torstai 18. kesäkuuta 2015

Hetki nolla

…kolme, kaksi, yksi, nolla. Lähtö. Raketin poltto­aine syttyi. Lasku­virhe suuntasi palo­paineen väärin: se työnsi pisto­liekin ylös, aina ohjaamon saakka, poltti miehistön ja räjäytti koko raketin alustalleen.

Minä olin osa miehistöä. Jäin keskelle poltetta ja räjähdystä. Kaikki pysähtyi. Olin kauhuissani. Halusin paeta. Nousin paikaltani, syöksyin räjähdyksen seinään avaaman aukon läpi suoraan ulos ja liu’uin paine­aaltoja myöten maan­pinnalle.

Juoksin pois­päin raketista, kunnes oivalsin, että maailma oli aivan hiljainen. Mitään ei kuulunut. Mikään ei liikahtanut. Pysähdyin ja käännyin. Näin pisto­liekin, joka poltti minut hengiltä ohjaamossa. Näin revenneet poltto­aine­säiliöt ja niistä irtoavia sirpaleita. Näin tulisen mustan helvetin, joka kurkotti sirpaleiden välistä.

Jatkoin matkaani ja kohtasin ihmisiä, jotka olivat tulleet seuraamaan raketin lähtöä. He olivat jähmettyneet paikoilleen. Räjähdys heijastui heidän silmistään, toisten silmistä paistoi kauhu. Suurin osa heistä kuolisi, kun ajassa ja tilassa kulkevat raketin kappaleet murskaisivat heidän luunsa ja lihansa tai räjähdyksen synnyttämä paineaalto luhistaisi heidän kehonsa.

He olivat jo eri maailmassa kuin minä. Aika oli pysähtynyt. Mikään ei liikkunut minua lukuun ottamatta. Tiesin kuolleeni, mutta mietin, olenko kuitenkin elossa. Pystyin ajattelemaan ja tarkastelemaan ympäristöäni. Jalkani tallasivat ja pystyin siirtymään paikasta toiseen. Päätin kulkea eteenpäin.

Musta­kaapuinen hahmo, joka vastasi mieli­kuvaani Kuolemasta, istui betoni­aidalla ja vihelteli. Teräväksi liipattu kapea­teräinen viikate nojasi aitaan.

Kuolema katsoi minua ja taputti tilaa vieressään. En voinut muuta kuin mennä. Istuuduin kuoleman viereen, olin hämilläni ja heiluttelin jalkojani niin kuin joskus lapsena sängyn­reunalla istuessani.

– Tuo on maailmasi, Kuolema sanoi ja heilautti kättään niin, että se kattoi kerralla kaikki suunnat.

– Oli?

– On. Tahdotko, että katkaisen lankasi nyt heti?

– Mitä se tarkoittaa?

– Kuolemaa. Voit valita kuoletko nyt vai myöhemmin.

– Milloin myöhemmin?

– Kun palaan. Ajalla ei ole enää sinulle merkitystä. Olet käyttänyt omasi.

– Enkö minä vielä kuollutkaan?

– Kuolit. Irtosit ajasta. Viikate katkaisee lankasi ja irrottaa sinut tilasta. Odotapas.

Kuolema nousi ja nosti viikatteensa. Minä istuin edelleen aidalla, kun hän toi viikatteen terän liki ja nosti sen avulla ohutta hopeista ketjua, jonka ymmärsin kuuluvan minuun ja olemiseeni, vaikka minulla ei aiemmin ollut aavistustakaan sen olemassa­olosta.

– Tämä on lankasi ja kahleesi, Kuolema jatkoi. – Silpaisenko sen nyt?

– Mitä sitten tapahtuu? Mihin minä joudun?

– En tiedä. Sinun on mentävä itse katsomaan.

– Enkä voi palata?

– Et.

Vilkaisin matkan päässä räjähtävää rakettia, jonka keulassa minä kuolin tällä samalla hetkellä. Tällä samalla hetkellä minä liu’uin raketista alas, ja tällä samalla hetkellä minä kävelin ihmisten ohitse kohti betonimuuria, jolla istuin ja juttelin Kuoleman kanssa tällä samalla hetkellä. Elin hetkessä.

– Carpe diem, sanoin. – Minä jatkan tässä.

– Täällä ei ole muita, Kuolema tähdensi. – Nyt ei ole muita.

– Minä tiedän.

– Niin tiedät, mutta et ymmärrä.

– Jään silti, totesin ja tiesin olevani varma.

Kuolema nyökkäsi, nousi ylös ja käveli pois. Minä istuin paikallani ja katselin maailmaani ja viimeistä hetkeäni. Se oli kokonaan yksin minun.

13 kommenttia:

  1. Hauska tarina, vaikka mielestäni se on lanka. :D
    Mukavaa juhannuksen aikaa sulle sinne!!

    VastaaPoista
  2. Aika...sanoisinko erikoinen ja jämerä juhannustarina.:D Se sai juhannussiivouksen jähmettämät mielikuvanäpykät liikkeelle.
    Mutta se on varmaa, että pukkas kuolema kohdalle koska, kuinka ja missä vaan, niin ei tarvitse pelätä, jos turvaa Jeesukseen.
    Hyvää Juhannusta jokahittelle!

    VastaaPoista
  3. Niin, aikaa ei ole, aika on aina. Hopealangasta on kerrottu!

    VastaaPoista
  4. No, jopas jotakin, mitä se peikko nyt on meille keksinytkin, aikamoisen tarinan!
    Mutta, jos mulle noin kävisi, niin taitaisin kuitenkin haluta kuolla, jos mun läheiset ei mua edes näkisi, ei huomaisikaan.
    Antaisin kyllä itseni hänelle, Korkeimmalle!
    Mutta hyvää Juhannuksen aikaa toivottelen Isopeikolle!

    VastaaPoista
  5. Jännittävää ajatella kuolemaa ja kuolemanrajakokemuksia. Monet "kuolemassa käyneet, mutta palanneet" ovat kertoneet tuosta valinnan hetkestä. Peikko kertoi hyvin. Minua oikein jännitti tuossa valintakohdassa.

    VastaaPoista
  6. Drammaattinen tappaus, jännitystä ja kauhua ihmis katsojille.

    Aikas pahhaan tilllaan avaruusolio jäi, pelkkää tyhjyyttä.

    VastaaPoista
  7. Ei minustakaan yksin ole hauska olla!
    Kiitos Isopeikko; luemme varmaan jatkoa tälle tarinalle! ♥

    VastaaPoista
  8. Mielenkiintoin tarina. Jos jäisin tuolla tavalla yksin, varmaan istuisin ja katselisin kaikkea ja ajattelisin vaan. Ei se hullumpaa olisi.

    VastaaPoista
  9. Tämä on todella hyvä tarina, yksi kaikkein parhaita Isonpeikon novellimaisista kertomuksista. Tämä jäi lukijan mieleen. Carpe diem!
    Mutta mihin hetkeen kannattaa tarttua? Jokaiseen? Mutta entä jos on kysymyksessä nolla-hetki, ja olisi vain kaksi mahdollisuutta. Tarttua tai ei tarttua. Mitä tekisit? kertomuksen minä-henkilö teki ratkaisunsa. Se huipensi tämän mainion jutun lopun!

    Hieno ja syvällinen tarina!

    VastaaPoista
  10. Tämä kertomus pysäytti ja ajattelutti. Ottaa viimeinen hetki talteen oli rohkea teko.

    VastaaPoista
  11. Vaikuttava juttu Peikkokulta. Olen varma että haluaisin viimeisen hetken mutta en välttämättä niitä jotka johtavat siihen..

    VastaaPoista