torstai 7. tammikuuta 2016

Alef א

– Mitä tämä on, äiti? Jaana kysyy ja tökkii lusikallaan tytisevää, kirkas­väristä jälki­ruokaa.

– Jelloa, lapsi. Hyvää. Syö.

Jaana maistaa. Hyytelöstä lohkeaa palanen, joka sulaa nesteeksi lapsen suussa. Maku­aromit kietoutuvat kielen ympärille ja hierovat ikeniä.

– Aika hyvää, mutta maistuu vihreälle, hän sanoo. – Miksi tämä on punaista?

– Jelloa on vaikka minkä väristä. Se on tehty sokerista, väri­aineista ja keino­mauista.

– Sokerista? Se on varmaan hurjan terveellistä.

– Totta kai. Haluatko lisää?

– Haluan oppia tekemään tätä ihan itse, montaa väriä. Saanko äiti?

– Toki. Katsos, täällä on näitä purkkeja, joiden sisältö vaan sekoitetaan veteen ja annetaan hyytyä. Kokeile.

Jaana kokeilee. Hän tekee suuren laakean hyytelön ja leikkaa siitä palasia pipar­kakku­muoteilla. Pian pöydällä seisoo hyytelö­pupuja, hyytelö­kuusi ja monta hyytelö­ukkoa ja -akkaa.

– Sehän on hieno asetelma, äiti sanoo.

– Minä teen niitä vielä lisää, Jaana lupaa ja ottaa taas uuden hyytelö­purkin. – Iskäkin neuvoi yhden konstin.

– Sehän on mukavaa, äiti toteaa ja palaa sohvalle kirjansa pariin.

Jaanalla on jo kolmatta kymmentä hyytelö­ukkoa ja lukuisia hyytelö­elukoita, kun hän ryhtyy piirtämään isän neuvojen mukaan niiden otsaan Alef-merkkejä. Kuluu vain hetki ja hyytelö­hahmot alkavat liikehtiä. Hyytelö­kirahvi nousee pystyyn ja menee syömään äidin fiikusta, hyytelö­puput loikkivat ympäriinsä ja pistävät päänsä jokaiseen löytämäänsä piiloon.

Hyytelö­ukot ja -akat ryhtyvät hommiin. Ne hakevat yhä lisää hyytelö­purkkeja ja tekevät lisää hyytelö­olentoja, joilla kaikilla on Alef-merkki otsassa valmiina.

– Äiti, tule katsomaan.

Äiti tulee. Hänen suunsa tiukkenee viivaksi.

– Iskä taisi ketkuttaa sinua, lapsi. Se teetti sinulla hyytelö­golemeja.

– Mitä ne golemit ovat?

– Tuo merkki sen tekee. Ne ovat apulaisia, jotka tekevät sitä, minkä ne luulevat oikeaksi. Nyt ne jatkavat sinun hyytelö­leivontaasi.

– Mitä pitää tehdä, äiti? Minua jo vähän pelottaa.

– Hae iskä. Se saa hoitaa tämän.

Jaana hakee isänsä, joka istuu kellari­loukossaan ja pelaa video­pelejä. Äiti heiluttaa iskälle sormea ja polkee jalkaa. Iskä näyttää nöyrältä. Sitten hän istuu keittiön pöydän ääreen ja ryhtyy syömään golemeja. Hän syö ja syö, kunnes golemi­hyytelöä pursuaa hänen korvistaan ja silmistään, eikä häntä enää kunnolla edes näy pullistuneen vatsan takaa.

Kun enää yksi golemi­kirahvi on jäljellä, Jaana nappaa sen suuhunsa ja kehuu maultaan hyväksi. Sitten hän taputtaa iskän kaljua ja sanoo:

– Se oli hyvä temppu, iskä. Minä kokeilen sitä huomenna uudelleen.

8 kommenttia:

  1. Joulun konvehtirasioiden jälkeen olo on tällaista!

    VastaaPoista
  2. Jotain apua isästä, onneksi! ☻ ;) ☺

    VastaaPoista
  3. Tämähän käy iltasadusta! Sen jälkeen voisi olla iltakeskustelun paikka.

    Sinulla, isopeikko, on oma tyylisi. Pidä siitä kiinni! Syntyy omaperäistä. Siihenhän pitäisi jokaisen kirjoittajan pyrkiä.

    VastaaPoista
  4. Onneksi iskä hoiti homman loppuun, etteivät golemit valloittaneet koko huushollia. Ehti jo vähän pelottaa. Useinhan hyvä satu vähän pelottaakin.

    VastaaPoista
  5. Liikeideaa pukkaa...Toimisikohan sama vaikkapa pölynimurissa ja lattiamopissa? Mutta mistähän tuollaisen merkin saisi?
    Nojoo, taidat taas satuilla, Peikkonen��

    VastaaPoista
  6. Liikeideaa pukkaa...Toimisikohan sama vaikkapa pölynimurissa ja lattiamopissa? Mutta mistähän tuollaisen merkin saisi?
    Nojoo, taidat taas satuilla, Peikkonen��

    VastaaPoista
  7. Kuinka käteviä apulaisia ovat tällaiset golomit.
    Ne eivät veisi paljon tilaa huushollisa, kun sulattaisi niiden töiden jälkeen samaan litran purkkiin yöksi nukkumaan keittiön pöydälle.

    Aamulla laittaisi purkin avoinna jääkaappiin, hyytyisivät nopeasti työkuntoon...;-))

    VastaaPoista