maanantai 25. helmikuuta 2013

Koirahaukku

Rekku, punakeltainen pystykorva, kulkee itsekseen pitkin. Se on luikahtanut omille teilleen, kun emännän katse on välttänyt ja haistelee nyt rauhassa kaikkia koirajuttuja, joita tienvarret ovat täynnään. Sen sisällä kaihertaa, sen pitäisi etsiä jostain toisia koiria, tai ainakin yksi koira.

Kippurahäntä menee entistä kippurampaan, kun Rekku haistaa merkkejä ja tiedonantoja. Jokaisessa viestissä on mukana tieto siitä, että sen jättäjä kulkee ihmisen mukana. Rekkua alkaa huolestuttaa. Sen pitää pian aikaa ruveta juttusille kiinni olevan koiran kanssa, ja silloin on todennäköistä, että ihminen puuttuu asiaan, eikä mistään tule mitään.

Pieni valkoinen koira, vahvaluontoinen terrieri, kävelee tien toisella puolella talutushihna kaulassaan. Rekku päättää kysyä siltä ja ryntää saman tien sen luo. Pieni valkoinen pysähtyy ja jää jalat tönkössä vaihtamaan neniä Rekun kanssa.

– Voisitko haukkua minua? Rekku urahtaa.

– Koiraksiko? pieni valkoinen murahtaa.

– Niin.

Pieni valkoinen aloittaa hirmuisen rähinän ja haukun. Se antaa Rekun kuulla olevansa totinen koira ja koiran arvoinen. Ihminen ei tiedä mitä tehdä, nyhtää hihnasta ja koettaa saada lemmikkinsä pois tilanteesta, jota pitää hankalana. Koira ei kuitenkaan lähde minnekään, vaan antaa ymmärtää, että tämä homma hoidetaan nyt tässä. Se haukkuu ja louskuttaa, kunnes Rekku on haukuttu valmiiksi.

– Kiitos, Rekku vinkaisee.

– Vuoroin vieraissa, pieni valkoinen ynähtää ja lähtee vetämään ihmistään kotiin päin.

Ihminen seuraa ystäväänsä. Rekku pinkaisee tien ylitse ja menee iloisen oloisena ja selvästi piristyneenä matkoihinsa.

– Mitä tuo oli? ihminen kysyy. – Tuollainen rähinä yhtäkkiä. Ethän sinä yleensä niin tee.

– Se koira oli jo vähän villi, pieni valkoinen selittää. – Sitä piti haukkua koiraksi.

– Koiraksi?

– Niin, ettei se rupea sudeksi.

– Sudethan ovat hienoja. Olisihan se voinut ruveta sudeksi ja elää metsässä vapaana.

– Sudet tapetaan kuoliaiksi, ammutaan pois elämästä, pieni valkoinen murisee. – ihmiset pelkäävät niitä. On parempi olla koira.

– Se on varmaan totta, ihminen myöntää. – Haukkuvatko koirat aina toisiaan koiriksi?

Pieni valkoinen kallistaa päätään, roikottaa kieltään toisesta suupielestään ja vinkkaa silmää ihmiselleen. Sitten se heilauttaa häntäänsä ja rupeaa haistelemaan tien poskeen jätettyä koirakirjettä.

15 kommenttia:

  1. Terrieri on vahvuudessaan viisas, aivan kuten peikkokin.

    VastaaPoista
  2. Ihana! Että haukkuminenkin voi olla näin hauskaa. Ja tärkeää, ymmärettävästi.

    VastaaPoista
  3. Varmaan on tosiaan parempi olla koira.

    VastaaPoista
  4. Kyllä koiran haukkumiset on niitä ainoita oikeita.

    VastaaPoista
  5. Kyllä koirat on viisaita, sen tietää peikotkin.

    VastaaPoista
  6. Noin se on, koirien pitää saada jutella tahi haukkua keskenään.
    Mukava on jos hauvelilla on ihminen joka ymmärtää sitä.

    VastaaPoista
  7. Keventävä lisä vakavana vellovaan susikeskusteluun.

    VastaaPoista
  8. Haukkuminen se vasta koiramaista hommaa on: joskus haukkuvat ihmisetkin..:))))

    VastaaPoista
  9. No ilmankosd meidän pikku Tico haukkuu niin vimmatusti, kun koiruli tulee vastaan, hi!

    VastaaPoista
  10. Jotenkin epäilen että nyt on koiran parasta ystävää juksattu...

    VastaaPoista
  11. Taidanpa ymmärtää haukkuvia koiria nyt paremmin.

    VastaaPoista
  12. Nuo koirakirjeet sisältävät varmasti hyvin moninaista tietoa ilmineeravia. Ainakin niitä syynätään hyvin hartaasti.

    VastaaPoista
  13. No, nyt sitten tiedän tämänkin...Meillä haukutaankin oikein hanakasti ja jokaikistä nelijalkaista...!

    VastaaPoista