torstai 22. joulukuuta 2016

Vanhus ja rakastajatar

– Mikä on pitkän ikänne salaisuus? reportteri tiukkaa Jani­petteriltä.

– Tuota ne ovat kyselleet viimeiset sata vuotta.

– Ette kuitenkaan ole paljastanut mitään. Ihmiset haluavat tietää. Sentään kaksi­sataa ja kolme­kymmentä vuotta. Se on varsin kun­ni­oi­tet­ta­va ikä.

– Mitä kunnioitettavaa siinä on? Et usko, miten jäykkä selkä minulla on. Ja nämä sormet. Katso nyt.

Jani­petteri näyttää kättään, jossa on vain vähän nahkaa luiden peittona. Reportteri tuijottaa ja unohtaa työnsä.

– Vähän laiha, hän toteaa. – Mutta ei kai se mitenkään liity vanhuuden salaisuuteen?

– Ehkei. En tiedä. En tiedä edes, onko vanhuudessa salaisuutta. Lähinnä se on vahinko.

– Vahinko?

– Niin.

– Kerrotteko? Minua kiinnostaa, ja varmaan yleisömmekin odottaa malttamattomana.

Kello kilahtaa ja huoneeseen liukuu suuri­kokoinen paketti. Kopteri hakee Jani­petteriltä peukalon­jäljen ja katoaa taivaan tuuliin.

– Autahan minua avaamaan tämä, Jani­petteri pyytää reportteria. Hänen kasvoillaan päilyy odotus. – Kerron sitten. Täällä on vastaus kysymykseesi.

Reportteri nykäisee paketti­nappulasta, ja paketti avautuu, siirtyy syrjään ja taittelee itsensä kierrätys­valmiiksi. Siinä, missä se äsken jökötti, istuu nyt julman kaunis nainen.

– Robotti, reportteri tokaisee.

– Se.

– Miten se liittyy pitkään ikään?

– Onhan tämä nyt varmasti suora lähetys?

– Ehdottomasti. Tosin juuri äsken alkoi tauko kaupallisia tiedotteita varten.

– Kuuntelehan sitten ja paina mieleesi. Kun olin nuori, niin minulle ennustettiin, että kuolen rakastellessani. Alkuun en uskonut, mutta sitten rupesin miettimään. Minusta tuli niissä jutuissa haja­mielinen ja tarkkailin vain itseäni niin, ettei minusta ollut kenellekään mitään iloa, ei edes itselleni. Pian se leikki jäi kokonaan.

– Rakastelu?

– Niin. Eikä sitten ketään enää kiinnostanutkaan. Kukaan ei suostunut minulle.

– Mahtoi harmittaa.

– Varmasti. Vuodet kasaantuivat, eikä henki lähtenyt millään. Elämä oli kuivaa, ja minusta tuli tällainen käpy.

– Voihan elämä olla hyvää, vaikkei rakastelisi koskaan.

– Voi, jollei tarvitse katsella sitä kahta­sataa ja kolmea­kymmentä vuotta. Onneksi keksin tämän robotti­jutun.

– Mitä tarkoitatte?

– Se on erikois­valmisteinen seksi­robotti, joka on vielä säädetty tosi herkäksi. Minä käyn sen viereen, meillä on hetki hauskaa, ja hauskimmalla hetkellä se riuhtaisee minulta pään irti.

– Pelottavaa.

– Lohdullistapas. Pidän roboa hetken hyvänä, ja kun sen kierrokset nousevat, minulta lähtee henki. Elämä on sitten siinä. Ajattele.

Reportteri tuijottaa suu auki. Jani­petteri hymyilee ja käynnistää robottinsa avain­sanoilla. Robotti tulee liki, katsoo vanhusta lempeästi, nostaa tämän käsi­varsilleen ja lähtee viemään kohti viereiseen tilaan aukeavaa ovea. Reportterin kameraan syttyy valo.

– Tervetuloa takaisin, reportteri sanoo yleisölleen. – Olemme edelleen täällä maailman vanhimman ihmisen, Jani­petterin, kotona, ja hän on juuri paljastanut meille pitkän iän salaisuuden: päivittäisen ja vivahteikkaan rakastelun. Katsokaa, miten hän tuolla parastaikaa siirtyy uusimman nais­ystävänsä kanssa kamarin puolelle. Ehkä meidän jokaisen kannattaa seurata hänen esi­merkkiään, antaa ja ottaa vastaan inhimillistä lämpöä ja rakkautta täys­määräisesti.

6 kommenttia:

  1. Vähän pelottavaa, jos pitkän iän salaisuus on robottirakastaja. No, kun nyt tätä ajattelen, ei siinä mitään outoa, onhan ne vempaimet jo keksitty, mutta tuoko ne pitkän iän?

    VastaaPoista
  2. Scifi kirjoitus, robotiikan säännöt vain unohtuivat :)

    VastaaPoista
  3. Kaikkeen se tekniikka tulee. Eikös ennen ollut miehillä pumpattava barbara?
    Hyvää Joulu ja onnekadta Uutta Vuotta Peikolla

    VastaaPoista
  4. ...ja mitä tekeekään media; kääntää kaiken ylösalaisin! ��
    Peikolle Joulurauhaa ja paljon pipareita! Ja glögiä kans...

    VastaaPoista
  5. Taisi ennustaja osua oikeaan.

    VastaaPoista