keskiviikko 13. helmikuuta 2013

Viimeisten sanojen tarina

Kylmän keskellä vuoren laella istuu peikko. Peikon kouran uumenista pilkistää pieni kynän pätkä. Se on jo miltei tyhjä, kaikki siinä olleet sanat on valutettu paperille, tuohelle, kiviin, kallioihin, linja-autopysäkkien katoksiin, tavaravaunujen kylkiin, tunneleiden seiniin, aitoihin, muureihin ja ties sinne, mistä on puuttunut tarina. Peikko ravistaa kynää ja kuulee, miten sen sisällä hölskyy enää muutama pahainen sana, jotka tuskin piisaisivat lyhyeen tokaisuun saati oikeaan tarinaan.

Peikko on kuitenkin olemassa vain kynänsä kautta. Se puristaa viimeistä olemisenpätkäänsä kourassaan, ja kynästä pursoutuu musta jälki, joka menee kiekuralle ja tekee sanan valkeaan hankeen. Peikko katsoo sanaa, ja se kuulostaa oikealle, todelle. Sana kierii hangella, nousee istumaan ja tuijottaa peikkoa silmiin, sanoo että se tarvitsee seurakseen toisia sanoja.

Peikko puristaa kynästään uuden sanakiekuran. Se liittyy edelliseen ja niistä tulee ajatus. Peikkoa virnistyttää. Kaksi pientä sanaa ja maailma näyttää aivan toiselta. Eikä kynä ole vielä tyhjä. Siellä on lisää kiekuroita, joilla voi peittää lumen valkeuden sanattomuutta.

Muistamatta kynänsä rajallisuutta peikko puristaa siitä yhä lisää sanoja hangelle ja taittaa matkaa syntyvän tarinan mukana. Mitä rivakammin tarina kulkee, sitä leveämmin peikko irvistelee. Samalla se kiertää kynänsä yhä tiukemmalle mykkyrälle, jotta viimeisetkin sanat tursuisivat ulos ja kirjoittaisivat tarinan valmiiksi.

Lopulta kynä on tyhjä, viimeinen sanatippa venyttelee yksinäisenä pisteenä tarinan perässä.

Kun peikko huomaa, mitä on tapahtunut, se alkaa hiljaa hiipua pois. Enää ei tulisi tarinoita, enää ei olisi peikkoa, enää ei olisi mitään, mikä merkitsisi sille olemassaoloa.

Kun peikko sitten jo lähes harsoksi haalenneena kääntää selkänsä tarinoilleen ja lähtee astelemaan pois, hangessa makaavat sanat kavahtavat pystyyn. Jokainen sana kurkottaa peikon perään, ne venyvät ohuiksi ja vaikealukuisiksi, jopa lukukelvottomiksi, merkityksettömiksi viivoiksi. Peikko hiipuu ja kutistuu. Se on jo melkein pelkkä sammunut muisto.

Sanat hakevat lohtua toisistaan. Ne kerääntyvät tiiviiksi joukoksi, kietoutuvat yhteen ja muodostavat uuden tarinan. Siinä tarinassa peikon kynässä on vuorentäysi sanoja. Siinä tarinassa peikko on kirjoittanut lumelle elämää hihkuvan peikkometsän, jossa kettu ja karhu ja pieni susi kulkevat yhä uusia tarinapolkuja. Siinä tarinassa peikko istuu karahkoista kootussa keinutuolissaan ja sekoittaa olevista aineksista uusia, kääntää asiat ja sanat nurin ja laajentaa maailmaansa yhä uusilla tarinoilla.

Kun peikko nousee, se vilkaisee sinne, missä se äsken hiljaa häälyi pois. Se miettii, onko se sama peikko kuin silloin. Hiipuiko se, vai oliko hiipuminen tarina. Vai onko se itse pois hiipuneen peikon viimeisten sanojen tarina. Peikko kaivelee taskujaan ja sen käteen osuu pieni vihreä mytty, jonka sisällä on pahkakuppi ja sen pohjalla tilkka saniaisen sadevettä. Se hörppää veden ja tietää olevansa totta, yhtä totta kuin aina.

19 kommenttia:

  1. aivan liikutukseen menin tästä tarinasta. saniaisvesi antoi Peikolle uutta potkua, elämän eliksiiriä, kohti uusia tarinoita.
    eikö niin Peikkoseni!

    VastaaPoista
  2. Annapa, hyvä Peikko, kynäsi kerätä mustetta ihan itsekseen ja anna sen levätä pidempiä välejä. Vaikka odotamme tarinoita päivittäin, ei harvemmat välitkään jätä niitä unohduksiin. Peikossa ei kai ala olla ihmismäisiä piirteitä, vaatii itseltään liikaa? Pieni runonpätkä siellä ja toinen täällä, kyllä ne taas nivoutuvat ketjuiksi ja tarinoiksi. Hörppääpä vielä lasillinen sitä ihanaa vettä!

    VastaaPoista
  3. Loppuunhiipuminen vaanii luovan työn tekijää; on keksittävä uutta ja nokkelaa uudestaan ja taas uudestaan. Ne odottavat siellä näppärästi punotussa paketissa esitettyä YLLÄTTÄVÄÄ tarinaa, jota kommentoidaan sitten ehkä joutavan pinnallisesti. Mutta tuntuu kuitenkin velvoittavalta vastata haasteeseen, vaikka kynä on tyhjä. Vakavasti pohdittava tilanne. Saniaisen sadeveteen ei ehkä kannata turvautua liiaksi.

    VastaaPoista
  4. Käyn syömässä vahvistaakseni itseni. Sitten tulen uudestaan.

    VastaaPoista
  5. Peikko-hyvä, kyllä paikkoja on vielä paljon, joista puuttuu tarinoita.
    Toivon niin, että virkistyit saniaisen sadevedestä ja kynäsi kautta jatkat yhä tarinointia.

    VastaaPoista
  6. Söin aivan liikaa. Nyt on paksu olo. Muttei se auta. Onneksi söin paljon, sillä tuon liikuttavan tarinan jälkeen jaksan jäädä odottamaan, odottamaan...

    VastaaPoista
  7. Peikko: Aivan ihastuttava tarina. Kauniskin. Ja monelle kirjoittajalle tuttu tunne, kuinka on jo sanottu kaikki aiemmin ja moneen kertaan. Mutta aina löytyy syytä ja tahtoa jatkaa. Sitä me toivomme, sinun tarinoitasi.

    VastaaPoista
  8. No hui - onneksi sanat saivat Peikkosen kiinni! Sanakynän sisältöä on tarkasti varjeltava ja lannoitettava aika-ajoin, muuten sanat lakkaavat lisääntymästä:)

    VastaaPoista
  9. Oijoijoi, miten hieno tarina! Peikkomaiset väristykset kätteni vartta aivan kulkivat, kun tuota luin. :)

    VastaaPoista
  10. Eilen vasta "eksyin" tänne ja nyt jo sain lukea lisää. Kyllä Peikko löytää uusia sanoja iloksemme. Selvästi sellainen pilke on silmäkulmassa.
    Hyvää Ystävänpäivää Peikolle ja kaikille hänen ystävilleen.

    VastaaPoista
  11. No mitenkäs, jos peikko heittäis sen kynäntumpin männikköön ja alkais kuljettamaan läppäriä hännänmutkassaan?
    Okei, okei...pinnallinen oli neuvo, kuten Pappakin meinaili.
    Älä kuitenkaan anna periksi peikkosemme.
    Puserra vaan kerran viikossa sitä kynänpätkää. Niin minä teen.
    Ystävänpäivää sinne hankien keskelle!

    VastaaPoista
  12. Ajattelin ehdottaa Peikolle muodon muutosta, ehkä joksikin toiseksi (vähäksi aikaa)..:)
    Löytyisi toisenlaisia satusanoja, ehkä..:)))

    VastaaPoista
  13. Voi peikko, tuo tuntuupi niin tutulta. Ehkä peikon sisällä sykkii myös toinen sydän - se sydän, jolla on oma tahtonsa ja halunsa tulla esiin kaiken takaa, ehkä se on jäänyt peikon varjoon ja haluaisi vuorostaan kirjoittaa. Tai ehkä se haluaisi välillä lainata peikon kynää, tulla esiin peikon varjosta, sillä vaikka nahan alla piilossa olo onkin toisinaan mukavaa, saattaa siitä myös pitemmän päälle tulla rasittavaa (välillä). Mutta - jokatapauksessa halauksia peikolle ja sille toiselle, joka peikon nahoissa ja nahan alla hengittää - koska tarinat, "teidän molempien" kynästä tai oikeastaan mielestä ja sydämestä tulleina on saanut lukea ovat antaneet sellaista aurinkoiloa moneen päivään.

    VastaaPoista
  14. Luomisprosessitkin pörräävät.

    Peikko ei käskien kiekaise!
    Eikä Käki. Kuku!

    VastaaPoista
  15. Peikko kiittää kaikista kannustavista sanoista. Se ei oikeasti hiivu, vaan aikoo edelleen kirjoittaa maailmaansa kuviksi. Aina ne kuvat eivät ole kauniita, eikä niitä silloin pidä lukea.

    Tänä iltana on taas uusi tarina, jossa on paljon lapsia, sadunkertoja, karhu ja jänis. Se on peikon miälestä iloinen ja aika pitkä.

    VastaaPoista
  16. Hienoa, Peikko, että edelleen jatkat kirjoittamista, eivät sanat sinusta irti päästä :)

    VastaaPoista
  17. "Jos olisin kirja, en päättyisi koskaan."

    Blogiystävää Rooibosta lainatakseni "Eikä mikään tunnu samalta kuin sanat. Se on tarpeeksi."

    Sinun sanasi hyrisyttävät sydäntä ja vetävät silmänurkkia ja suupieliä ylöspäin.

    VastaaPoista