Lannoitepommi

Kuulin, miten ovi sulkeutui takanani ja sen seitsemän lukkosalpaa loksahti paikoilleen. Oli pimeää. Tunnustelin ympäristöäni. Olin pienessä eteisessä, jossa jokaisella seinustalla oli kaksi ovea. Minua kauhistutti ajatus hämähäkinverkkoon törmäämisestä ja mielikuvitukseni loihti huoneen joka nurkkaan noita kahdeksanjalkaisia verkonkutojia. Tiesin, että ne jo vyyhtivät seittejään käsivarsilleen ja lähestyivät minua.

Raapaisin tulitikun ja näin, miten joulukinkun kokoinen hämähäkki pyöritti seittilassoa päänsä yläpuolella. Sen kaikki tuhannet silmät killittivät minua ja tiesin, ettei se heittäisi ohi. Nurkista juosta rapisi vielä lisää hämähäkkejä, toinen toistaan karvaisempia ja pitkäjalkaisempia. Minun piti päästä pois, oli ihan pakko.

Ajattelin, että katossa täytyy olla pakotie. Katsoin ylös, tartuin siellä törröttävään kahvaan ja kiskaisin. Luukku aukeni, ja aukosta putosi traktorikuormallinen pölyä. Olin varma siitä, että yläkerrassa lahosi kymmeniä ja satoja muumioita. Väänsin itseni luukusta ylös suoraan ikivanhojen sarkofagien väliin jääneeseen koloon. Siellä ei olisi ainakaan hämähäkkejä, ajattelin. Sarkofageissa pölyävät muumiot olivat niin kuivia, ettei niissä olisi mitään hämähäkkejä kiinnostavaa.

Sitten ajattelin, että ehkä se olikin hämähäkkien tekosia. Muistin lukeneeni, että hämähäkit voivat myrkyllään halvaannuttaa uhrinsa, kietoa sen seittiin ja säilöä elävältä pahanpäivän varalle. Siinä hetkessä olin varma siitä, että muumiola oli hämähäkkien ruokavarasto. Olin helpottanut niiden ruuanhankintaa kiipeämällä itse sinne säilöttäväksi.

Katsoin taakseni ja näin, miten ensimmäinen seittipallo lensi luukusta sisään. Sitä seurasi toinen ja kolmas ja kohta niitä lensi luukun täydeltä. Pallot tarttuivat lattiaan tai sarkofageihin. Palloissa kiinni olevat seitit värähtelivät, kun hämähäkit kiipesivät niitä myöden ylös. Huusin. Huusin kuin syötävä. En halunnut muumioksi, hämähäkkien tyhjiin imemäksi kuoreksi, vaan kotiin. Heitin safarilakillani minua kohden juoksevia hämähäkkejä ja ryntäsin suoraan hauraiden sarkofagien läpi kohti valoa, jota lirutteli sisään pölyn ja seittien peittämästä ikkunasta.

Avasin ikkunan ja nappasin kiinni ikkunalaudalla sulkiaan sukivan pulun. Se koetti vastustella, mutta riisuin siltä höyhenpuvun ja vedin sen ylleni. Hyppäsin siivilleni ja pakenin, mutta kun katsoin taakseni ja näin, että pulu tärisi kylmissään ja ahnaat hämähäkit lähestyivät sitä, käännyin takaisin, hain pulun ja pistin sen taskuuni.

Se oli hyvä päätös, sillä pulu osasi kaikki lentoniksit ja se opasti minua niin, että pääsimme molemmat ehjänä maahan, tai oikeastaan se oli puu, tammi. Istuin sen oksalla ja läähätin. Lentäminen on yllättävän raskasta tottumattomalle. Nostin pulun viereiselle oksalle ja kaivoin tupakit takataskusta. Siinä me sitten istuimme ja polttelimme, päivittelimme hämähäkkien ahneutta.

Kun läksin kapuamaan alaspäin, pulu kröhäytti kurkkuaan ja pyysi pukuaan takaisin. Riisuin sen ja palautin omistajalleen. Pulu veti sen ylleen, nousi siivilleen, lehahti yläpuolellani olevalle oksalle, keikutteli siinä niin kuin linnut keikuttelevat, ja kiitti kyydistä. Kun vilkaisin ylös ja melkein hymyilin mokomalle siipiniekalle, se roiskautti lannoitepommin kirkkaalle otsalleni. Kiittämättömyys on maailman palkka.