torstai 9. huhtikuuta 2015

Konekaniini

Huoneessa kalahtaa ja välähtää, karvat pöllyävät ja palaneen eristeen haju täyttää ilman.

– Kärvähti tämäkin, Niilo toteaa. – Mulla alkaa olla keinot lopussa. Ja rahat.

– Sähkö­käyttöiset kilpakanit tulevat kalliiksi, Liisi sanoo ja nostaa savuavaa kanin roikaletta taka­koivesta. Kani tärähtää ja iskee kipinää. Sen turkki leimahtaa liekkeihin. Liisi upottaa kone-elukan vesi­saaviin ja toteaa, että Niilo on pian konkurssissa.

– Mutta kun minä haluan voittaa ne kisat!

– Tee jotain toisin, Liisi neuvoo. – Ei kannata tehdä samaa kuin muut.

– Mitä muka?

– Kokeile kello­pelejä. Niissä ei tarvita sähköä. Katso vaikka tätä, Liisi sanoo, avaa laatikon ja nostaa sieltä tuhannen kolmensadan liipottimen kello­koneiston. – Ja kaikki pelaa yhdellä jousella.

– Miksi siinä on noin tolkuton määrä liipottimia? Vähempikin riittäisi.

– Loikkaan kyllä, totta. Mutta suurinta osaa liipottimista käytetään mekaanisen älyn tuottamiseksi. Kun tästä tekee kanin, se osaa kampittaa muita kisa­veikkoja kyseenalaisillakin tavoilla.

– Kuulostaa hyvältä. Saanko käyttää tuota?

Liisi lupaa. Niilo väkertää uuden kanin, jonka käyttö­voimana on kellopeli. Kani istuu työpöydällä ja on syövinään porkkanaa. Oikeasti se vain jauhaa sen ja puristaa pelleteiksi. Vaikutelma on varsin aito.

– Siitä tuli eto peli, Niilo hykertelee. – Sen mekaaninen äly on oikea aarre.

– Taisit keksiä jotain kivaa sen kanssa?

– Tämä kani voittaa aina. Se osaa pysäyttää ajan ja työntää oikeita kapuloita muiden kone­kanien rattaisiin, kun ne seisovat jähmettyneinä lähtö­viivalla.

– Kiva. Oletko kokeillut sitä?

– Kohta olen.

Niilo kääntää vetoa kone­kaniin ja käynnistää sen. Pöydälle ilmestyy toinen samanlainen kani.

– Se teki itselleen kumppanin, hän toteaa. – Aika taisi oikeasti pysähtyä. Huomasitko?

– En, Liisi tunnustaa ja kiertää kaneihin vetoa. – Kokeillaan uudelleen.

Liisi ja Niilo havahtuvat puu­tarhan periltä. Aika välkehtii ja maailma täyttyy kone­kaniineista, jotka kääntävät vetoa toisiinsa. Vaikka Liisin lause katkeaa kymmeneen tuhanteen osaan ja jakautuu yhtä moneen aika­jatkumoon, Niilo kuulee sen yhtenä selkeänä lauseena:

– Olisi varmaan pitänyt ajatella ensin.

11 kommenttia:

  1. Totta puhut veliseni! Olisi pitänyt ensin ajatella.

    VastaaPoista
  2. Olen huomannut, että olisi pitänyt ajatella, mutta minun mokani eivät ole olleet näin dramaattisia.
    Mutta ilman kokeita, ei päästä eteenpäin...mutta olisiko joskus parasta peruuttaa...

    VastaaPoista
  3. No huh, huh, mikä tarina. Pitääkö sitä aina pelotella? Tämä tempaisi mukaansa tämänkin koekaniinin heti oitis eli mieluummin se, kuin kone:)

    VastaaPoista
  4. tarinasta tuli mieleeni iso kasa erilaisia lastenleluja, vedettäviä ja soivia ja jun mitä, oli aika kun ne täyttivät koko kodin, nyt ne konepuput ovat lasten perheiden lastenhuoneissa ja joskus karkaavat ympäri huushollia..
    onneksi tällä hetkellä pikkuisten kiinnostus on legorakentamisessa ja isommat ovat nettipelien koukussa, harmittaa ihan kun ei enää käpylehmät ja ihanat kivisoranavetat kiinnosta niinkuin minä pienenä leikin, tein puroja ja putouksiakin, ei ollut silloin konekaneja.. nyt on kaikenlaisia ja jotkut niistä on vähän pelottaviakin, eivät aina muista ajatella niiden tekijät.

    VastaaPoista
  5. Katso kahdeesti ja tee kerran...meniköhän tässä nyt toisin päin...akaansaapaa touhua.

    Nyt "elonjuntuni" alkaa olla lopusuoralla, siis se työ...ei niinku muutoon, kait...

    VastaaPoista
  6. Hitsin hitsi, kunpa itekin muistais ajatella aina ensin.

    VastaaPoista
  7. Hui, mua alkoi pelottaa!
    Pitää kyllä ajatella ensin,hi!

    VastaaPoista