torstai 29. joulukuuta 2016

Luomua

Valitsin kelpo tertun luomu­banaaneja ja menin punnitsemaan sitä. Ohitin tiskin, jolla suulasta puheliaampi naapurin äijä esitteli sillejä nais­ihmisille, jotka parveilivat hänen ympärillään. Hän huusi perääni ja neuvoi:

– Älä, Mauri, osta luomua, se on liian terveellistä.

Käännyin ympäri.

– Miten niin liian?

– Joutuu käkkimään täällä maan päällä turhan pitkään. Minä ostan aina teho­tuotettuja.

– Yritätkö tappaa itsesi?

– Syötän vaimolle.

– Miksi?

– Se vaatii päästä ranta­lomalle ja shoppailemaan kuudesti vuodessa.

– Ja siksi yrität tappaa sen?

– En. Mutta sille pitää vielä maksaa lomalta­paluu­rahaa. Kerran en maksanut, ja se vei asian oikeuteen. Minä perhana hävisin sen jutun.

– Ja nyt hoidat asiaa banaaneilla?

– Niin. Kunhan eivät ole luomua, niin kuolema tulee kohisten.

– Pelkistä banaaneistako?

– Ostan minä sille maitoakin, pastöroitua ja homogenoitua, rasvatonta kurria.

– Kukas sinulle laittaa ruokaa, kun vaimo kuolee epä­luomuun?

Silli­esittelyä aiemmin seuranneet naiset olivat jo aikaa kääntäneet selkänsä ja kaikonneet. Naapuri taivutti geelillä silattua tukkaansa laineille, hymyili ja iski silmää puna­hilkalle, joka käveli ohitse yhtä jalkaa harmaan suden kanssa.

– Nääh. Poltan geeni­sikareita, hän sanoi. – Ne vasta ovat hyvejä. Ei tartte syödä eikä juoda mitään. Savu on täynnä energiaa ja hyviä vitamiineja ja hiven­aineita.

– Onko sellaisiakin?

– Ethän voi tietää, kun enää ei saa julkisesti kertoa hyvään elämään kuuluvista iloista.

– Siis mainostaa?

– Sitä juuri. Ne ovat kuule oikeita nuoruus­kääryleitä. Poltat muutaman ja olet taas ihan kloppi, potenssi ja kaikki.

– Älä! Mistä niitä saa?

– Mulla on tässä tiskin alla muutama. Tarttetko?

– No en oikeastaan, mun potenssi on vallan mainio. Mutta voisihan niitä kokeilla. Anna nyt alkuun vaikka peukalon­hangallinen. Mitä ne maksavat?

– Sata­viisi­kymppiä kappale.

– Aika kallista.

– Se mitään kallista ole. Se vaan tuntuu siltä, jollei ole rahaa.

– Anna sitten pari kokeeksi, kai nekin jotain vaikuttavat.

Naapurin äijä vilkaisi ympärilleen ja ojensi kaksi vahvasti sillin­hajuista sikaria.

– Silli­purkissako sinä näitä pidät? kysyin. – Vai kuuluuko tämä haju muuten asiaan?

– Ei välttämättä. Kaksi­sataa kappale, kun otat avaamattoman rasian. Sen sisälle ei sillin­haju pääse.

– Montako siinä on?

– Sata.

– Okei. Nämä hajulliset kelpaavat. Silli on hyvää, ja sen haju peittää tupakin vienon tuoksun.

Silli­mies ojensi minulle vaalean­punaisen lapun, jossa oli viiva­koodi ja merkintä 2x.

– Maksat ne tällä kupongilla kassalle. Ja luomu­jutut voit unohtaa. Ne ei sovi meille sikari­miehille. Kuka täällä loputtomiin jaksaa? Varsinkaan, kun potenssi potrenee ja äijä käppänöityy, eikä kukaan enää kiinnostu koko ukosta. Mitä sinä silloin teet kaikella sillä potenssilla?

Koti­matkalla mietin, onko minua huijattu. Päätin polttaa molemmat sikarit ennen kuin vaimo palaisi kotiin. Saa nähdä kumpi meistä yllättyy enempi.

5 kommenttia:

  1. Kyllä, täytyy sanoa että kyllä... :D

    VastaaPoista
  2. Vaikeaa on päättää, haluaako sitä vai tätä, äkkiä vai kauan, nyt vai tulevaisuudessa...

    VastaaPoista
  3. Miksis minusta tuntuu, että ennen kaikki oli paljon helpompaa...

    VastaaPoista
  4. Miksis minusta tuntuu, että ennen kaikki oli paljon helpompaa...

    VastaaPoista