Ajan lastu

Vanha mies istuu rautatieaseman kahvilassa ja katselee kaukaisuuteen kapenevia raiteita. Hänen edessään jäähtyy kupillinen mustaa kahvia. Suklaapala, jonka baarimikko on laittanut kupin viereen, on pehmentynyt ja sulanut. Mies vilkuilee asiakkaita, joita tulee sisään tuon tuosta.

Kun hän huomaa tutut kasvot, ilo häilähtää hänen sisällään ja jää pingahtelemaan selkärankaa ylös ja alas. Miehen ilme ei kuitenkaan muutu, vaan hän näyttää yhtä yrmeältä kuin aina. Hän nyökkää tervehdyksen ja jää odottamaan.

Nuori mies tilaa latten, tulee lasi kourassa vanhuksen luo ja istuutuu samaan pöytään.

– Moi, vanha mies sanoo. – Mitä kuuluu?

– Sen kummempia, nuorukainen vastaa. – Samaa.

Molemmat istuvat pitkään ja miettivät omiaan, maistelevat juomiaan ja koettavat tulkita toistensa ilmeettömyyttä.

– Mitä tuo on? mies kysyy ja heilauttaa kättään toisen juomalasia kohden.

– Pitkä maitokahvi.

– Ei olla nähty melkein vuoteen, mies jatkaa toisesta kohtaa ajatustaan.

– Ei.

– Miten työt?

– Ihan ok.

– En ole kuullut veljistäsikään mitään, saati tavannut, mies sanoo, ja ikävä puristaa hänen vatsansa mustaksi jääksi. Miehen ilme on rikkumaton ja suu suora viiva. Mikään hänen tunteistaan ei näy ulospäin, vaikka silmien takana velloo paineenalaista suolavettä.

Kuluu hetki.

– Hyvin niillä menee, nuorukainen kertoo, hörppää juomansa ja alkaa koota tavaroitaan. – Juna lähtee.

– Minäkin tästä, mies toteaa ja nousee. – Nähdään. Heippa.

– Joo. Heippa, iskä.

Hiihtäjä

Mies raahautuu kotiinsa ja lösähtää sohvalle kaikki vaatteet päällä. Karvalakki osuu sohvan selkänojaan ja siirtyy peittämään silmiä. Mies heilauttaa kättään sitä kohden, mutta ei jaksa korjata tilannetta vaan pelkästään ynähtää.

Miehen vaimo kuulee ynähdyksen ja arvaa mistä on kysymys. Mies on taas hiihtänyt metsässä perinteiseen tyyliin umpihangessa. Se ei sitten koskaan opi, vaimo miettii, pohrustaa suksillaan metsään niin pitkälle kuin jaksaa ja kääntyy takaisin vasta kun voimat loppuvat. Se on aina poikki kun pääsee lopulta kotiin, ja vielä tuo ainainen karvareuhka.

– Et taida ikinä oppia, nainen tuhahtaa miehelleen ja ottaa karvalakin tämän päästä, lyö sitä jalkaansa vasten ja nakkaa miehen syliin.

– En, mies huokaa ja puristaa reuhkaansa. – Pitää kasvattaa kuntoa. Kiitos.

– On siihen parempiakin tapoja kuin hiihtää itsensä kuoleman kieliin. Tuollainen ei ole enää tervettä, tiedäthän. Ja vielä karvalakki päässä.

– Tule paremmin hiki, mies selittää. – Rasva palaa. Onhan tästä puhuttu.

– Rasva. Mikä rasva? nainen tuhahtaa. – Äijä on kuin poutakesän orava, ei rasvan hiukkaa missään. Eikä lihaksetkaan juuri pullistele, ettei sen puoleen. Kävisit välillä salilla niin saisit vähän lihaksia.

– Ei lihasten tarvitse pullistella, mies toteaa ja riiputtaa suupieliään alaspäin. – Että aina viitsit jauhaa tuota samaa.

Nainen hymyilee miehelle ja taputtaa tätä päälaelle. Sitten hän muuttuu salaperäisen näköiseksi, istahtaa miehen viereen ja sanoo:

– Kuule, juteltiin tyttöjen kanssa yhdestä jutusta, jota haluaisin kokeilla. Se voisi tehdä sinulle tosi hyvää.

– Maksaako se?

– Ei se mitään maksa, odotas.

Nainen pomppaa pystyyn ja käy hakemassa pitkän johdon, jonka pään hän antaa miehen pideltäväksi. Sen jälkeen hän kytkee johdon toisen pään vahvistimeen ja napsauttaa sen päälle.

– No? nainen kysyy.

Mies on piristynyt ja noussut istumaan. Hänen kasvonsa eivät ole enää valu alaspäin, vaan ne ilmentävät vahvaa tahtoa ja tekemisen halua. Äskeisestä uupumuksesta ei näy häivääkään.

– Mitä sinä teit? mies kysyy. – Tuli ihan outo olo. Tosi vahva.

– Niin vahvistimet toimivat. Tai Tuulahan sen keksi. Sen kissa oli leikkinyt vahvistimen johdoilla ja siitä oli tullut melkein kuin tiikeri, kun se oli rikkonut sen kynsillään.

– Miten siitä nyt tiikeri olisi tullut? mies epäilee. – Kotikissasta.

– Vahvistimella voi säätää volyymia, nainen hymyilee ja kääntää nupin melkein äärilaitaan. – Näin.

Miehen lihakset paisuvat ja hän rupeaa näyttämään atleetilta parhaasta päästä. Nainen hymyilee. Hän menee miehen luo ja irrottaa vahvistimen johdon tämän kourasta, sivelee ihon alla pullistelevia lihaksia ja ryhtyy johdattamaan miestä makuukammariin päin.

No onkos tullut?

Mies istuutuu lumiselle puistonpenkille. On tammikuun kylmä, mutta hän on päättänyt, ettei enää odota kesää. Se on aina niin toivottoman kaukana ja talvi on aina niin toivottoman pitkä. Jospa säiden haltijat antaisivat talven käydä kesästä. Voihan sitä yrittää, hän miettii. Kaikki muut konstit on jo kokeiltu ilman, että mikään olisi mitenkään vaikuttanut mihinkään.

Ohikulkijat vilkaisevat miestä ensin pikaisesti, mutta kääntävät sitten päänsä uudelleen tätä kohden. Jotkut jäävät seisomaan ja katsoa tillittämään hihaton paita päällä ja shortsit jalassa istuvaa miestä. Mies ottaa eväitä muovikassistaan, sihauttaa olutpullon auki ja alkaa purkaa lenkkimakkarapakettia.

– Oletko lyönyt vetoa? joku ohikulkijoista kysyy pysähtymättä ja naureskelee mennessään.

Mies ei vastaa, vaan haukkaa makkarastaan. Makkara on vähän jäässä, eikä miehen hammas oikein pysty siihen, joten hän kaluaa sitä kulmahampaillaan kuin koira luuta. Olutkaan ei lämmitä ja miehen paljaat pohkeet ja sandaaleista pilkistävät varpaat alkavat sinertyä.

Kun miestä jo melkein itkettää sään armottomuus, hänen vierelleen penkille laskeutuu korea lintu. Siivekäs on varsin suurikokoinen. Se muistuttaa kotkaa ja riikinkukkoa, mutta näyttää papukaijalta. Mies kääntää päätään ja tarkastelee lintua. Lintu aukoo nokkaansa. Sen suusta leviää höyrypilviä pakkaseen.

– Otatko makkaraa? mies kysyy ja tarjoaa jäistä lenkin pätkää linnulle.

Lintu kouristaa siipisulkiaan ja tarttuu makkaraan. Mies ottaa kassistaan olutta, avaa pullon ja tarjoaa sitäkin linnulle. Lintu huolii ja nyökkää kiitokseksi.

Siinä istuvat molemmat. Kylmissään talvessa. Keksimättä mitään mies miettii, mistä lintujen kanssa voi jutella.

– Aika kylmä, lintu toteaa ja helpottaa miehen sosiaalisia paineita. – Taitaa olla pakkasta.

– Ainakin tämä on vähän jäässä, mies toteaa ja nostaa makkaranpätkäänsä.

Linnun silmät ovat syvän keltaiset, kun sen katso miehen ajatuksiin. Sitten se nostaa omaa lenkinpätkäänsä, kolauttaa sitä miehen makkaraa vasten ja sanoo:

– Kippis.

Mies hymyilee. Lintu onkin hauska veikko ja ymmärtää asiat hienolla tavalla. Se vaikuttaa jopa varsin älykkäältä, paitsi että sen pukeutumista ei voi kyllä oikein kehua, kannattaisi pukeutua korppityyliin tuolla varrella, hän miettii. Mies hörppää olutta ja aikoo juuri kertoa ajatuksensa linnulle, kun penkille istuu pelkkään resuiseen lannevaatteeseen pukeutunut harvahampainen vanha mies.

Vanhus tarttuu lintua kurkusta ja vääntää siltä niskat nurin. Sitten hän nakkaa raadon olkansa yli puskien alle ja kääntyy katsomaan miestä.

– Moro, hän sanoo.

Mies nousee ja potkaisee vanhusta polveen. Sitten hän heittää tätä jäisellä makkaralla, kääntyy ja lähtee kotiinsa. Vanhus nilkuttaa miehen perään, mutta ei saa tätä kiinni. Tarvitaan satoja ja tuhansia askeleita, ennen kuin mies pääsee kotiovelleen ja sen taakse turvaan. Vanhus on seurannut miestä koko matkan ja jää nojaamaan kaksin käsin ovilasiin. Mies rynkyttää kuumissaan hissin nappia.

– Minä odotan, vanhus huutaa oven lävitse.