Koditon

Iiris tulee koulusta ja heittää koululaukun eteisen nurkkaan. Tytön äiti kuulee kopsahduksesta tämän mielialan ja tiedustelee mitä tämä nyt on vailla.

– Äiti, otettaisiinko meille koditon? Kaikilla muilla jo on sellainen.

– Koditon? Mitä ihmettä olet taas saanut päähäsi tyttö hyvä?

– Niitä saa ilmaiseksi, hakee vaan jostakin kadulta. Niitä on siellä paljon, opettaja kertoi.

– Mutta koditon! Mitä ihmettä sinä sellaisella tekisit? Ja kenellä muka on sellaisia kotonaan ja miksi?

– Ellallakin on kaksi. Se pukee ja kampaa niitä.

– Kodittomia? Mutta eihän ne ole mitään leluja, vaan ihmisiä. Eihän niitä nyt saa miten tahansa kohdella.

– Ei saakaan. Ellan äiti on laittanut niille omat paikat eteiseen, eikä niitä saa häiritä jos ne menevät sinne. Muuten ne voivat vaikka sairastua ja kuolla.

Iiriksen äiti pyörittää päätään ja korjaa tyttärensä sinne tänne viskomia vaatteita paikoilleen.

– Opitkohan sinä koskaan huolehtimaan tavaroistasi? hän huokaa. – Ja vielä pitäisi ottaa tähän joku koditon vaivoiksi.

– Älä viitsi, äiti. Ei siitä olisi mitään vaivaa. Rosalinan äiti on opettanut niiden kodittoman keräämään Rosalinan tavarat. Sinäkin voisit.

– Ihanko totta?

– Joo. Ja Vilman koditon siivoaa ja laittaa ruokaa ja lukee satuja Vilmalle. Sellaisen satukodittoman minäkin haluaisin, äiti. Saanko? Pliiis.

Tytön isä tulee kotiin kesken kaiken. Iiris ryntää miehen tykö ja käy tämän kanssa lähes saman sisältöisen keskustelun kuin äsken äitinsä kanssa. Iiriksen äiti seuraa miehen ilmeiden vaihtumista ja puuttuu puheeseen ennen kuin mies ehtii sanoa mitään lopullista.

– Koditon voisi olla kyllä kätevä lisäapu keittiössä, hän huomauttaa tyttärensä isälle. – Luuletko, että löytäisit meille sopivan jos kävisit etsimässä?

– Että sinäkin, mies tuhahtaa. – Kukas sen sitten hoitaisi kun te kyllästytte siihen?

– Voisihan sen laskea takaisin kadulle, eikö voisikin?

– No ei. Niiden on parempi elää siellä, missä ne nyt ovat. Ei tule kesää tällä kertaa.

Äiti ja tytär purskahtavat katkeraan itkuun. Mies katselee vaivautuneena, hakee juotavaa jääkaapista ja miettii.

– Mutta koiranpentu olisi kyllä kiva, hän sanoo. – Jospa minä haen meille sellaisen?

Naiset hyppäävät miehen kaulaan, halaavat ja pomppivat.

– Joo, iskä. Sinä olet niin ihana, Iiris kiljuu. – Kellään muulla ei ole koiraa.

– Se on hyvä ajatus, Iiriksen äiti toteaa. – Saakohan niitä kodittomina?