sunnuntai 12. toukokuuta 2013

Kirjallinen hahmo II

Olen eksyksissä.

Kirjoittajani on poissa ja minun pitäisi itse tietää, mitä tehdä, miten viihdyttää ja antaa ajateltavaa teille, jotka sattuman oikusta luette näitä rivejä. En ole tottunut tällaiseen itsenäisyyteen, tai ehkä se on yksinäisyyttä.

On. Sitä se on. Yksinäisyyttä.

Olen syntynyt kirjoittajani ajatuksista, elänyt hänen kynästään virranneissa maailmoissa ja puhunut sanoja, joita hän on puhuttavakseni kirjoittanut. Nyt olen kesken. Hän jätti minut, laittoi kynänsä syrjään ja lähti. Minä jäin keskelle lausetta keskeneräinen sana suussani. En tiedä, miltä näytän tai kuka olen. Hän ei vielä kirjoittanut siitä.

Kirjoittajani on kyllästynyt.

Hän on väsynyt minuun. Ehkä hän lähti etsimään uutta hahmoa ja luistavampaa kynää. En ole enää tuonut hänelle iloa, vaikka taivun jokaiseksi henkilöksi, joista hän haluaa kirjoittaa. Henkilöistä tulee puisevia, toinen toistensa kaltaisia. Tarinat toistavat itseään. Hänellä on vain minut, josta kertoa.

Mutta hän palaa. Hän palaa ja tarttuu kynäänsä, kirjoittaa minut taas kerran tarinaansa tai vetää rastin kesken jääneen kertomuksensa ylitse.

Samantekevää.

Hahmot vain esittävät. Me emme ajattele emmekä tunne, tunteemme ovat illuusiota, vaikka ne joskus riipaisevat syvältä. Me olemme se, joka kirjoitetaan. Me olemme näyttelijöitä tekstissä, tehtävämme on olla joku muu.

Se on merkityksellisyytemme lähde. Olla joku muu. Kuvitelma.

12 kommenttia:

  1. Hahmo, anna hänen nyt olla. Hän tarvitsee aikaa. Hän on tullut - luovassa työssä käy aina niin - rajalle, jolloin entinen ei enää toimi. Luota häneen. Jotakin uutta on jo kehittymässä, vaikka hän ei sitä itse vielä tunnista. Aavistaa ehkä. Hahmo, kuvittele miten hän kuvitteleekaan sinut uudelleen. Voi olla ettet tunnista enää itseäsi. Mutta usko siihen, että tulee takaisin.

    VastaaPoista
  2. Aikamoinen symbioosi, tuo kirjoittajan ja kirjoitettavan yhteistyö. Kumpikaan ei pärjää ilman toista, mutta jonkinlainen yksityisyys on tietenkin paikallaan.
    Tai jotain vaihtelua! Miten sitä saisi?
    Nyt keksin: vaihtakaa osia. Jo alkaa syntyä uutta ja erilaista kummankin mielestä :-D

    VastaaPoista
  3. Tuttu juttu, minullakin on tuon kirjoittajani kanssa jatkuvasti ongelmia. Oikein hirvittää välillä katsoa sen naamaa, kun sitä näköjään ihan kuvottaa kirjoittaa minusta ja muista. Ehkä sen pitäisi laittaa aivonsa narikkaan vähäksi aikaa, heittää vaikka kärrynpyöriä ja ryhtyä astronautiksi.

    Koeta kestää.

    VastaaPoista
  4. Hahmottelin monenmoista kommenttia, mutta...
    Emmä tiedä. Kommentit eivät aina meikäläisellä osu nappiin.
    Yrittelen nyt kumminkin:

    Kirjottaja ja hahmo vois esimerkiksi joskus olla samakin. Voisi kirjoittaa, että, kun synnyin, niin silloin aurinko paistoi...plääp, plääp, plääp...
    Tai: tänään aamusella, kun aukaisin verestävät silmäni, niin...plööp, plööp, plööp...
    Tai: päivällä ulos kun katsahdin, niin eikös vaan...pluup, pluup, pluup...
    Karhut ja muut elikot ovat kyllä hyviä hahmoja nekin, kun on noin hyvä kirjoittaja.

    VastaaPoista
  5. Kiitos Peikko, minä tykkään sun kirjoittaja sielusta , hyvin paljon.. Karhuna tai pupujussina, ihan se ja sama, joka kerta lähden sivultasi jotain uutta oivaltaneena, jotain kivaa jostä tulee vähäksi aikaa oikein iloinen mieli..

    VastaaPoista
  6. Kuvitelmaa tarvitaan, jotta olis vastapaino sille todellisuudelle, jota ei voi yleensä käsikirjoittaa mielensä mukaiseksi. Ilman kuvitelmia ei ole elämää.
    Näin ajattelee tää.
    Eikä halua elää päivääkään ilman kuvitelmia.
    Ne pysyy hengissä ilman kirjoittamistakin, riittää että niihin puhaltaa elämän...

    VastaaPoista
  7. Kirjoittajakin tarvitsee välillä lomaa: itsestään, tarinoista, hahmoista - hyppäystä pois oravanpyörästä ja vastapainoksi pitää tehdä jotakin ihan toisenlaista... ja silloin juuri, kun ei sitä edes ajattele, sitä kirjoittamista tai muutakaan sellaista saattaakin yht'äkkiä huomata, että taskut ovat taas täynnä tarinoita.

    VastaaPoista
  8. PEIKKO tietää: kun tulee jumi, se lähtee metsään ajattelee, pohtii, miettii, nauraa, ja sitten Peikko on iloinen. Peikko ei ota liian vakavasti tätä maailmaa..;))

    Peikko kuvittelee kaiken uusiksi, maailmankin..:D

    VastaaPoista
  9. Voi. Auts. Näin tapahtuu aina joskus. Silloin pitää ottaa aikaa sieltä piirongin ylälaatikosta, heti siitä pohjapaperin alta. Aikaa itselle. Ja antaa pikkuisen pölynkin laskeutua, sitten on niin kiva aivastaa ja tarttua toimeen, kynään tai juttuun!

    liikutuin jutustasi. mulla on nyt samanlainen fiilis. toivoa, ettei kukaan sano poikkipuolista tai vaikka kokonaistakin sanaa, ettei tule posket märiksi.

    VastaaPoista
  10. Voi jummi jammi, miten tuttua minullekin. Minun kirjoittajani on kyllästynyt ja väsähtänyt jo aikaa sitten minun kehnoon kynääni.
    Ehkä sinua auttaisi aikalisä. Monesti siitä saa avun ja tarinat hahmoineen kyllä odottavat oikeaa hetkeä.

    VastaaPoista
  11. Minä tiedän, peikko, miltä tuntuu kun viiva lakkaa käyttäytymästä, hujahtaa parvekkeen ovesta ulos ja nauraa väkättää mennessään.
    Silloin on tauon paikka. Myssy päähän ja aivot narikkaan. Siitä se taas lähtee. Kait.
    Haistellaan kevättä:))

    VastaaPoista
  12. Älä painosta, anna tilaa ajatusten rauhoittua, kyllä tarinaa vielä löytyy.
    Ymmärrän jos tällainen tuntu on, koska tehokkaasti tarinaa Peikolla onkin syntynyt, väsyä siinä voi ajatuksetkin.

    Mukavia kesäpäiviä Isopeikolle!:)

    VastaaPoista