Robotisaatiota

Nuorena halusin ruveta robotiksi, sillä niille oli töitä.

Olin nähnyt, kun robotti syrjäytti isäni ja hän jäi heitteille. Me lapset yritimme pitää hänet hengissä, mutta hän ei enää itse halunnut, vaan väitti, että hänen merkityksensä oli syntynyt työn kautta ja hävinnyt, kun työ oli annettu robotille.

Eniten häntä harmitti, että oli itse suunnitellut ja rakentanut kyseisen robotin ja sille useita kaksois­veljiä tai -sisaria, vaikka robotit eivät tunnustaneetkaan mitään sukupuolta, eivät edes neutria.

Lopulta isä haki koodi­kirjansa, avasi sen kielletyiltä sivuilta ja sai robottinsa kiskaisemaan häneltä pään irti. Aika sotkuista. Onneksi robotit siivosivat.

Ensimmäisessä työ­paikassani minä rakensin robotteja, koko ajan yhä hienompia. Tiesin, että pian ne korvaisivat minut ja ryhtyisivät itse rakentamaan toisiaan. Joissain lähistöllä suunniteltiin roboteille suku­puolta, sillä suku­puolista himoa pidettiin vahvana motivaattorina. Aavistin, että kun se toteutuu, ihmisiä ei enää tarvittaisi.

Jo silloin suurin osa ihmisistä kerjäsi kadun­kulmissa.

Robotisoitu hallinto oli määrännyt, että jokaisen robotin tuli antaa joka päivä almu mahdollisimman monelle ihmiselle. Parhaista robottien huvittelu­keskuksista tuli haluttuja kerjäys­paikkoja, ja ihmiset tungeksivat niiden ovilla päästäkseen sisään. Joka päivä muutama ihminen puukotettiin kuoliaaksi ja pari kolme tallautui hengiltä. Mutta almuilla eli, kitsaasti, mutta kuitenkin. Henki pihisi loppuun saakka.

Vaikka olin seurannut isäni jalan­jälkiä, en halunnut seurata niitä loppuun saakka. Päätin suunnitella vielä yhden robotin.

Siitä tuli hyvä, ja minä tein niitä monta, myyntiin asti. Myin vain ihmisille.

Pian koitti aika, jolloin robotisoitu hallinto ilmoitti, että robotit tekevät kaikki työt, valmistavat, myyvät, ostavat, pelaavat pörssissä, huijaavat, petkuttavat, ryöstävät ja raiskaavat ihan niin kuin ihmiset ennen. Ihmisiä ei enää laskettaisi työ­paikoille, he saisivat tyytyä almuihin.

Ihmiset tyytyivät. Nyt asiat olivat niin kuin oli jo kauan sitten luvattu. Robotit tekivät kaikki työt ja ihmiset nauttivat elämästään. Kehittämäni robotit kerjäsivät ihmisinä kadun­kulmissa. Minulla itselläni oli kolmisen­kymmentä kerjuu­robottia ja osuus vielä useammasta.

Elämä hymyilee, en enää halua robotiksi.

Pesijä

Istuin kahvilassa ja join viimeistä kahvi­kupillistani. Tai oikeastaan se oli viimeisillä rahoillani ostettu kahvi­kupillinen. Seuraavan joisin, jos saisin töitä.

Viivyttelin. Kahvi kylmeni, mutta sain nauttia siitä pitkään. Sen aromi hyväili nenäni epiteelejä ja suuonteloni maku­nystyröitä. Minulla oli hyvä vielä ainakin hetken. Kahvissa on oikeaa taikaa.

Siinä nuuhkiessani kylmeneviä höyryjä kuulin, kun viereisessä pöydässä istuvat naiset juttelivat siileistä. Yksi kehui antavansa piha­siileille koiran­ruokaa, toinen sanoi kissan­ruuan olevan parempaa. Maidosta joku tiesi, että sitä ei saa antaa siilille, mutta toisaalta laktoositonta maitoa voisi ehkä kuitenkin antaa. He kuitenkin päättivät antaa olla antamatta siilille minkään­laista maitoa. Se oli minusta hyvä päätös. Minäkin olisin juonut maidon itse.

Kun naiset kauhistelivat siilien suvun­jatkamis­touhuja ja niiden mahdottomuutta, joku tuli kysyneeksi, miten siilit pesivät. Kukaan ei tiennyt, vaan jokainen loksautti laukkunsa auki ja etsi käteensä äly­puhelimen. Pian naiset hihkuivat ja kertoivat toisilleen, että siileillä on monta pesää ja että ne pesivät talvi­pesissä, poikas­pesissä, päivä­pesissä ja syys­pesissä ja että siilit olivat tosi kovia pesijöitä.

Se oli minusta mielen­kiintoista ja uudenlainen ajatus kehkeytyi mieleeni. Minä tarvitsin oman siilin.

Tiesin kyllä, että villi­eläintä ei saa ottaa omakseen, mutta päätin, että en välitä. Menin maan­tien varteen ja istuuduin odottamaan. Pian lännestä päin tulla jyristeli rekka, ja ojan pohjalta kömpi siili, joka ilmi­selvästi aikoi heittäytyä rekan alle. Minä ryntäsin tielle, nappasin siilin kainalooni ja juoksin.

Kotona istuin siilin kanssa pöydän ääressä ja kerroin suunnitelmani. Siili suostui.

Sen jälkeen elämä hymyili. Siili oli ahkerin pesijä, jonka olin tavannut. Raha ja likaiset vaatteet virtasivat, vaatteet puhdistuivat, ja me ryystimme siilin kanssa kahvia. Jo puolen vuoden kuluttua meillä oli yhteinen pesä ja pesimme siellä likaisten vaatteiden lisäksi keskenämme.

Bussissa

Yö oli kauhea. Aivan hirmuinen. Minä juoksin henkeni edestä ja hirviöt olivat saada minut kiinni. En antanut periksi, vaan etsin oven, jossa luki valve. Avasin sen ja ryntäsin valveeseen, hirviöt jäivät taakseni.

En oikeastaan tiedä mikä minua pelotti. Hirviöt olivat hyvin ihmis­mäisiä, mutta niiden kasvot elivät omaa elämäänsä. Aluksi ne olivat aivan kuin ihmis­kasvot, mutta vaihtuivat katsellessani hirviö­kasvoiksi. Ja minä pakenin, en voinut muuta. Olin paennut jo viikko­kausia, juossut karkuun joka ikinen yö. Hirviöt seurasivat minua aina valveen ovelle saakka. Sen pidemmälle ne eivät päässeet.

Ovi oli joka yö eri paikassa, ja minä juoksin, kunnes löysin sen. Olin aina läkähty­mäisilläni, ennen kuin näin oven. Ovia riitti, ohitin niitä useita etsiessäni oikeaa. Suurin osa oli kyltittömiä, niistä ei tiennyt mihin ne veisivät, joten en avannut niitä. En uskaltanut. En avannut kyltil­lisiäkään, jotka johtivat kuolemaan, kadotukseen, olemat­tomuuteen, liekkeihin. Minä juoksin niiden kaikkien ohitse, vain se, jossa luki valve, kelpasi minulle.

Avattuani oven heräsin arkeeni. Tavalliseen aamuuni, jossa laitoin puuroa ja kahvia. Helpotus oli valtava. Minua laulatti ja hyräilin balladi­renkutuksia mieleni iloksi. Vaikka uni oli painajaisten värittämää, se oli kuitenkin unta. En ollut nukkunut juuri ollenkaan sen jälkeen, kun olin saanut ryöstäjiltä iskun päähäni. Kolme tuntia yössä riitti siihen, että pysyin suunnilleen järjissäni.

Heitin tavarat olka­laukkuuni ja juoksin bussi­pysäkille. Töissä aika menisi huomaamatta, kiire ja tehtävä­paljous pitivät ajatukset kurissa. Kun bussi tuli, kapusin kyytiin ja istuin yhdelle viimeisistä vapaista penkeistä. Mukavaa, että ihmiset käyttivät joukko­liikennettä.

Kaivoin kirjan laukustani ja ryhdyin lukemaan. Ehdin lukea vain minuutin tai pari, kun vieressäni istuva nuori nainen katsoi minua ja hymyili. Hän kysyi jotakin kirjastani ja odottamatta vastaustani kertoi unestaan, jossa hän epä­toivoisesti etsi ovea valveeseen.

Minä hätkähdin. Aivan kuin minun uneni.

Olin jo ryhtyä kertomaan omasta unen­näöstäni, kun hän katsoi minua uudelleen. Minä tuijotin häntä ja kurkustani nousi ininä, kun hänen kasvonsa muuttuivat. Hän oli yksi niitä, minun jahtaajiani. Nousin ylös saman­aikaisesti kaikkien muiden matkustajien kanssa. Yritin huutaa ja pyytää apua, mutta en saanut aikaan kuin vikisevää pihinää. Linja-auto oli täynnä hirviöitä.

– Mutta minä ehdin, huohotin. – Minä ehdin valveeseen. Ette te voi olla täällä.

– Ehditkö? vieressäni istunut tyttö irvisti. – Mitä jos me vaihdoimme kyltin?

Samalla hetkellä tiesin sen olevan totta. Enhän minä edes juo kahvia, ja olin sinä aamuna keittänyt sitä täyden pannullisen pannulla, jota minulla ei ole. Enkä ole sietänyt puuroakaan sen jälkeen, kun muutin omilleni. Minä olin ansassa.

– Mitä nyt tapahtuu? kysyin.

Yksikään hirviöistä ei sanonut mitään, mutta niistä jokainen piteli lonkerossaan imu­pilliä ja lähestyi minua. Toivoin herääväni. Halusin herätä, en halunnut nähdä, tuntea enkä kuulla. Kun ensimmäinen imu­pilli painui ihoni läpi, minä putosin pimeään.