Seisoin kopiokoneen ääressä ja kopioin hallitukselle meneviä asiakirjoja, kun puhelin soi ja esimieheni halusi tavata minut heti. Hän on kiivas nainen, joten en uskaltanut hoitaa työtäni loppuun, vaan kaappasin paperiniput kainalooni ja sujautin niistä irrottamani klemmarit taskuuni.
Esimieheni otti paperit minulta ja sanoi antavansa ne kollegani hoidettavaksi. Minut hän lähetti toimittamaan muita asioita, joissa meni koko loppupäivä ja pääsin lähtemään kotiin vasta, kun työaika oli jo kauan sitten päättynyt.
Kun sitten koko matkan poljettuani seisoin hikisenä kotioveni takana ja kaivoin avaimia taskustani, käteni osui taskunpohjalle jääneisiin klemmareihin. Minä olin varas! Olin tuonut työnantajalle kuuluvia tavaroita kotiini! En tarkoituksella, mutta kuitenkin. Firman säännöt olivat ankarat. Varastamisesta saisi poikkeuksetta potkut.
Kylmä kivi muljahti vatsaani, ja ryntäsin vessaan. Minun on ollut vaikea hillitä ruumiin toimintoja stressitilanteissa, muutun kuraksi sisäpuolelta. Minun oli pakko keksiä ulospääsy tilanteesta. En tahtonut menettää työtäni ja toimeentuloani. Päätin palauttaa klemmarit ennen kuin kukaan huomaisi.
Palasin toimistolle, mutta en päässyt sisään lukituista ovista. Minun piti etsiä läheltä puska ja kyykkiä siellä vähän aikaa. Palatessani poimin maasta parin nyrkin kokoisen kiven, jonka paiskasin oven lasiruudun lävitse. Nyt sain oven auki, mutta rikkoutunut lasi viilsi syvään käsivarttani, ja vereni alkoi valua pitkin lattioita. Hälytyskellot huusivat. Minä pinkaisin juoksuun. Oli pakko ehtiä palauttaa klemmarit, ennen kuin kukaan huomaisi.
Kopiohuoneen ovi oli lukossa. Hakkasin sen säpäleiksi teräksisellä pystynaulakolla, joka oli varattu arvovieraiden päällysvaatteita varten. Joka paikka oli veressä. Lattia oli liukas ja naulakko tuskin pysyi käsissäni. Pääsin kuitenkin kopiohuoneeseen ja kaapaisin klemmarit taskunpohjalta kouraani. Ojensin kättäni kohti klemmarilaatikkoa ja maailma pimeni.
Kun avasin silmäni, vuoteeni vieressä seisoi esimieheni ja kaksi poliisia. Heidän takaansa kurkisteli valkeaan takkiin pukeutunut nainen, jonka kaulalla riippui stetoskooppi. Käsivarttani peitti paksu side, ja kyynärvarteeni meni tippaletku.
– Olet erotettu, esimieheni sanoi ja ojensi minulle irtisanomisilmoituksen.
– Olette pidätetty, isompi poliiseista totesi ja kiinnitti terveen käteni käsiraudoilla sängyn reunaan.
Minä en sanonut mitään. He kääntyivät ja tekivät lähtöä. Valkotakkinen nainen tuli vuoteen viereen ja sääti tippapulloa. Hetken oli aivan hiljaista. Sitten esimieheni palasi ovelle ja sanoi:
– Olisit sinä niitä klemmareita saanut, jos vain olisit pyytänyt.
Se Murphyn laki varmaan...
VastaaPoistaAuts :)
VastaaPoistaIhan kuin meidän koulussa.
VastaaPoistaOijoi, olipa tämä hauska pakina, tai ei se hauska ollut klemmarien palauttajalle. Aina sanotaan, että rehellisyys maan perii, se ei nyt kuitenkaan toteutunut. Kaikkensa hän antoi ja potkut tuli.
VastaaPoistaTekstin tunnelma pelmautti pahasti muistot mieleen.... valtionhallinnosta, hui!
VastaaPoista:) :D :)
VastaaPoistaVoi hitsi miten kävi! Minullakin on taipumus yltiöpäiseen rehellisyyteen. Joskus pitäisi vaan antaa olla...
VastaaPoista☻☺☻
VastaaPoistaVoi vinde miten kävi, ei kantsi olla yltiö rehellinen, tai ainakin pitäs olla aivot:))
VastaaPoistaVoi, voi, että otti pattiin! Tämä oli niin hirvittävää..Kaisumarjattaa peesaten.. Ihan liian rehellinen ei kannattaisi olla. Pakokauhukin ajaa ihmisen aika harmittaviin asioihin, olisiko kyse ollut tästä enemmän kuin rehellisyydestä?
VastaaPoistaOlisipa ollut vain pahaa unta.
VastaaPoista...että pienestä esineestäkin voi tulla näin iso vastus...;)
Kaksi ei mene ilman kolmatta...(vai monettako vastoinkäymistä tarinassa) :)
VastaaPoista