perjantai 15. helmikuuta 2013

Karhu ja jänis

– Kerro taas siitä karhusta, ukko, kerro.

Lapset pyörivät vanhan miehen ympärillä ja kärttävät tarinoita. Mies katselee lapsia, jälkikasvuaan, omiensa jälkeläisiä ja näiden puolisoiden mukanaan tuomia. Yhtä rakkaita kaikki, hän tuumaa ja karauttaa kurkkuaan. Ympärillä hyörivät lapset tunnistavat merkit ja asettuvat kuka minnekin sopivan kuunteluetäisyyden päähän.

– Jospa kerron siitä, kun se oli ihan erauspentu vasta, ukko sanoo ja karauttaa uudelleen kurkkuaan, istuutuu keinutuoliinsa ja tönäisee sille vauhtia paljaalla jalallaan.

– Mikä on erauspentu, ukko, mikä? yksi nuorimmista lapsista haluaa tietää, vaikka muut hyssyttelevät häntä vaikenemaan.

– Se on sellainen pentu, vanhus aloittaa, – joka on kasvanut jo aika isoksi ja jonka sen emo on pannut yksin maailmalle kulkemaan ja hankkimaan itse ruokansa.

– Se on teinikarhu, lapset kiljuvat, – Polttaako se tupakkaakin, ukko, polttaako?

– Kuunnelkaapas nyt, näin se menee, vanha mies sanoo ja aloittaa kertomuksensa. – Oli jo vähän syksy, kun karhunpentu myllersi lyllersi metsässä ja huhuili välillä äitiään ikävissään. Pentu muisti, miten emo oli johdattanut sen parhaille marjapaikoille, näyttänyt metsään tuodut haaskat ja avannut muurahaispesätkin valmiiksi.

– Mikä on haaska, ukko, mikä?

– Kuollut eläin. No niin, sillä pennulla oli vallan kiljuva nälkä, sillä metsässä oli temunnut joku marjanpoimija ja vienyt kaikki marjat. Karhu raaska oli jäänyt ihan ilman. Käykääpäs muuten joku kysymässä mummolta, onko sillä vielä sitä mustikkapiirakkaa, rupesi niin tekemään mieleni.

– Kerro nyt vaan ensin.

– Ai niin. No se lyllersi ja myllersi siellä metsässä pudonneiden lehtien seassa, ja ne kahisivat ja lauloivat syyslaulua, ne hyppivät ja tanssivat menneelle kesälle ja toivottivat talven tulevaksi. Ne iloitsivat siitä, että saavat palata maahan, josta puut ja muut kasvit olivat keväällä nostaneet ne lehdikseen. Karhustakin rupesi tuntumaan iloiselta ja se nousi takajaloilleen ja otti muutaman tanssiaskeleen.

– Oliko sillä silloin jo haitari?

– Ei, se sai sen sitten vasta isompana, kun se oli päässyt koulusta. No se tanssi itsensä niiden kahisevien lehtien ylitse ja rapisevien varvikoiden päällitse pienelle aukealle ja tiputtautui taas neljälle jalalle. Se katseli aukiota kummissaan, sillä se oli ihan täynnä punaisia ja keltaisia lehtiä. Ja arvatkaapas mitä?

– No mitä? lapset kiljuvat kaikki yhteen ääneen.

– Siellä lehtien seassa oli jänis, vanhus sanoo hiljaisella äänellä. – Ei mikään kani eikä rusakko, vaan oikea jänis, metsäjänis.

– Miksi se oli siellä?

– Se oli tullut keräämään etanoita lehtien alta. Jänikset näet hierovat etanoilla käpäliään. Etanoista ne saavat hurjan liukasta limaa, joka auttaa niitä luikkimaan liukkaasti karkuun petoeläimiltä

– Ei saa narrata, ukko, se on rumaa.

– Ei se ole narrausta. Jänis oli siellä. Se tuijotti aukean reunaan ilmestynyttä nuorta karhua ristisuu ammollaan ja tärisi. Pelästykseltään se ei huomannut edes lähteä karkuun. Karhukin tuijotti. Se ei ollut ennen nähnyt moista pitkäkorvaa ja se kysyi jänikseltä, mikä se on. Arvaattekos, mitä jänis vastasi?

– Jänis! lapset huutavat kuorossa.

– Niin vastasikin. Se tunnusti pupuutensa rehdisti ja suoraan, oli tosi ylpeä siitä. Karhu katsoi pitkään ja mietteliäästi, maiskutti suutaan ja kysyi, syövätkö karhut jäniksiä. Mitenköhän se jänis nyt vastasi?

– Etteivät karhut syö jäniksiä!

– Mutta sehän olisi ollut narrausta, eikös? Saakos sitten kuitenkin narrata?

– Ei, se on rumaa. Mutta mitä se sitten sanoi?

Vanha mies on hiljaa ja katsoo jokaista lasta vuoronperään. Hän heijaa keinutuolia ja antaa sanojensa piirtämän kuvan kypsyä lasten mielessä. Lopulta hän nojautuu eteenpäin ja jatkaa kertomustaan:

– Jänis sanoi, että karhut kyllä syövät jäniksiä, mutta vain kuolleita. Sitten se kertoi, ettei se itse ole ollenkaan kuollut ja siksi karhu ei voi syödä sitä.

– Voihan karhu ensin tappaa sen jäniksen ja syödä sen sitten.

– Hys! Älä puhu noin kovaa, ettei karhu kuule, muuten tarina voi muuttua toiseksi. Tässä tarinassa niiden kuuluu seuraavaksi tanssia siellä punaisten ja keltaisten lehtien seassa. Olisi noloa, jos karhu pistelisi jäniksen poskeensa. Kenen kanssa se sitten tanssisi?

– Tanssiko se?

– Tanssi. Ja hyvin tanssikin. Sillä jäniksellä oli huuliharppu mukana ja se piti sitä toisessa käpälässään ja puhalsi siihen samalla, kun karhu piteli sitä toisesta, ja ne tanssivat kiperää polskaa ja muita metsän tansseja.

– Se oli varmaan hienon näköistä.

– Oli. Ja kun ne eivät enää jaksaneet, jänis lupasi, että se voisi näyttää karhulle, missä on paljon poimimattomia marjoja. Kysyikös joku muuten jo mummolta sitä marjapiirakkaa?

– Mummo sanoi, että pitää malttaa odottaa.

– On se kumma. Vaikka keräisi kuinka paljon marjoja, ei niitä ikinä saa syödäkseen silloin kun tahtoisi.

– Osasiko se jänis näyttää marjapaikkoja?

– Osasi ja hyvin vielä. Kun ne lopettivat tanssin, niin karhu tarttui jänistä korvista ja pisti taskuunsa. Jänis pilkisteli taskun suusta ja neuvoi suuntaa. Jos piti mennä oikealle, se puhalsi huuliharpustaan tuut, jos taas vasemmalle, niin se puhalsi tiit.

– Ei karhuilla ole taskuja.

– Kyllä karhun turkissa on taskut, missäs se muuten pitäisi avaimiaankaan? ukko kysyy. – Se jänis sitä paitsi jäi sinne, sillä oli kontion taskussa lämmin ja hyvä. Välillä jänis ja karhu tanssivat ja sitten taas loikoivat tai söivät mustikoita ja vattuja. Koko metsän väki aina tiesi, missä ne olivat, kun karhun taskusta kuului huuliharpun ääni, joka sanoi tiit ja tuut vuoronperään.

– Ei lapsia saa narrata, ukko. Sinä aina narraat!

– Mutta vain kohtuudella, vanhus hymyilee. – Jokohan sitä piirakkaa olisi?

13 kommenttia:

  1. Kun luin tätä tarinaa, tunsin olevani tuo ukko. Sillä minulla on nuo lapset ja keinu. Keinussa minä keksin heille lauluja heistä itsestään. Voi kunpa osaisin sommitella noin sujuvia tarinoita, kuuntelisivat varmasti.

    VastaaPoista
  2. Aivan ihastuttava. Mummallakin on keinutuoli- ja lapsenlapset. Tämä sopisi hyvin päiväunisaduksi. Saa tämä hymyn mumman omaankin huuleen.

    VastaaPoista
  3. Voi peikko, aivan ihana tarina ehkä siksi kun siinä on tuo karhu ja ihka oikea metsäjänis, ja lapsia - mukava ajatus nuo karhun taskut, aivan sellainen aurinkotarina onpi tämä. Sellainen vähän kuin veijaritarina.

    VastaaPoista
  4. Kyllä olikin taas niin ihana peikkotarina tämä!
    Niin hieno karhu ja se oikea jäniskin vielä!
    Kiitos peikko!

    VastaaPoista
  5. Ihan paras aamuhetkitarina, Peikko! Kahvin kyytipojaksi:)

    VastaaPoista
  6. Luin Kissalle, sekin tykkäsi!☺

    VastaaPoista
  7. kiva löytää varasanavarat. Vuodatus on tosiaan niin vieras tällä hetkellä.

    VastaaPoista
  8. Oikein lämmin ja ihana tarina, kiitos Isopeikko!<33333

    VastaaPoista
  9. Minä arvasin, että hyvää juttua vaan pakkaa pukkaamaan, kun aika on. Eivät ne niin vaan lopu.
    TIIT...TUUT! :D

    VastaaPoista
  10. Mummoni tulee mieleen Peikon tarinoinnista, samaa leikkimielistä kerrontaa. Kysymyksiä riitti ja mummo löysi kyllä aina vastauksen.

    Se oli lystiä, niin kuin tämän tarinasikin lukeminen.



    VastaaPoista
  11. Oikein perinteisen hieno satu. Kotoisa tarina. Ja sillä sopivalla tavalla juksaustakin.

    VastaaPoista
  12. Vähän saa juksata, joskus ihan pitääkin.

    VastaaPoista
  13. Miehän kyllä tiesin, ettei Peikon tarinat ole vielä kerrottu! Muuttavat vain muotoa ja tyyliä... Tämä meni aamupalan painikkeeksi, maistui hunajalta, lohduttikin, kun menin ensin katsomaan sellaisen roskaamisvideon joka itketti....Kiitos!

    VastaaPoista