torstai 18. helmikuuta 2016

Muistot

Ne leijuivat lasi­pallon sisällä ohuiden, lähes näkymättömien lankojen kannattamana. En voinut olla vilkuilematta niitä, vaikka minun odotettiin osallistuvan keskusteluun. Lopulta kutsujen emäntä tarttui käteeni ja johdatti minut pallon tykö.

– Matildan vauva­tossut. Tuon sini­pukuisen, hän sanoi ja osoitti pitkään mekkoon pukeutunutta nuorta naista. – Minä kultautin ne.

– Hienot. Ne kiiltävät upeasti. En tiennyt, että noin voi tehdä.

– Ala­kaupungilla on pieni kivi­jalka­kauppa, josta saa kultauksia. Minä annan sinulle osoitteen ja kirjoitan suosituksen.

Sain käteeni paperi­lapun, jonka toisella puolella oli osoite ”Muistojen kultaamoon” ja toisella muutama suositteleva sana.

Olin kultaamon ovella jo seuraavana päivänä. Kannoin mukanani vanhaa kuparista kahvi­pannua, jonka arvelin sopivan hyvin kullattavaksi. Koputin, ja hetken kuluttua ovi aukeni. Oven­raosta kurkisti pitkä­partainen, iättömän vanha mies. Ojensin suositukseni hänelle, hän vilkaisi sitä ja katosi. Ovi jäi raolleen, ja minä rohkenin astua sisään. Huone oli pieni ja täynnä kulta­esineitä, tai kullattuja ne taisivat toki olla.

Ojensin kahvi­pannua ukolle. Hän katsoi minua pyöreiden silmä­lasiensa ylitse, otti pannun ja katosi taka­huoneeseen. Verho heilahti pian uudelleen ja ukko laski kultaisena hohtavan kahvi­pannuni pöydälle.

– Yksi markka ja kaksi­kymmentä penniä, hän murahti työnsä hinnaksi.

Kiitin, kaivoin kolikot taskustani ja laskin ne pöydälle kahvi­pannun viereen. Se näytti nyt kerrassaan hienolta. Ukko pyyhkäisi lantit kouraansa, istui pöydän alta vetämälleen penkille ja tuijotti minua. En saanut lähdettyä, vaikka olisi ehkä pitänyt.

– Se ei ollut se asia, ukko tokaisi. – Ette välitä rahtuakaan tuosta kahvi­pannusta.

– En. Oikeasti minä…

Ukko odotti. Minua pelotti. Mutta olin jo näin pitkällä. Ukko oli erikoinen, mutta ei pelottava. Pelkäsin lähinnä itseäni. En halunnut repiä rikki arpeutuvia haavoja.

– Kultaatteko kaiken­laisia muistoja? kysyin hiljaa. – Sellaisiakin, jotka eivät ole esineitä.

Ukko katseli minua pitkään, ja minun teki mieleni rynnätä ovesta ulos, juosta katua pitkin ja kirkua. Sitten mies nyökkäsi ja ilo syttyi hänen silmiinsä.

– Erityisesti sellaisia, hän sanoi. – Ne voi jopa muuttaa kokonaan kullaksi, ei pelkästään kullata. Pelkkä kultaus on niin perustavalla tavalla ulko­kultainen juttu.

Ukon käytös oli muuttunut kokonaan. Hän avasi taka­huoneen ovi­aukkoa peittävän verhon ja viittasi minua käymään peremmälle. Tein niin, hän tuli perässä ja veti verhon kiinni. Huoneessa oli pimeää. Ei valon pilkahdustakaan missään. Ukon kädet ohjasivat minua hartioista ja painoivat istumaan sohvalle, tai saattoi se olla sänkykin.

– Käy pitkäksesi ja rentoudu, hän sanoi. – Minä tulen sinun sisällesi.

Hätkähdin.

– Rennosti, ukko toisti. – Käytän vasenta sieraintasi.

Kuului suhahdus, ja tunsin pienet askeleet ensin poskellani ja sitten sieraimessani. Jokin meni pääni sisälle. Se ukko! Silmäni ammottivat, kun joku tai jokin penkoi muistojani. Niiden herättämät tunteet vyöryivät päälleni. Muistoista kipein, jota olin koettanut piilotella ja haudata kasan alimmaiseksi, tuli koko ajan yhä lähemmäs. En halunnut kohdata sitä. Pakenin tajuttomuuteen.

Kun heräsin, ukko seisoi vieressäni ja virnisteli. Ovi­verho oli auki. Minun oli hyvä olla. Ajatukseni olivat kirkkaat ja niillä oli tilaa kulkea. Kipein muistoni oli enää vain hassu tapahtuma, josta olin oppinut paljon. Nousin istumaan ja saman tien seisomaan. Puristin ukon kättä.

– Kiitos.

– Se maksaa viisi­kymmentä penniä, ukko murahti ja poistui taka­huoneesta. Minä seurasin häntä.

10 kommenttia:

  1. Kyl taas kosketti!
    Olisko Peikkosella antaa osoite? Miekii voisin käväistä...!

    VastaaPoista
  2. Kyl taas kosketti!
    Olisko Peikkosella antaa osoite? Miekii voisin käväistä...!

    VastaaPoista
  3. Vaatiihan se uskallusta päästää joku päänsä sisään, rohkeutta jakaa kipeä kokemus. Joskus se on lopulta ainoa keino kääntää asia, jos ei hassuksi, niin ainakin omaksi opikseen. Kaunis tarina, missä ystävä havaitsee ongelman ja johdattelee avun alkuun. Terapiassa ensin hoidetaan toisarvoinen tekijä. Luottamuksen synnyttyä päästään "pääasiaan".

    VastaaPoista
  4. Loistava tarina, kuinka niitä sulle suodaan. :)))

    VastaaPoista
  5. Mulla taas tapahtui taannoin niin, että suoraan sydämeen, ilman sierainvälilaskua, muutti asumaan yks, ei mikään ukko, vaan...no joo. Se siitä.

    Äitini tapasi sanoa äkäisesti, että kuoltuaan koira karvansa kultaa, kun me lapset muistelimme iloisina jotakin ihmistä, josta hän oli VÄHINTÄINKIN eri mieltä. ;)

    VastaaPoista
  6. Kuin terapeutilla käynti. Ei osannut odottaa tarinan alkupuoliskon perusteella. Nautin juuri tuosta alkupuolesta erityisesti, kerronta oli sadunhohtoista, kaunista ja kultaista - kuin omien muistojen kultaamaa.

    VastaaPoista
  7. Minä olen onnistunut kultaamaan pahokakin muistoja ilman tuota ukkoa. Muistoista pitää vain ajatella: minä tarvitsin tätä että oppisin!

    VastaaPoista
  8. Niin kauan kuin jotain mennyttä muistelee ja pelkää, niin kauan se aika ajoin nousee pintaan. Tarvitaan jokin ukko tai tilanne, jossa rohkeasti tuo möykky kaivetaan esiin ja katsotaan totuutta silmiin.
    Viisas, hieno tarina:-)

    VastaaPoista
  9. Muistojen muokkaaminen voi olla tosi työlästä.
    Jokin kimmoke ja vanha muisto on taas pinnalla.
    Lohduttava kirjoitus, isopeikko.

    VastaaPoista