torstai 6. elokuuta 2015

Oikotie

Elina palaa tyytyväisenä kaupasta, jossa konsulentti on esitellyt uuden­laista pullaa.

– Se oli aivan ylihyvää, Elina sanoo ja nuolaisee huuliaan. – Ostin samoja jauhoja, joista se oli leivottu.

– Ostit jauhoja, Rainer hörähtää. – Mutta ethän sinä osaa yhtään leipoa.

Elina möksähtää ja nostaa kädet ensin lanteilleen, sitten puuskaan. Ukko on aina tuollainen sosiaalisesti taitamaton suora­suu. Mitä sitten, jos muutama pulla onkin joskus palanut tai lässähtänyt. Ei se hänen vikansa ole koskaan ollut.

– Näillä jauhoilla on onnistumis­takuu.

– Miten ne sen muka takaavat? Sinulle pitäisi jauhojen kylkiäisenä tulla leipuri, jotta saisit pullan onnistumaan.

Raine höröttää ääneen ja pitelee tukuisaa vatsaansa, joka hölskyy ja lötkyy naurun tahdissa pulla­taikinan lailla.

Elina katsoo miestä nenän­varttaan myöten. Hän vielä näyttäisi tuolle. Aina se on pilkkaamassa hänen leipomuksiaan, vaikka muuten onkin melko kelvollinen ukko eikä juuri puutu hänen tekemisiinsä.

– Ne ovat automaatti­jauhoja, Elina toteaa. – Se on uusi keksintö, jokin bio­juttu. Ainakin kaupassa ne toimivat. Haluatko tulla katsomaan?

Elina poimii eteisen lattialta kauppa­kassinsa ja lähtee viemään sitä keittiöön. Hän siirtää kylmä­tavarat jää­kaappiin ja nano­punk-kuvioidun mustan­puhuvan jauho­pussin sivu­pöydälle.

– Tuoko sitä on? Rainer kysyy, osoittaa jauho­pussia, nostaa sen silmiensä eteen ja lukee pussin kyljestä ääneen. – Patentoitu rakenne. Autonomisia Triticum-nano­botteja vähintään 12.3 % painosta.

Rainer laskee pussin takaisin pöydän­kulmalle, josta Elina nappaa sen ja tyhjentää leivonta­kulhoon.

– Nyt siihen pitää lisätä voita tai öljyä, hän kertoo ja kiertää ruoka­öljy­pullon korkkia auki. – Voita ei ole.

Kun öljy­noro osuu jauhoihin, ne kiipeävät noroa pitkin pulloon ja tempaisevat sen Elinan kädestä. Elina perääntyy. Rainer tulee lähemmäs ja tuijottaa leivonta­kulhoa. Öljy­noro ohenee ja jauho alkaa vaivaantua. Öljy­pullo tipahtaa pöydälle, mutta jää pystyyn seisomaan. Vaivautuvasta taikinasta nousee ohutta savua.

– Se haisee pako­kaasulle, Rainer toteaa ja avaa ikkunan. – Pitääkö sen?

– Totta kai. Ne nano­jutut käyvät öljyllä. Pakostihan siitä tulee pako­kaasua.

Taikina vaivautuu rajuin liikkein. On kuin kolme vihaista ämmää purkaisi siihen kiukkuaan kaksin käsin. Osa taikinasta on huurtunut ja huurtuu lisää, kun huone­ilmasta tiivistyy siihen kosteutta.

– Se ei taida paljoa vettä tarvita, Rainer toteaa. – Aika ovelasti se sen ottaa, mitä tarvitsee. Mutta entä hiiva ja sokeri? Pitäähän pullan nousta ja maistua makealle.

– Ne jutut tekee sokeria. Lukisit ohjeesta.

Rainer lukee.

– Tässä sanotaan, että nano­botit muokkaavat jauhojen molekyyli­rakennetta ja synnyttävät sokeri­alkoholeja. Ja että taikinaa ei tarvitse kohottaa, koska samat nano­botit pullaavat taikinan mekaanisesti. Ja että paist…

– Katso! Elina kiljahtaa. – Tämä on hieno vaihe, ihan kuin se karkaisi.

Taikina kapuaa ulos leivonta­kulhosta ja käy pitkäkseen pöydälle. siinä se haarottuu neljäksi ja punoutuu letti­pullaksi, kietoutuu vielä kranssiksi.

Paistuvan pullan tuoksu leviää huoneeseen. Kypsän ruskea väri nousee pulla­kranssin pintaan. Lopuksi pullasta leikkautuu muutama siivu, jotka työntyvät tarjolle.

– Maista, Elina sanoo. – Se on tosi hyvää. Tai ainakin kaupassa oli. Kaikki kehuivat.

– En varmana maista. Siinä on botteja.

– Ei ne millekään maistu, sen kun syöt vain.

Elina työntää pullan­palaa Rainerin suuhun. Tämä puristaa huulensa yhteen ja kääntää päänsä sivuun.

– Syö, Elina toistaa, nyt aiempaa vaativammin.

– En!

Rainer vetäytyy keittiöstä ja pakenee eteiseen. Juuri kun hän on avaamaisillaan ulko-oven, Elinan käsi kurottuu keittiöstä ovelle, hajoaa kimaltavaksi lonkero­kimpuksi ja sulattaa lukon yhtenäiseksi metalli­möykyksi.

Elina kävelee rauhallisesti kohti Raineria. Hänen kätensä palaa entiselleen. Toisessa kädessä on pala automaatti­pullaa.

– Kyllä sinä syöt, Elina sanoo ja hymyilee onnellisena.

7 kommenttia:

  1. Karmeita sivuvaikutuksia on tällä pullalla, saa Elinan muovautumaan pelottavalla tavala.

    Jospa Rainer ottaisi pullan, niin voisi myös muovailla ihteään. :-)

    Kiehtova köökki tarina!

    VastaaPoista
  2. Kiinnostavaa! Selvästi pullamössösukupolvea tämä pariskunta. Mutta kiinnostavaa myös miettiä heidän lastensa taipumuksia.

    VastaaPoista
  3. hih hih,, kauhutarinaa vaihteeksi.. tosin nykyään tuokin nanopulla on pian totta, minä aion leipoa lauantaina ihan kauniin pullakranssin, tyttären synttäreille..

    VastaaPoista
  4. Onpa hyvä tarina! Tosi hyvä.
    Itse en enää usko kykyihini leipojana. Ostan valmista. Viime viikolla oli tulossa tavallista enemmän porukkaa (eli vieraita). Valitsin huolella mitä heille tarjoaisin. Yhdessä pakkauksessa kaupassa luki päällä: SATUMAISEN HYVÄÄ! Uskomattoman maukasta!

    Niin siinä sanottiin. Maistoin koepalan kotona juuri ennen vieraitten tuloa. Hyi! Siinä ei maistunut muu kuin sokeri. Sylkäsin sen suustani. Aivan liian ylimakeaa. Mutta väki söi, joku otti lisääkin (muistin: satuja on monenlaisia, hyviä ja huonoja). Ja muuta ei ollut tarjolla.

    VastaaPoista
  5. Kelpais mullekin moinen oikotie.

    VastaaPoista
  6. Mainiot jauhot! Mukana tuli lonkerokäsikin. Siitä voisi kehitellä noita nanojuttuja vaikka työkaluille. Ne tekisivät itsestään talon tai hakkaisivat halot. Nyt mielikuvitus lähti laukkaamaan, enää ei tarvittaisi Thai-maalaisia kun nanoämpärit poimisivat mustikat.

    VastaaPoista
  7. syöt tai itket ja syöt, lupa valita.

    VastaaPoista