torstai 15. lokakuuta 2015

Bisnessalaisuus

Kaksi jämerä­partaista insinööriä, Marjo ja Vaula, ovat tulleet vanhojen opiskelu­kavereiden tapaamiseen. Ilta on ollut kostea. Opiskelu­aikaisia tapahtumia on kerrattu, vanhoja kaunoja kaivettu esille ja puitu. Marjo ja Vaula ovat löytäneet aiemman kumppanuutensa ja huomanneet sen olevan edelleen vahva.

– Maailma on muuttunut, Marjo toteaa. – Sen aikainen tekniikka on jo esi­historiaa, vaikka silloin oltiin tosi innoissamme.

– Minusta oli ihmeellistä, että kone osasi piirtää. Se eka piirturi, muistatko?

– Sillä tehtiinkin ihmeitä. Laurakin tulosti mainos­filmejä, kuvasi ruudun kerrallaan aa­nelosilta.

– Niitähän näytettiin telkkarissakin, eikö?

– Vähän aikaa, kunnes koneet saatiin tekemään suoraan videoita.

– Joo ja piirtureista viritettiin kappale­tulostimia, tai miksi niitä sanottiinkaan? Kolme­dee-printtereitä.

– Niille muovi­kappaleille ei ollut juuri käyttöä.

– Ei, mutta jokainen askel on otettava. Mekin asutaan tulostetussa talossa.

– Betonisessako?

– Se on yhteyttävää bio­materiaalia. Happea piisaa myytäväksi asti.

– Ihan totta? Silläkö te elätte?

– Palkalla. Olen edelleen samassa firmassa hommissa kuin silloin harjoittelijana.

– Siinä tulostus­puljussako? Mitä teillä on nyt työn alla?

– Kopi­vaattori. Ihan rajaton.

– Kerro.

– Se on kyllä bisnes­salaisuus, mutta jollet kerro kellekään…

– En tietenkään kerro.

Juhla­meteli polveilee jämerä­partaisten ympärillä. Vaula vilkaisee ympärilleen, kumartuu Marjoa kohti ja alkaa puhua hiljaisella äänellä.

– Se tekee mitä tahansa muutaman kuvan perusteella.

– Mitä tahansako?

– Niin. Kokeilin anoppiakin. Siitä oli oikein hyviä kuvia ja kopi­vaattori teki niiden perusteella täydellisen kopion. Anoppi oli kyllä alkuun vähän hämmentynyt.

– Se kopioko?

– Niin. Se muisti olleensa juuri kuvaamossa ja löysikin itsensä kopi­vaattorista.

– Mitä sitten?

– Se kuoli.

– Se ei ollutkaan täydellinen kopio.

– Nimenomaan oli. Anoppi kuoli kuvan ottoa seuranneena päivänä, sai jonkin halvauksen. Kopiokin sai.

– Kadehdittavaa. Teidän tekniikka pelaa tosi hienosti.

– Eikös vain. Lapsetkin tykkäävät, kun näkevät mummoaan pitkästä aikaa.

– Se kopiohan kuoli. Vai teitkö uuden?

– Tein. Ihan lapsia varten. Vaikka se olikin kerta­käyttöinen.

– Joko pian saatte kopi­vaattorinne markkinoille?

– Kohta. Meidän pitää ensin ratkaista kierrätys­ongelma. Minulla on jo kahdeksan­toista anoppia lojumassa firman kylmiössä. Jotainhan niille on tehtävä.

11 kommenttia:

  1. Nythän pitää vähän katsoa, onko anoppi mahdollisesti kopio. Tosin minun anoppini (2 kpl) ovat jo maan povessa. Mutta jos saisin kertakäyttökopion...

    VastaaPoista
  2. Lentävä mielikuvitus saa ihmeitä aikaan! Ja niin uskottavalla tavalla, ettei uskoisi.

    VastaaPoista
  3. Tainnut Peikkonen keksiä tarinavaattorin...! :)

    VastaaPoista
  4. Ahaa...olenkin miettinyt, mihin kehitys seuraavaksi menee...
    En minä kyllä anoppia alkaisi monistaa. Nuorentaisin itseni ja monistaisin muutaman, niin ehtisikin jotain. Yksi maalaisi, yksi kirjoittaisi, yksi...ja yksi...

    VastaaPoista
  5. Mihin se juttu sakista leviäis? Huh-huh, onneksi on vielä vaiheessa tuo kopivaattori.

    VastaaPoista
  6. Sanotaanhan, että meillä kaikilla on kaksoisolento jossakin, kopivaattorin ansiota tai/vai ei.

    VastaaPoista
  7. Hah, hah, 18 anoppia kuulostaa jo melko pahalta vaikka olisivat kuinka kertakäyttöisiä tahansa.. Mulle riittää 2:)

    VastaaPoista
  8. onpas kumma vekotin tää kopivaattori...minä tilaan sillä muutaman miehen jos tekisit. pituus 180+ paino 85kg luonne lupsakka humoristi, mielellään kirjailija tyyppi..rahaa paljon sekä muutama auto ja kartano ja oma järvi rantasaunalla.. paa kopivaattori töihin.. ootten

    VastaaPoista
  9. Olis kyllä mullakin kopivaattorille hommia. Ei kuitenkaan anoppeja. Joko sen työlaatu alkaa olla takuuvarmaa?

    VastaaPoista