiti sanoi kuopus kauan sitten, tiedä sitten olivatko syyt näin vakavat kuin tässä kertomuksessa miettii joskus tien yli joen jäälle apulantasäkillä lasketellut:) Silti huolenpito lapsista niin tutuista kuin tuntemattomistakin on yhä enemmän kuin paikallaan ja sitä kai peikkokin tässä ajoi takaa?

    VastaaPoista